Kristallipallomurha
Nopeat kävelijät, kuten minä, ovat kävelyn eksperttejä. Kaltaisistani huokuu päämäärätietoisuus ja harjoitus. Mitään ylimääräisiä liikkeitä ei ole. Liike on täydellistä, askeleet toistensa vuorottaisia kopioita. Liikumme putkessa, jonka lähtökohta on sama kuin tavoite. Tik tak tik tak. Kuin säädetty kello liukuhihnalla, joka on loputon ja liike siinä ajaton. Ulkoisesti minusta ei voi päätellä kuin sen, että minua ei voi pysäyttää. Minulta ei voi kysyä mitään, enkä myöskään horjahtaisi moodista näin tehtäessä. Pääni ei vilkuile, kasvot eivät flirttaa, mielenkiinto ei herää näyteikkunoiden tarjonnasta. Olen kävelyni vanki. Kävelyni omistaa minut. Olen sille alistettu motorinen show, loppuun asti hiottu.
Robotiikkani on kotoisin huoneista, joissa opeteltiin kaikki tämä niin hyvin, että ihmisistä tuli jotain muuta, kuin he olivat. Tämä ainoastaan silloin, kun paikalla oli muita ihmisiä. Käveltiin ihmisten vuoksi ja heille. Yksin heille. Yksinäisyys taas irrotti tämän elementin selkärangasta ja antoi aikaa olla vapaa itsessään. Yksinäisyys latasi koneen akkuja, salli asioita ja antoi tilaa. Marginaalit toimivat kuin toimivat valtioiden rajat, joiden välillä on ei kenellekään kuuluva kaistale maata. Kukaan ei voinut olla siellä, joten hermeettinen illuusio itsensä kaltaisuudesta ja vapaudesta sai mahdollisuuden toteutua. Minuus oli kuin saavutettava unelma, konemaisuus kuin henkilökohtainen uhraus ilman kysymyksiä. Sinne heittäydyttiin varauksetta kuin alas kalliolta vapautta janoava mieli.
Kuuden korttelin marssilla edessäni on vain pillinohut putki, jota kohti suuntaan. Kävely on niin syvällä, että sitä ei tarvitse ajatella. En itse ole koskaan paikalla, kun olen julkinen. Olen toisaalla ja kaukana, toisinaan lähellä ja joka paikassa. Olen häivähdyksiä muista ihmisistä, aistituista katseista ja mielipiteistä. Jonotan viivasuorana ja puhun lyhyesti. Olen läsnä vaatteissani ja kehossani, en paikalla. Toimitan asiani nopeasti ja asenteella, jota ei kyseenalaisteta. Hymytön kone, säädetty ja mietitty, täydellinen. Olen huippuyksilö. Minulta ei puutu kuin matto alta, niin olisin kaikkia muita korkeammalla ja kaikille kaikella tavalla esillä, mutta ei niin, että voitaisiin sanoa jonkun tuntevan minut, ja tietävän, mitä ajattelen tai kuka omasta mielestäni olen. Fokus on, mutta fokus itse ei ole paikalla. Se on kaukana ja lähellä, ei missään ja kaikkialla. Se on hajautettu, pirstottu tai sirpaloitu.
Kimalletta pakkaslumella
Nopeat kävelijät, kuten minä, ovat kävelyn eksperttejä. Kaltaisistani huokuu päämäärätietoisuus ja harjoitus. Mitään ylimääräisiä liikkeitä ei ole. Liike on täydellistä, askeleet toistensa vuorottaisia kopioita. Liikumme putkessa, jonka lähtökohta on sama kuin tavoite. Tik tak tik tak. Kuin säädetty kello liukuhihnalla, joka on loputon ja liike siinä ajaton. Ulkoisesti minusta ei voi päätellä kuin sen, että minua ei voi pysäyttää. Minulta ei voi kysyä mitään, enkä myöskään horjahtaisi moodista näin tehtäessä. Pääni ei vilkuile, kasvot eivät flirttaa, mielenkiinto ei herää näyteikkunoiden tarjonnasta. Olen kävelyni vanki. Kävelyni omistaa minut. Olen sille alistettu motorinen show, loppuun asti hiottu.
