Törpötellessämme eilen keskustassa, eli hankkimassa huomista päänsärkyä, sain kuulla, että eräs ystävättäreni oli tavannut elämänkumppaninsa taksissa edellisellä viikolla. En ollut uskoa korviani. Kosmiset mittasuhteet saanut yhteentörmäys oli valaissut hetkeksi koko vallitsevan pimeyden. Monenlainen yö oli puheenaiheittemme kohdalla päättynyt.
Tämän tiedotustilaisuuden jälkeen vaivuin omituiseen sumuun, sillä muistin itse käsitelleeni taksiaihetta sen kirjallisessa muodossa vasta hiljan. Välittömästi tämän vaitonaisen yhdistelyn jälkeen minua alkoi pelottaa. Pelko oli erilaista pelkoa kuin se että pelkäisi jotain räksyttävää koiraa. Pelko oli kirjoittamisen pelkoa. Tämä pelon laji oli minulle aivan uusi. Se oli kaiken pelkoa.
Hyvin usein on niin, että kirjoittaessani sanoja ruutuun, itse kirjoittaminen tuntuu hämmästyttävän hitaalta, kuin matelevalta madolta ruudulta, samalla kun päässä vilistää kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen suma sen pienen reiän takana, josta sanamato ulos luikertelee. Tuo hälisevä kaikkien mahdollisuuksien massa ei ole mittasuhteiltaan mikään jättimäinen rakennelma sillan toisessa päässä, vaan aivan tavallinen näkymä kaikkiin mahdollisuuksiin. Sellainen ei tarvitse edes kovin suurta tilaa, sillä se on itse ratkaissut tämän ongelman olemalla myös pieni. Se saattoi olla sekä suuri että pieni. Asialla ei ollut niin merkitystä.
Kuitenkin tuo hämmentävä pelkotila horjutti minäkuvaa tai todellisuushäkkyrää ympärilläni. Todellisuuden kaikki mahdollisuudet heiluttelivat maailmaani ja minua siinä, joka oli kaiken alkulähde, sen luoja. Toisinaan eksyn hyvin kauas ajatuksissani. Ympärillä puhe samenee ja minulle tulee tunne, että istun jossain muualla kuin muut.
Juuri tässä vaiheessa tulen myös aika humalaan. Baaritiskiin nojaileva, hieman juonut ja hilpeällä tuulella olevan kirjailijatar on helppo saalis lukea.
Te ette ikinä voi uskoa, mitä minulta siinä gt-rivissä kysyttiin. Vierelleni ilmestyi heppu, joka vilkaisi rintoihini ja kysyi, että olivatko nuo aidot?
Wtf?
Kaikkien mahdollisuuksien maailma on hauska, mutta sietämättömän rasittava. Rasittavaa siitä tekee se, että siinä ei ole yllätyksiä. Se on konemainen olematta millään lailla sitä. Se on arvattavissa olematta lainkaan ennustettavissa. Se on koko ajan ja kaikkialla läsnä, ja siinä on kaikki vaihtoehdot koko ajan päällä. Sillä nojalla voisin sanoa, että ihmiset ovat unettavia. Heidän vaihtoehtonsa tuudittavat minua, koska niitä ei omassa maailmankaikkeudessani ole. Ne ovat minuuden toisella puolen mahdottomuuksissa, paikoissa, jonne en koskaan pääse.
- Onks noi aidot?
En tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Taidan nauraa.
(naurua)
Tämän tiedotustilaisuuden jälkeen vaivuin omituiseen sumuun, sillä muistin itse käsitelleeni taksiaihetta sen kirjallisessa muodossa vasta hiljan. Välittömästi tämän vaitonaisen yhdistelyn jälkeen minua alkoi pelottaa. Pelko oli erilaista pelkoa kuin se että pelkäisi jotain räksyttävää koiraa. Pelko oli kirjoittamisen pelkoa. Tämä pelon laji oli minulle aivan uusi. Se oli kaiken pelkoa.
Hyvin usein on niin, että kirjoittaessani sanoja ruutuun, itse kirjoittaminen tuntuu hämmästyttävän hitaalta, kuin matelevalta madolta ruudulta, samalla kun päässä vilistää kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen suma sen pienen reiän takana, josta sanamato ulos luikertelee. Tuo hälisevä kaikkien mahdollisuuksien massa ei ole mittasuhteiltaan mikään jättimäinen rakennelma sillan toisessa päässä, vaan aivan tavallinen näkymä kaikkiin mahdollisuuksiin. Sellainen ei tarvitse edes kovin suurta tilaa, sillä se on itse ratkaissut tämän ongelman olemalla myös pieni. Se saattoi olla sekä suuri että pieni. Asialla ei ollut niin merkitystä.
