Kysymys narsistista eronneille

Huh, mikä aika! Mä olin puoli vuotta ja se tuntu jo aivan liian pitkältä.. Väkivaltaa, manipulointia, kontrollointia.. Jestas sitä ihmistä. Etin ite ulospääsyä juuri kostonhalusta ja painajaisista ym. Lähes päivittäin manaan mielessäni sen miehen helvettiin. Suhde päättyi viime tammikuussa.
Kävin pari kertaa koulupsykologilla (olen opiskelija) nyt kun tarttisin taas, se neuvo mut terkkarille. Mitä se terkkari voi asialle tehä muutaku lähettää lääkärille ja lääkäri määrää typeriä pillereitä jotka ei auta.
Olen ennenkin kärsiny masennuksesta ja kärsin nytki. Siihen mikää lekuri resepteineen mitään voi tehä.
Anteeksi avautuminen mut tämä on minun näkemys. Jatkan manaamistani..

Minä olin nuoruudessani 10 v naimisissa narsistin kanssa, ja se jätti jäljet, joita on vieläkin vaikka olen jo kohta eläkeiässä. Ensin eron jälkeen oli ihanaa, olin sentään vielä nuori ja sain vihdoin tehdä mitä itse halusin ja mennä minne itse halusin, mutta sitten kun aloin vakavasti seurustella nykyisen mieheni kanssa, alkoi tulla niitä jälkioireita.

En ole vieläkään päässyt niistä eroon. En tykkää siitä, että minua pidetään kiinni, liian pitkään kestävä halauskin on ärsyttävää. En tykkää kävellä käsi kädessä, en kaulakkain enkä istua toisen kanssa niin, että kosketamme toisiamme. En halua nukkua "miehen kainalossa." Kuitenkin rakastan miestäni kauheasti, hän on oikeasti hyvä mies. Ja kärsii kun minä en pidä koskettelusta. No kyllä tietysti jonkun verran, mutta en paljoa.

Kaikkein eniten tykkään olla itsekseni, yksin. Silloin kukaan ei määrää minusta mitään, ei kysele eikä vaadi mitään. Teen mitä haluan, eikä minua keskeytetä. Tämä häiritsee minua itseänikin, mutta tiedän, että kaikki johtuu tuosta nuoruuden avioliitosta. Olin niin kahlehdittu ja vailla omaa määräysvaltaa, en saanut itse päättää yhtään mistään. Mies halusi alistaa minut kokonaan ja vahti jokaista tekemistäni ja jokaista sanaani. Kaikesta olin hänelle tilivelvollinen ja kaikki oli epäilyksenalaista.

Minua ärsyttää vieläkin sellainen, jos joku alkaa puhua kovaan ääneen minun puheeni päälle, on se ihminen sitten kuka tahansa. Joskus oikein raivo nousee sisältäni, kun tuntuu, että nyt minun puheeni ja mielipiteeni mitätöidään, taas minut painetaan alas. Sekä oma sisareni että mieheni yksi sisko on sellaisia, että he eivät aina kuuntele mitä toinen sanoo, vaan alkaa paasata omaa juttuaan siihen sekaan, se saa minulta joskus todella niskavillat pystyyn. Minusta kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus sanoa sanottavansa ja sanoa asiansa loppuun. Muut ei välttämättä tällaisesta piittaa, mutta minulle siitä tulee oikeesti huono olo. Muutenkin aina jos joku asia tehdään toisin, kuin mitä minun kanssani on ensin sovittu ja asiasta päätetäänkin eri lailla minusta välittämättä, saan ihan kuin paniikkikohtauksia. Kerran yksi mies tuli kaatamaan pihapuuta, näytin hänelle töihin lähtiessäni, että mikä puu kaadetaan. Ja kun tulin töistä, oli kaadettu kuitenkin väärä puu. Olin aivan tukahtua raivooni, tuntui, että taas ei otettu sanaani vakavasti, ei painettu kunnolla päähän mitä olin sanonut, ei minun sanaani tarvinnut kuunnella! Puu ei minua harmittanut, vaan se, että ei tehty niin kuin oli kanssani sovittu.

Varmaan olisin tarvinnut jonkinlaista terapiaa silloin heti eron jälkeen, mutta ei sitä siihen aikaan missään ollut tarjolla tai ei ainakaan puhuttu sellaisesta, en osannut hakeutua mihinkään. Ja mulla oli kova kiire päästä elämään omaa elämääni enkä alkuun tuntenut tarvettakaan mihinkään. Mutta nyt tuntuu, että entiset möröt tunkee esiin kuitenkin. En enää näe niitä pahoja unia, joissa ex-mies tuli kiskomaan minua milloin sängystä ylös ja mukaansa, milloin ikkunasta ulos, milloin seisoi pihassa vaativan näköisenä ja vihaisena, ne on sentään loppuneet.

En mielelläni tee mitään sitoumuksia mihinkään, kaikkein parasta olisi, jos kalenteri olisi aina aivan tyhjä. Tämä on myös selvästi peruja menneestä. Jos lupaan mennä jonnekin vaikka kylään tiettynä iltana, minua alkaa suututtaa jo aamusta, että illalla on mentävä sinne. Itse olen lupautunut, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että onkin pakko mennä enkä saa itse valita menenkö vai en.

Eniten harmittaa mieheni puolesta, kun en pysty olemaan hänelle niin avoin kuin hän toivoisi, olen aika sulkeutunut hänellekin. En haluaisi jakaa ajatuksiani oikein kenenkään kanssa. Ja jos huomaan, että kun avaudun jostain, ja toinen ei ihan ymmärräkään mitä tarkoitan, niin se saa taas minut masentumaan ja painumaan omaan kolooni.

Kaikesta ei voi sitä avioliittoa syyttää, mutta aika selvät johtolinjat pystyn tekemään monestakin asiasta.

Joten, neuvon sua kuitenkin menemään jonnekin juttelemaan asiantuntijan kanssa. Voit saada uusia näkökulmia ja eväitä uuteen elämääsi ja jopa hyviä käytännön ohjeitakin. Onneksi olkoon, että olet päässyt eroon hankalasta suhteesta. Vielä on paljon hyvää elämää edessäsi!

Oliskohan minullakin syynä edellinen alistava puoliso, sillä nyt eron jälkeen ei onnistu miesten kanssa suhde, kuulin et joku mättää eli en itsekkään huomaa, mikä?

Kiitos kommenteista ! Minusta tuntuu myös siltä että nautin yksin olosta. Vapaus tuntuu niin hyvälle ja toisaalta kaipaan kumppania.

Kyllä itse tosiaan luulen että tuo alisteinen suhde jossa oli myös pettämistä, on vienut uskon hyvään parisuhteeseen.

Ehkä tosiaa pitää varata aika johonkin terapiaan. Olen lukenut että joskus muutamakin käynti riittää. Hintaa lähinnä ajattelen... Toisaalta kannattaa pitää itsestään huolta. On vain yksi elämä, meidän oma elämä.