Robotiikkani on kotoisin huoneista, joissa opeteltiin kaikki tämä niin hyvin, että ihmisistä tuli jotain muuta, kuin he olivat. Tämä ainoastaan silloin, kun paikalla oli muita ihmisiä. Käveltiin ihmisten vuoksi ja heille. Yksin heille. Yksinäisyys taas irrotti tämän elementin selkärangasta ja antoi aikaa olla vapaa itsessään. Yksinäisyys latasi koneen akkuja, salli asioita ja antoi tilaa. Marginaalit toimivat kuin toimivat valtioiden rajat, joiden välillä on ei kenellekään kuuluva kaistale maata. Kukaan ei voinut olla siellä, joten hermeettinen illuusio itsensä kaltaisuudesta ja vapaudesta sai mahdollisuuden toteutua. Minuus oli kuin saavutettava unelma, konemaisuus kuin henkilökohtainen uhraus ilman kysymyksiä. Sinne heittäydyttiin varauksetta kuin alas kalliolta vapautta janoava mieli.
Kuuden korttelin marssilla edessäni on vain pillinohut putki, jota kohti suuntaan. Kävely on niin syvällä, että sitä ei tarvitse ajatella. En itse ole koskaan paikalla, kun olen julkinen. Olen toisaalla ja kaukana, toisinaan lähellä ja joka paikassa. Olen häivähdyksiä muista ihmisistä, aistituista katseista ja mielipiteistä. Jonotan viivasuorana ja puhun lyhyesti. Olen läsnä vaatteissani ja kehossani, en paikalla. Toimitan asiani nopeasti ja asenteella, jota ei kyseenalaisteta. Hymytön kone, säädetty ja mietitty, täydellinen. Olen huippuyksilö. Minulta ei puutu kuin matto alta, niin olisin kaikkia muita korkeammalla ja kaikille kaikella tavalla esillä, mutta ei niin, että voitaisiin sanoa jonkun tuntevan minut, ja tietävän, mitä ajattelen tai kuka omasta mielestäni olen. Fokus on, mutta fokus itse ei ole paikalla. Se on kaukana ja lähellä, ei missään ja kaikkialla. Se on hajautettu, pirstottu tai sirpaloitu.
Kimalletta pakkaslumella
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itse olen huomannut, että mitä kauemmas keskustasta kävellään, niin sitä hitaammaksi kävelytahti käy. Tämä on varsin outo ilmiö. Tai jos sitä ajattelee, niin se on aivan tavallinen ilmiö. Jos minä esmes kävelisin samaa vauhti Suomen halki, niin puolessa välissä minua alettaisiin pitää hieman kahelina. Luultavasti en edes pääsisi Jäämerelle asti, sillä jokin partio varmaan minut korjaisi tienlaidalta talteen ja veisi haastateltavksi.
Ytimessä kävellään todella lujaa. Muistaakseni vain Singaporessa kävellään lujempaa.
(naurua)
Voisin samalla laittaa äidille äitienpäivätervehdyksiä etukäteen täältä sokealla tavalla hätäisten ja monotonisten ihmisten maailmasta.
Onnea äidille.
(reps)
Kaikille niille miljoonille ihmisille, jotka istuvat kotona tai töissä tuoleillaan, tai mitä sitten ikinä tekevätkin, niin haluan heille laittaa mieleistäni kävelymusaa.
Kävely on terveellistä, vaikka sitä nyt ei hallitsisikaan.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=sVZ-yGqfIh0&list=RDsVZ-yGqfIh0#t=24
Pöytäkirjoitus
Se oli kaunisjalkainen, ikkunapaikalla seisova kahvipöytä, jolla oli valkoinen pöytäliina, jonka keskellä möllötti pyöreä lasikippo, johon oli tökätty keltainen, levälleen puhjennut ruusu. Aurinkolasini olivat sen vierellä 45 asteen kulmassa suhteessa kahvilan ikkunaan. Katunäkymä oli juuri sellainen, jollainen se aina oli. Käteni olivat pöydällä ristissä.
