Way you love me
Kertojan osa on olla hiljaa huoneessa, jossa sammumaton jano juo maljasta, jossa loistavat kukat tekevät kuolemaa.
Pimeys vapauttaa ahdistuksesta ja antaa tilan tuntua, luo avaruutta, purkaa seiniä ja hävittää rakennetun kompleksin rajat, lokerot, ja sallii tähtien näkyä yössä kaukaisella taivaalla. Ojennan äärettömyyteen mielikuvituskättäni samalla, kun huoneessa on toinen ihminen, äitini. Hän on istahtanut vuoteelle ja pysyttelee hiljaa ajatuksissaan, aloillaan. Tunnen katseen ihollani. Se on kaunis. Hän niin rakastaa kauneutta, poikaansa ja elämänsä ainoaa syytä, minua.
Emme juuri liiku yhdessä ulkona, sillä ulkopuolta ei ole meille. Erilaisten sekaannusten ja välikohtauksien tuloksena olemme päätyneet tänne, tähän pahvilaatikkoon, jossa on yksi ikkuna sisäpihalle, jossa ei koskaan näy ketään, tai kukaan ei näytä tekevän mitään. Värikkäät lapset ovat luultavasti kuolleet, koska hiekkalaatikossa ei ole tenavia viikonloppuisin. Keinut heiluvat navakassa tuulessa, eivät muutoin. Toisinaan näen vastapäisten talojen ikkunoissa ohikiitäviä hahmoja, kuin haamuja. Sitten ne katoavat ja harmaus peittää heijastuvan näkymän. On perin juurin kuollutta, tyhjää.
Olen istunut koko päivän tietokoneella ja kirjoitellut juttuja ruutuun, postaillut niitä. Jääkiekkovarusteet ovat nuhjaantuneessa ammeessa vessassa, johon äiti toisinaan linnoittautuu. En tiedä, mitä hän siellä tekee, luultavasti itkee salaa. Muuten hän on vahva ihminen, vahva ja hyvin kaunis ihminen, joka selittämättömistä syistä on epäonnistunut jossain, joka on ollut hänelle hyvin tärkeää. Tämä liittyy jotenkin minuun. Luulen, että isän lähtö on ollut hänelle kova paikka. Isä ei voinut sille mitään, että kuoli. Elämä nyt vain oli sellaista. Ei kukaan tiennyt aamulla herätessään, että näkikö enää iltaa, saati aikanaan päättyvää yötä. Luulen, että äiti korvaa rakkaudellaan jotain minulle. Ehkä menetystäni, en tiedä. Solisluuni on parantunut murtumakohdastaan, mutta minulla ei ollut mitään hinkua jäälle. Jää on allani sulanut.
Muistaakseni äiti oli kertonut, mihin juhliin oli poistunut. Hän oli hyvä työssään ja muutenkin pidetty ihminen. Hänet mielellään pyydettiin mukaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin, sillä hän osasi edustaa suurempia asioita, kuin aistittavissa oli. Ainoa asia, mitä hän ei mielestäni osannut hoitaa, oli koti. Pahvilaatikkomme oli kaaos, jolle en itsekään viitsinyt tehdä mitään. Me kävelimme vaatteidemme päällä ja söimme likaisilta astioilta ruokaa, joka oli kuivunut kiinni kolhuihin ja säröihin. Eteisessä on lukematon pino sanomalehtiä ja sinne uponneita laskuja kenkäröykkiöiden alla. Ovi oli kiinni, enkä ollut käynyt ulkona pitkään aikaan - taklauksen jälkeen, mutta äiti oli aina ulos mennessään tiptop. Hän oli precis. Luulen, että mutsissa oli kaksi puolta. Enkä tiennyt, kumpi niistä oli todellinen ja aito.
Hän kysyy, nukunko minä. En vastaa mitään. Olen viidentoista ja olen tullut ulos hänestä, hänen alapäästään.
Riisuutumisen äänessä on huokauksen kaltaista raskautta. Saatan kuvitella, kuinka hän pimeässä huoneessa purkaa näkyvää olemustaan alastomammaksi, sitten liukuu vierelleni vuoteelle tuoksuen mystiselle hälylle ja puheelle, kukille ja kesälle, alkoholille. Tunne on outo, sillä siinä on paljon ristiriitaisuuksia. Käsivarsi kiertyy rintani päälle ja hän suutelee minua otsalle. Äitiyden olemus lepää minussa kuin osana minua. Loppujen lopuksi taidamme olla yksi ja sama ihminen, yhdenlaiset. Enkä usko hänen suutelevan isääni, vaan minua. Olen jollain tasolla perinyt paikan, vaikka olen sen tulevaisuuden suhteen melko neuvoton. En kuitenkaan tunne olevani enää lapsi. Oikeastaan en tiedä, kuka minä olen, kun hän suutelee minua huulille ja puhuu hiljaa kauneudestani ja äärettömästä arvostani, ja siitä, kuinka hyvä haluaa minulle olla.
