Kerron teille tarinani, syytä siihen miksi sen haluan kertoa en osaa sanoa. Ehkä siksi, että aina kaikelle ei löydy selitystä, aina ei ole syylistä/syytöntä. Tai sitten on. Päätelkää siis itse.
Olemme olleet naimisisssa 24-vuotta. Meillä on 3 lasta, joista osa jo pois kotoa. Pysähtyessäni ajattelemaan liittoani minun täytyy todeta sen olevan ihan tavallinen liitto, iloineen ja suruineen. Ehkä kohdallemme on sattunut tavallista enemmän kriisejä; sairautta ja huolta lapsista. Jokaisesta läpikäydystä kriisistä selvittään, niin kauan kun minä äitinä/vaimona jaksan olla se "tunnejohtaja".
Mieheni ei puhu, eikä pussaa, mutta tiedän hänen todella rakastavan minua. Vuosiin en ole enää yrittänyt muuttaa häntä, vaan olen tajunnut, että minun itseni pitää muuttua, jotta tietynlainen negatiivisuus suhteemme tunne-elämän latistuneisuudesta ei katkeroittaisi minua.
Olmme uskova perhe, eli tunnustaudumme julkisesti krstityiksi ja käymme seurakunan tilaisuuksissa säännöllisesti. Tiedän, mitä suurikirja sanoo avioliiton pyhyydestä ja minun jos kenenkä pitäisi olla selvillä uskottomuuden moraalista ja etiikasta.
Löysin itseni viimekesänä tilanteesta, johon en koskaan minkäänlaisissa päiväunissa edes itseäni osalliseksi kuvitellut. Yksi pieni kosketus, siis arkinen kätteleminen, muutti kaiken sisältämme. Rakastuimme silmänräpäyksessä, muutuimme tahdottomiksi nukeiksi ja suhde vei pyörryttävällä voimalla mennessään. Yritimme puhua itsellemme järkeä, olimme epätoivoisia. Me emme enää kuulunut itsellemme! Oli kuin sisällämme olisi elänyt kaksi kuivaa sientä, jotka eivät saaneet tarpeekseen rakkauden koskeuttavasta kosketuksesta.
Samalla se oli jotenkin kuin painajaista, se vieraantumisen tunne itsestäan ja kaikesta siitä, joka oli ollut minulle pyhää ja ihmeellisen haurasta liitossa ja perheessä.
Ymmärsin muutaman kk:n kuluttua, että jos jatkan tätä rinnakkaissuhdetta, minä tuhoudun ja tuhoan monta muuta elämää mennessäni. Löysin sisältäni voimaa sanoa hänelle näkemiin.
Nyt istun kauhissani kasaamassa itseäni. Odotan, että löydän vielä sen vaativimman voiman sisältäni, sen että kerron miehelleni. Tiedän sen päivän tulevan, en edes yritä pakoilla vastuutani.
Minua, eikä ketään asianomaista auta se tieto, kuinka kauhean syylliseksi ja henkisesti likaiseksi tunnen itseni. Vaikka mieheni antaisikin ehkä anteeksi, vaikka Jumala armahtaisi syntieni tähden - minä en koskaan voi anteeksi antaa itselleni. Tämä on taakka, jota kannan koko loppuelämäni..
Olemme olleet naimisisssa 24-vuotta. Meillä on 3 lasta, joista osa jo pois kotoa. Pysähtyessäni ajattelemaan liittoani minun täytyy todeta sen olevan ihan tavallinen liitto, iloineen ja suruineen. Ehkä kohdallemme on sattunut tavallista enemmän kriisejä; sairautta ja huolta lapsista. Jokaisesta läpikäydystä kriisistä selvittään, niin kauan kun minä äitinä/vaimona jaksan olla se "tunnejohtaja".
Mieheni ei puhu, eikä pussaa, mutta tiedän hänen todella rakastavan minua. Vuosiin en ole enää yrittänyt muuttaa häntä, vaan olen tajunnut, että minun itseni pitää muuttua, jotta tietynlainen negatiivisuus suhteemme tunne-elämän latistuneisuudesta ei katkeroittaisi minua.
Olmme uskova perhe, eli tunnustaudumme julkisesti krstityiksi ja käymme seurakunan tilaisuuksissa säännöllisesti. Tiedän, mitä suurikirja sanoo avioliiton pyhyydestä ja minun jos kenenkä pitäisi olla selvillä uskottomuuden moraalista ja etiikasta.
Löysin itseni viimekesänä tilanteesta, johon en koskaan minkäänlaisissa päiväunissa edes itseäni osalliseksi kuvitellut. Yksi pieni kosketus, siis arkinen kätteleminen, muutti kaiken sisältämme. Rakastuimme silmänräpäyksessä, muutuimme tahdottomiksi nukeiksi ja suhde vei pyörryttävällä voimalla mennessään. Yritimme puhua itsellemme järkeä, olimme epätoivoisia. Me emme enää kuulunut itsellemme! Oli kuin sisällämme olisi elänyt kaksi kuivaa sientä, jotka eivät saaneet tarpeekseen rakkauden koskeuttavasta kosketuksesta.
Samalla se oli jotenkin kuin painajaista, se vieraantumisen tunne itsestäan ja kaikesta siitä, joka oli ollut minulle pyhää ja ihmeellisen haurasta liitossa ja perheessä.
Ymmärsin muutaman kk:n kuluttua, että jos jatkan tätä rinnakkaissuhdetta, minä tuhoudun ja tuhoan monta muuta elämää mennessäni. Löysin sisältäni voimaa sanoa hänelle näkemiin.
Nyt istun kauhissani kasaamassa itseäni. Odotan, että löydän vielä sen vaativimman voiman sisältäni, sen että kerron miehelleni. Tiedän sen päivän tulevan, en edes yritä pakoilla vastuutani.
Minua, eikä ketään asianomaista auta se tieto, kuinka kauhean syylliseksi ja henkisesti likaiseksi tunnen itseni. Vaikka mieheni antaisikin ehkä anteeksi, vaikka Jumala armahtaisi syntieni tähden - minä en koskaan voi anteeksi antaa itselleni. Tämä on taakka, jota kannan koko loppuelämäni..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensimmäiseksi annan neuvon, että älä kerro miehellesi. Omien sanojesi mukaan olet päättänyt suhteen. Sinä tiedät, onko niin todella tapahtunut. Jos on, et paranna muuta kuin omaa oloasi kertomalla miehellesi. Samalla kuitenkin pahoitat hänen mielensä ja mahdollisesti tuhoat liittonne. Jos haluat, että teillä on mahdollisuus onnelliseen elämään, älä kerro. Kärsi syyllisyydentuntosi itse. Anna miehesi nauttia elämästään.