Luulisin, että siinä vaiheessa, kun jutut alkoivat loppua, kynsien lakkausta alettaisiin kehua. En yleensä erehtynyt. Ihmisten oli vaikea tunkeutua ulkomuodon sisään. He jumittivat pinnassa ja jäivät sen otteeseen, ja saivat kuuntelijan tuskastumaan ja etsimään tilanteesta teitä ulos. Minulla oli vain yksi tie: Ei.
Tilanne oli absurdi. Ymmärsin, että he halusivat jotain, mutta eivät tienneet, missä se oli.
Rakastan itse monologeja, mutta en jaksa kuunnella sellaisia. Ihmisissä on tietty sykli, joka määrittelee heidän ulottuvuutensa ja kiertonsa pituuden. Ja kun he ovat päässeet kiertonsa alkupisteeseen, yleensä minussa jo sataa taivaan täydeltä lunta ja näen, että keltainen ruusu lasikipossa ei ollut onnellinen, vaan teki kuolemaa. Näin sen kuin nopeutettuna. Kaikki vanheni silmissä ja rapistui, hajosi ja katosi, ja jo uutta syntyi häviävän tilalle. Monologi nousi pöydästä ja jäin katselemaan sadetta. Se oli lohduttoman valkoista ja kylmää.
Nypin ruusun lehdettömäksi ja sulloin kaiken repimäni kippoon kuin turhautunut ja vihainen lapsi.
(naurua)
Mähän voisin pitää yllä sellaista blogipalstaa, jossa opetetaan, kuinka sitä varsinkaan ei tule esittää.
Mun mielestä naisen kohtaaminen on luova prosessi, joka saa virtansa itse keskustelusta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Näin ohitetaan kaikki maallinen, ja vain henget keskustelevat toisiinsa limittyneinä.
Jos esitän ideani Vauvapalstalla, saan sangollisen paskaa päälleni, ja naiset dumppaavat minut kadulle. Helvetin materialistit.
(reps)
Olen usein ajatellut, että minussa on kaikki pielessä. Minä en istu mihinkään kuvioon. En millään tavalla.
Periaatteessa yksilöllisyys on äärimmällään juuri tällaista, eikä siinä ole mitään kadehtimisen aihetta.
Tämä on samalla sekä nöyryyttävää että tyrmistyttävää. Siinä päällimmäiset tunnot.
(reps)
Iloinen leski
Kestohittini, Iloinen leski on ollut myyntimenestys monessa maassa. Periaatteessa kuvio on varsin yksinkertainen.
Kunnon kiisseliin tarvitaan sikamagee tumma misu, jolla on pitkät raajat ja ominaisuus aiheuttaa kanssasisarissaan ilkeyttä ja silkkaa pahuutta "provokatiivisella" olemuksellaan. Lisäksi nainen on huippuälykäs, lapseton ja leski. Leski olisi juuri ollut vartin pituisilla treffeillä, jotka olisivat tussahtaneet alkumetreilleen. Hän on äärimmäinen ultrakyllästyjä. Hänen levynsä soivat nopeammin kuin muiden ja kukinnot puhkeavat kukkaan sukkelammin kuin itse floran.
Nainen kävelisi hautausmaan ohitse HIetaniemessä, mutta ei astuisi sen porteista sisään, sillä hän ei pääsisi sieltä enää ulos. Oravat heittelisivät häntä kävyillä ja naakata nokkisivat varpaitaan oksilla ja raakkuisivat, joten oli parempi kiertää tienoo. Hän itksi näkymättömiä kyyneliä kadulla, joka veisi hänet kaikesta tästä pois.
Ihana internet, hän ajattelisi ja turistaisi Nessuun nenukkansa.