Olen usein miettinyt, että jossain mielessä rumempi äiti olisi ollut minulle siunaus. Toisaalta taas ulkonäöllä ei ollut väliä, koska nukuimme pimeässä. Valoisassa häntä oli taas mukava katsella.
Asiassa on erittäin paljon hankalasti ymmärrettäviä puolia, mutta nämä puolet eivät estä hänen käsiensä matkaa vartalollani, eivätkä omieni tutkiskelua hänen omallaan. Huulet ovat pehmeät ja posket tuntuvat yhtä kosteilta kuin hiljaisuuteen häviävä rako hänen reisiensä välissä. Koti. Se on liukas ja se saa äitini ääntelemään tavalla, jonka luultavasti vain minä kuulen. Hänellä on luja ote minusta, kaksikätinen. Ja hän hiljalleen ohjailee minua itsensä sisään takaisin. Huomaan olevani rinnoilla kuin vastasyntynyt. Olen ulkona ja olen sisällä. Olen mies, poika ja vastasyntynyt samassa pisteessä. Olen naiseuden ytimessä, hellässä otteessa kuin lihaksi tulleessa huokauksessa. En ole varma, että tiedämmekö me, mitä me teemme. Teemme niin silti.
(naurua)
Kertojan osa on olla hiljaa huoneessa, jossa sammumaton jano juo maljasta, jossa loistavat kukat tekevät kuolemaa.
Pimeys vapauttaa ahdistuksesta ja antaa tilan tuntua, luo avaruutta, purkaa seiniä ja hävittää rakennetun kompleksin rajat, lokerot, ja sallii tähtien näkyä yössä kaukaisella taivaalla. Ojennan äärettömyyteen mielikuvituskättäni samalla, kun huoneessa on toinen ihminen, äitini. Hän on istahtanut vuoteelle ja pysyttelee hiljaa ajatuksissaan, aloillaan. Tunnen katseen ihollani. Se on kaunis. Hän niin rakastaa kauneutta, poikaansa ja elämänsä ainoaa syytä, minua.
Emme juuri liiku yhdessä ulkona, sillä ulkopuolta ei ole meille. Erilaisten sekaannusten ja välikohtauksien tuloksena olemme päätyneet tänne, tähän pahvilaatikkoon, jossa on yksi ikkuna sisäpihalle, jossa ei koskaan näy ketään, tai kukaan ei näytä tekevän mitään. Värikkäät lapset ovat luultavasti kuolleet, koska hiekkalaatikossa ei ole tenavia viikonloppuisin. Keinut heiluvat navakassa tuulessa, eivät muutoin. Toisinaan näen vastapäisten talojen ikkunoissa ohikiitäviä hahmoja, kuin haamuja. Sitten ne katoavat ja harmaus peittää heijastuvan näkymän. On perin juurin kuollutta, tyhjää.
Olen istunut koko päivän tietokoneella ja kirjoitellut juttuja ruutuun, postaillut niitä. Jääkiekkovarusteet ovat nuhjaantuneessa ammeessa vessassa, johon äiti toisinaan linnoittautuu. En tiedä, mitä hän siellä tekee, luultavasti itkee salaa. Muuten hän on vahva ihminen, vahva ja hyvin kaunis ihminen, joka selittämättömistä syistä on epäonnistunut jossain, joka on ollut hänelle hyvin tärkeää. Tämä liittyy jotenkin minuun. Luulen, että isän lähtö on ollut hänelle kova paikka. Isä ei voinut sille mitään, että kuoli. Elämä nyt vain oli sellaista. Ei kukaan tiennyt aamulla herätessään, että näkikö enää iltaa, saati aikanaan päättyvää yötä. Luulen, että äiti korvaa rakkaudellaan jotain minulle. Ehkä menetystäni, en tiedä. Solisluuni on parantunut murtumakohdastaan, mutta minulla ei ollut mitään hinkua jäälle. Jää on allani sulanut.
Muistaakseni äiti oli kertonut, mihin juhliin oli poistunut. Hän oli hyvä työssään ja muutenkin pidetty ihminen. Hänet mielellään pyydettiin mukaan kaikenlaisiin tilaisuuksiin, sillä hän osasi edustaa suurempia asioita, kuin aistittavissa oli. Ainoa asia, mitä hän ei mielestäni osannut hoitaa, oli koti. Pahvilaatikkomme oli kaaos, jolle en itsekään viitsinyt tehdä mitään. Me kävelimme vaatteidemme päällä ja söimme likaisilta astioilta ruokaa, joka oli kuivunut kiinni kolhuihin ja säröihin. Eteisessä on lukematon pino sanomalehtiä ja sinne uponneita laskuja kenkäröykkiöiden alla. Ovi oli kiinni, enkä ollut käynyt ulkona pitkään aikaan - taklauksen jälkeen, mutta äiti oli aina ulos mennessään tiptop. Hän oli precis. Luulen, että mutsissa oli kaksi puolta. Enkä tiennyt, kumpi niistä oli todellinen ja aito.