Kuitenkin tuo hämmentävä pelkotila horjutti minäkuvaa tai todellisuushäkkyrää ympärilläni. Todellisuuden kaikki mahdollisuudet heiluttelivat maailmaani ja minua siinä, joka oli kaiken alkulähde, sen luoja. Toisinaan eksyn hyvin kauas ajatuksissani. Ympärillä puhe samenee ja minulle tulee tunne, että istun jossain muualla kuin muut.
Juuri tässä vaiheessa tulen myös aika humalaan. Baaritiskiin nojaileva, hieman juonut ja hilpeällä tuulella olevan kirjailijatar on helppo saalis lukea.
Te ette ikinä voi uskoa, mitä minulta siinä gt-rivissä kysyttiin. Vierelleni ilmestyi heppu, joka vilkaisi rintoihini ja kysyi, että olivatko nuo aidot?
Wtf?
Kaikkien mahdollisuuksien maailma on hauska, mutta sietämättömän rasittava. Rasittavaa siitä tekee se, että siinä ei ole yllätyksiä. Se on konemainen olematta millään lailla sitä. Se on arvattavissa olematta lainkaan ennustettavissa. Se on koko ajan ja kaikkialla läsnä, ja siinä on kaikki vaihtoehdot koko ajan päällä. Sillä nojalla voisin sanoa, että ihmiset ovat unettavia. Heidän vaihtoehtonsa tuudittavat minua, koska niitä ei omassa maailmankaikkeudessani ole. Ne ovat minuuden toisella puolen mahdottomuuksissa, paikoissa, jonne en koskaan pääse.
- Onks noi aidot?
En tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Taidan nauraa.
(naurua)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joe Bob bongasi naisseurueesta Eva Swanin näköisen naisen, joka sumuili pintakireyksissään baaritiskille. Naisella oli erinomainen vartalo, mutta aivan käsittämättömän pienet rinnat. Nainen jollain tasolla sytytti ja sammutti samaan aikaan. Hän lähetti ristiriitaisia signaaleja ympärilleen, ja aiheutti hämmennystä siitosoreissa, joita kiehnäsi kaikkialla. Naisia oli valtavasti ja miehillä heidän kanssaan kädet täynnä työtä. Joe Bobin näkemys oli hänen omansa. Hän nousi ja suunnisti suoraan naisen välittömään läheisyyteen ja inspiroitui tämän mitättömistä rinnoista. Joe Bob käänsi ne päälaelleen ja sanoi, Onks noi aidot?
Nainen näytti hieman juoneelta, sillä hän oli pöytäseurueen hiljaisin jäsen. Viidestä naisesta lähtee perusravintolassa järjetön meteli, jos he kaikki ovat humalassa. Äänen volyymi eksponoitui illan kuluessa, sillä kaikkien oli huudettava kovempaa, että tulisi kuulluksi. Sellainen oli kuin kehäpäättelyä, joka ei ollut tulosvastuullista, Eva ajatteli katsellessaan Joe Bobia silmiin. Mitä tämä olikaan kysynyt häneltä? Mitä tuo mies oli juuri hänelle sanonut? Oltiinko hänen aitoutensa kyseenalaistettu? Yleensä näin kävi silikoninaisille, mutta nyt jo häntäkin epäiltiin. Eva puhkesi nauruun ja tarttui Joe Bobin käsiin, painoi ne rinnoilleen ja antoi miehen tunnustella niitä täysin julkisesti ja häpeilemättä. Pöytäseurue pillastui ja Joe Bob tunsi menettävänsä tilanteen hallinnan. Tunne oli sama, kun polkupyörästä puhkeaa kumi. Vauhdista katoaa menohalut ja vanne alkaa paukkua takapuolen alla.
Naisella ei ollut rintaliivejä asunsa alla.
Palatessaan omaan pöytäänsä, Joe Bob informoi ystäviään tissimarkkinoiden pienuudesta ja röyhkeydestä. Naiset olivat nykyään niin vaikeita, että oli kuin olisi yrittänyt saada jäätynyttä matoa ongenkoukkuun. Lisäksi naiset eivät tuntuneen pelkäävän enää mitään. Kun lipas oli avattu, kaikki oli tiessään.