(hirn)
Pain black dress
Viitsimättä riisuutua, hän lysähtää sohvalle levälleen. Kasvot valuvat sulavettä, eikä katossa näkynyt mitään muuta kuin häivähdyksiä käydyistä tunteista, joita oli kaikenlaisia. Mitään suurta ja dramaattista siellä ei näkynyt.
Jollain tasolla häntä oli jännittänyt, mutta kaikki oli kuitenkin mennyt kuten hän oli ennakoinut, eli perseelleen. Kaikki menee perseelleen, ja tämä on osaltani tässä, hän usein tuumasi ja räpsytteli ripsistään vettä.
Aitoudella ei tee epäaidossa maailmassa mitään, mustanpuhuva nainen ajatteli. Ja ehkä se oli juuri suojavärin syytä, hän päätteli. Olisi oltava kevyt kuin perhonen ja syvä ja hyinen kuin syvin kaivo. Olisi seurattava aikaa ja tehtävä asioita, joita muutkin naiset tekivät. Olisi kuuluttava joukkoon, johon ei kuulunut. Olisi jaettava elämä levälleen Instaan ja käytävä syvälliset keskustelut Facessa. Häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. Naisen vene näytti etäämmältä lipuvan virrassa, jonka vesi oli pääosin mustaa, tai jotain seepiaan vivahtavaa, mustekalamaista väriainetta virtaavaa kiiltäväpintaista lientä niissä paikoissa, joissa hiekkasärkät pohjassa näkyivät veden läpi.
Tunnelma oli hiljainen ja outo, sillä kuolemanlaahukset pitkin veneen vanavettä ja kiemurtelivat kuin naisen hiukset vähäisillä ja vaiteliailla aalloilla.
Jumala kuinka yksinäinen voi itse yksinäisyys olla, hän ajatteli tyhjässä olemuksessaan.
(hihitystä)
Jos sinulla on ystävä,
joka nauraa samoille tyhmille
jutuille kuin sinä,
sinulla on yksi parhaimmista
lahjoista mitä voi olla.
Ei liity tähän kirjoutukseesi.
Tuli mieleeni kun ajattelin mitä
kaikkea olet kirjoituksillasi saanut
meissä muissa liikkeelle...
Tajunnanvirtaa rakas teknodonna.Tajunnanvirtaa!
Kiitos kun herättelet!
- Ota misu vähän viiniä. Se helpottaa, jokin ääni kuiskasi hänen korvaansa.
- Turpa kiinni, nainen sihahti, mutta nousi kuitenkin ylös ja kävi hakemassa lasin ja viinipullon pöydälle eteensä. Yksi kumpaakin.
Tunnin kuluttua hän sai päähänsä riisua märät ulkovaatteet päältään. Ne voisi polttaa, nainen mietti ja hypisteli vaatetta, kuin olisi jättämässä sille jäähyväisiä. Hän survaisi viinipullon avaajan kierteen läpi kankaasta, sitten tunki reiästä etusormen sisään ja repäisi. Kangas antoi periksi. Se teki hyvää. Se teki ehkä parempaa kuin viini. Tai ehkä ne molemmat yhdessä olivat se juttu, jota hän kaipasi, ja joiden yhteinen kemia oli kuin sana: Viha.
(hirn)
Hieman hönössä kävi aina niin, että hänestä tuli Jason Bourne. Nähtyään 2002 elokuvan "The Bourne Identity", jotain kummallista tapahtui, sillä se oli samalla kaiken kuolinvuosi.
Tästä on käsittääkseni nyt viitisentoista vuotta.
Sohvalla lojuva Seepia imuroi hahmon idean itseensä vahvistaakseen itseään. Roolihahmossa ei ollut mitään samaa kuin Seepiassa, joten suurin syy valintaan oli kolmio: sukupuoli, tilanne ja sidosryhmät. Nainen istui aloillaan ja suri, mies ei. Näppiksen äärellä pääsi kaikesta heikosta eroon ja sai kaiken takaisin. Ja vielä uudella tavalla.
Se oli pakomatka pois heikkoudesta mielikuvitusvahvuuteen. Tämän jälkeen alkoi tapahtua kummia.
