Ystäväni teki itsemurhan joitakin viikkoja sitten. Sitä edelsi syvä masennus ja pitkä sairaalahoito-jakso. Kuulin asiasta tuoreeltaan mutta kiertoteitse.
. Mun ystävä-suhteet pelaa siis silleen että on kourallinen ystäviä joita näen tosi harvoin. Elämäntilanteeni on haasteellinen -ollut jo useamman vuoden- ja tuntuu etten "jaksa järjestää" tiuhempia tapaamisia. Tässä tapauksessa oli vielä niinkin päin ettei ystäväni varmaan jaksanut järjestää tapaamisia. Mutta silti ystävät on mulle tärkeitä. Jo se ajatus että "ehtisköhän kesällä nähdä, keittää kahvit ja jutella" antaa voimia. Nyt ei tämän ystävän kohdalla siitä voi haaveilla.
Hankalaa on sekin että koin että tosiaan oltiin ystäviä. Vaikka muut ei niin kokiskaan että pari kahvitteluhetkee vuodessa ois ystävyyttä. Koska mun ystävyyssuhteet on tälläsii niin sitte ystävän muut ystävät ja suku jää etäisiksi. Joku jo kysyikin että kun se oli sun ystävä niin mikset ollu hautajaisis. Selitä siinä sitten miksei ollu kutsuttu. Pistää miettimään pitäiskö lainkaan käyttää sanaa ystävä, pitäiskö sitä laimentaa kaveriksi tai tuttavaksi. Mutta käytän sanaa ystävä, jollen muuten niin hiljaa päässäni. Koska ystävä on mun mielestä sellainen jolle laitan viestin: ois kiva nähdä. Ja joka vastaa: Joo niin ois. Tuutko käymään? Ja minä vastaan: tuossa parin tunnin päästä voisin tulla. Ja sitten nähdään ja jutellaan pitkään, juodaan kupillinen kahvia ja toinenkin. Ja minusta tuntuu että ymmärretään toisiamme ja se on kai totta sillä uudestaan ja uudestaan samat viestit laitan ja niihin vastauksen saan, kahvit keitetään, samat kupit esiin kaivetaan ja puhun asioista joista en muille puhuisi... Olis kai helpompaa jos mun elämä ja ystävyys toista kaavaa noudattais, ehkä silloin suru tai ikävä ei olis niin yksinäistä. Ehkä sitten ei tuntuis että täytyy nostaa pää ja olla niinku ei oliskaan.
Onko minulla lupa surra. Hänellä varmaan niin monta parempaa ystävää oli, onko lupa surra jos ei ole tarpeeksi hyvä ystävä.
. Mun ystävä-suhteet pelaa siis silleen että on kourallinen ystäviä joita näen tosi harvoin. Elämäntilanteeni on haasteellinen -ollut jo useamman vuoden- ja tuntuu etten "jaksa järjestää" tiuhempia tapaamisia. Tässä tapauksessa oli vielä niinkin päin ettei ystäväni varmaan jaksanut järjestää tapaamisia. Mutta silti ystävät on mulle tärkeitä. Jo se ajatus että "ehtisköhän kesällä nähdä, keittää kahvit ja jutella" antaa voimia. Nyt ei tämän ystävän kohdalla siitä voi haaveilla.
Hankalaa on sekin että koin että tosiaan oltiin ystäviä. Vaikka muut ei niin kokiskaan että pari kahvitteluhetkee vuodessa ois ystävyyttä. Koska mun ystävyyssuhteet on tälläsii niin sitte ystävän muut ystävät ja suku jää etäisiksi. Joku jo kysyikin että kun se oli sun ystävä niin mikset ollu hautajaisis. Selitä siinä sitten miksei ollu kutsuttu. Pistää miettimään pitäiskö lainkaan käyttää sanaa ystävä, pitäiskö sitä laimentaa kaveriksi tai tuttavaksi. Mutta käytän sanaa ystävä, jollen muuten niin hiljaa päässäni. Koska ystävä on mun mielestä sellainen jolle laitan viestin: ois kiva nähdä. Ja joka vastaa: Joo niin ois. Tuutko käymään? Ja minä vastaan: tuossa parin tunnin päästä voisin tulla. Ja sitten nähdään ja jutellaan pitkään, juodaan kupillinen kahvia ja toinenkin. Ja minusta tuntuu että ymmärretään toisiamme ja se on kai totta sillä uudestaan ja uudestaan samat viestit laitan ja niihin vastauksen saan, kahvit keitetään, samat kupit esiin kaivetaan ja puhun asioista joista en muille puhuisi... Olis kai helpompaa jos mun elämä ja ystävyys toista kaavaa noudattais, ehkä silloin suru tai ikävä ei olis niin yksinäistä. Ehkä sitten ei tuntuis että täytyy nostaa pää ja olla niinku ei oliskaan.
Onko minulla lupa surra. Hänellä varmaan niin monta parempaa ystävää oli, onko lupa surra jos ei ole tarpeeksi hyvä ystävä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.