(hihitystä)
Ravintolapöydässä naisilla tuntui olevan hauskaa. Miesten pöydässä puhuttiin jääkiekosta.
Erityisesti miespöytää kirpaisi se että naisten pöydässä pienitissinen mansemalli oli puhunut murretta, joka oli kotoisin Tampereelta. Tällainen oli Helsingissä ja sen jääkiekkosurussa lähes loukkaavaa. Helsinkiläistä miestä loukkaava tamperelainen nainen oli paha. Helsinkiläinen mies oli maailmankaikkeuden ylivaltaa ja sen napa. Stadilaisen miehen tappi oli maailman akseli, jonka ympärillä The Kosmos pyöri.
Sitten aihepiiri siirtyi jälleen naisiin, sillä jääkiekkokausi oli ohi, ja pytty poissaniiden jossain joen pohjassa Mansessa sinne viskattujen fillareiden seassa.
Puhuttiin rinnoista ja erityisesti hyvistä sellaisista. Katseltiin netistä kuvia ja arvioitiin erilaisia muotoja ja painoja, sekä aitousasteita. Näkyvyys ja peitettävyys olivat myös sanoja, joita käytettiin. Rinnattomista tamperelaisnaisista ei enää sinä iltana puhuttu. Sellaiset eivät olleet oikeita naisia, vaan näiden irvikuvia.
Juotiin paljon olutta ja moni lopulta sai mitä halusi.
(reps)
Nah, Tissit, kuin Tissit.. Tissejä kaikki.. ;D
Naiselle ei taida olla.. Eikä ole, kuin yksi hyöty isoista tisseistä, eli se, että TissiMiehet tykkää.. Haitat naiselle itselleen taas kasvaa sitä mukaa, kuin tisut kasvaa.. ;P
Mjaa
Omasta mielestäni minulla on tasapainoinen ja terve suhde rintoihin. Eikö totta?
(naurua)
No niin on.. ;D
Olet myös todella itsevarma ja rohkea.. Vedit miehelle ns. luun kurkkuun.. ;D
.. Tosin itse ehkä suosin enemmän siveämpiä sipuleita.. Vaikka onhan tuollaista sivusta hauska katsella, kun joku nainen vetää pelimiehen hiljaiseksi ja/tai noloksi yms.. ;P
Mun mielestä tällaisissa tilanteissa ei saa kukaan voittaa. Ja vaikeinta kaikessa on juuri tuo tasapelin määritelmä, koska pointseja ei jaeta, vaan lopputulos arvostellaan lähes huutoäänestyksen tapaan, tai jollain muulla viittilöinnillä ja viheltelyllä.
Vaikeita asioita, ja harvoin onnistuu.
(naurua)
No näinhän se on.. Varsinkin, jos ei ole nähnyt koko tilanteen kehitystä alusta loppuun, niin on vaikea sanoa, kuka toimi tilanteessa "oikein" ja on ansainnut "voittajan" tittelin.. ;P
Jos esim. näkee jonkun muidun huitaisevan veskalla mieheltä hampaat kurkkuun, niin on paha tietää, että oliko se ihan ansaittu vai ei, jos ei tiedä tarkkaa tilanteen kulkua.. ;D
Pahoja rasteja on.. ;D
Oletit että mies oli sen verran kohteesta kiinnostunut että katsoi tätä ennen kommenttinsa valitsemista. On olemassa myös vaihtoehto että kommentti oli vakio-lause jolla keskustelun avaa. Olisi tietysti turhauttavaa olla niin yhdentekevä objekti. Silloin se olisi tasapeli. Typerä saalistaja ei saa yhdentekevää saalista.
Teknodonna on vahvoilla teknologisessa jälleensyntymässä. Kijoittaessasi ulos pienoismalleja sisäavaruudestasi ja kokemuksistasi luot ikäänkuin ulkoistettuja muistijälkiä ja ajatuskulkuja. Jos sinkut-palsta säilyy tulevaiuuden arkistoihin jälki josta voidaan koosta jotain joka olet riittävän paljon sinä,tosi-identiteetilliseksikeinoälyksi virtuaaliminäksi bittimereen.
Eikö tästä näkökulmasta pieettisen kiivas näppiksentakominen ole... kuolemanpelkoa?
Hyvä kysymys tuo viimeinen.
Itse en koe kirjoittamista kuolemanpelkona, vaan elämänjanona. Elämä itse ei tuota janoa pysty sammuttamaan.
(naurua)