Sohvalla Seepia lotrasi viinillään. Hän oli sellainen yhden läppärin nainen, sitten kahden. Lopulta läppäreitä oli kolme.
Kun otti hieman viiniä, niin kirjoittamisen tarve katosi. Sellainen oli niin helpottavaa, että sitä ei voi kuvailla; vaikka minkä tahansa asian tai ilmiön piti olla kuvailtavissa, vaikka vain vertaamalla sitä johonkin toiseen samantapaiseen. Mutta nyt ei ollut mitään, mihin verrata. Oltiin ikään kuin tien päässä ja katseltiin metsään tai merelle. Se oli eräänlainen looppi korvessa, kääntöpaikka tai silmukka, jossa kapealla tiellä saattoi saada autonsa ympäri hajottamatta tätä. Nähtyäni ensimmäistä kertaa elämässä tällaisen, niin olin niin ällistynyt, että jäin siihen leiriin kolmeksi päiväksi ja kelasin asioita.
Näin yhden jäniksen ja pari metsälintua.
Matka takaisin on yhtä pitkä kuin menomatka sinne, josta juuri lähti liikkeelle. Matkalla ehtii kasvaa aikuiseksi. Tosin on valtavan lapsellista juoda viiniä tähän aikaan päivästä... ja keskellä viikkoa.
(naurua)
Jason osaa kusta seisaaltaan lumeen, Seepia ei.
(hirn)
Hieman huppelissa vessassa läppärinsä kanssa kolisteleva Teknodonna on surunnäytetyö sen kaikessa laajuudessaan. Läppärille ei oikein löydy kunnollista paikkaa, joten se on aina heitettävä lattialle, jotta voisi pyyhkiä etupuolensa. Läppäri on siinä mielessä vähän kuin kuokka, sillä se on äärimmäisen kömpelö härpäke kuljettaa avoimena mukana. Ihminen voi kyllä olla avoin ja helposti mukana kuljeteltava, mutta läppäri ei, jos se on auki. Lisäksi on sanottava, että koneet eivät auta millään tavalla siinä, mitä ruutuun laitetaan ja miten. Aivan kelvottomia ja epäkäytännöllisiä kapineita, Donna tuumasi ja veteli alushousujaan ylemmäs yhdellä kädellä, kirjoitti toisella ja lopuilla piteli konetta aloillaan.
Kaikenlaista sitä oppii, kun opettelee. Huulipuna on hieman oudon väristä, ja sitä on mennyt lillasti yli rajojen. Värikin on varsin... mannermainen.
(hirn)
Luin jostain, että hieman hönössä törttöilevät naiset ovat älykkäämpiä kuin selvinpäin sekoilevat.
Tiedä nyt tuonkin laitaa.
(naurua)
Tämä todistaa kaiken. Eli molemmat väitteetovat tosia.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=IDBlijRWzh8
Shiish mä en oo mikää tankojuoppo, vaan ornamenttitaiteilija. Kerran mä kyllä ajoin Jopolla päin pylvästä, joka ei siinä eilen vielä ollut.
Kumahdus oli tuntuva.
(hihitystä)
Onko Sulla oikeasti käynyt noin?.. Mulla meinaa on, joskus aikoinaan.. ;D
Ensin näin liikennemerkki tolpan ja sitten se "mystisesti katosi" johonkin toiseen ulottuvuuteen.. Kunnes yht`äkkiä havahduin siihen, kun joku periksi antamaton voima keskeytti matkan teon.. ;D.. Huomasin, että liikennemerkki Yht`äkkiä palannut "mystiseltä matkaltaan" ja pysäyttänyt matkani.. ;D
.. Ei käynyt kyllä kuinkaan.. Jotenkin ihmeellisesti tolppa päätyi mun kainaloon.. Eli pysyin pystyssä ja nojailin tolpaan.. Ja ihmettelin tätä "mystistä" tapahtumaa hetken, kunnes jatkoin ihmeissäni matkaa.. ;D
Kaikkea sitä voikin sattua.. ;D