Hän kysyy, nukunko minä. En vastaa mitään. Olen viidentoista ja olen tullut ulos hänestä, hänen alapäästään.
Riisuutumisen äänessä on huokauksen kaltaista raskautta. Saatan kuvitella, kuinka hän pimeässä huoneessa purkaa näkyvää olemustaan alastomammaksi, sitten liukuu vierelleni vuoteelle tuoksuen mystiselle hälylle ja puheelle, kukille ja kesälle, alkoholille. Tunne on outo, sillä siinä on paljon ristiriitaisuuksia. Käsivarsi kiertyy rintani päälle ja hän suutelee minua otsalle. Äitiyden olemus lepää minussa kuin osana minua. Loppujen lopuksi taidamme olla yksi ja sama ihminen, yhdenlaiset. Enkä usko hänen suutelevan isääni, vaan minua. Olen jollain tasolla perinyt paikan, vaikka olen sen tulevaisuuden suhteen melko neuvoton. En kuitenkaan tunne olevani enää lapsi. Oikeastaan en tiedä, kuka minä olen, kun hän suutelee minua huulille ja puhuu hiljaa kauneudestani ja äärettömästä arvostani, ja siitä, kuinka hyvä haluaa minulle olla.
Olen usein miettinyt, että jossain mielessä rumempi äiti olisi ollut minulle siunaus. Toisaalta taas ulkonäöllä ei ollut väliä, koska nukuimme pimeässä. Valoisassa häntä oli taas mukava katsella.
Asiassa on erittäin paljon hankalasti ymmärrettäviä puolia, mutta nämä puolet eivät estä hänen käsiensä matkaa vartalollani, eivätkä omieni tutkiskelua hänen omallaan. Huulet ovat pehmeät ja posket tuntuvat yhtä kosteilta kuin hiljaisuuteen häviävä rako hänen reisiensä välissä. Koti. Se on liukas ja se saa äitini ääntelemään tavalla, jonka luultavasti vain minä kuulen. Hänellä on luja ote minusta, kaksikätinen. Ja hän hiljalleen ohjailee minua itsensä sisään takaisin. Huomaan olevani rinnoilla kuin vastasyntynyt. Olen ulkona ja olen sisällä. Olen mies, poika ja vastasyntynyt samassa pisteessä. Olen naiseuden ytimessä, hellässä otteessa kuin lihaksi tulleessa huokauksessa. En ole varma, että tiedämmekö me, mitä me teemme. Teemme niin silti.
(naurua)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kierähdettyään selältään päälleni hajareisin, ja asetettuaan minut takaisin sisäänsä, ymmärsin menettäneeni oman elämäni hallinnan. Hän hallitsi minua painautuen yhä syvemmälle elämän ihmeeseen, lapseensa. Sitten hän pyysi minulta, että tulisin. Hän rukoili sitä ja hieroi itseään vasten omaa kaikkeuttaan, minua. Jokin suuri ja valoisa oli syttymässä vartalon sisällä, eikä hän antaisi sen livahtaa otteestaan. Kaikki olemassa oleva tuntui keskittyvän yhteen ainoaan kohtaan universumissa, ja se oli tuo liitoskohta meissä, kontakti.
Lopulta makasimme vierekkäin aloillamme toisiimme kietoutuneina köynnöksinä. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään päästää minusta irti. Siemenesteeni ui hiljalleen sokkona kohti tuhoaan tunnelissa, jossa ei ollut ruuhkaa. Se oli vetinen paratiisi, tosin sille vaarallinen paikka ja pimeä, merkitystä vailla.
Syyslukukauden ensimmäisenä päivänä äiti heitti minut autolla kouluun, ja joutui tahtomattaan keskusteluun kahden miesopettajan kanssa. Kaverini seurasivat sivummalta.
Kun ehdin heidän luokseen, niin minulle kerrottiin, että äitini oli aika pantavan näköinen otus. Ensimmäinen ajatus oli, että survaisen nyrkin puhujan naamaan, mutta koska hän ei ollut mielipiteineen yksin, niin ymmärsin äitini olevan tosissaan pantavan näköinen otus. Käännyin katsomaan hänen olemustaan keskustelussa, ja yritin nähdä hänet vain naisena, en äitinäni. En kuitenkaan onnistunut siinä täydellisesti, sillä juuri kun olin tavoittamaisillani jotain, se pakeni. Sen sijaan mielikuvat täyttyivät siitä, että kieleni oli painautunut nuolemaan omaa kotiaan ja hoikat ja pitkät sormet olivat uponneet hiuksieni läpi päänahkaan kaikkine kynsineen, ja äänet olivat täyttäneet huoneen nurkasta seuraavaan. Tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että valo paljasti hänet äidikseni, muuten hän on oli vain pimeän onnenpotku vuoteessani, pantavana oleva otus yössä.
Keskustelin asiasta kouluterapeutin kanssa. Hän oli kolmekymppinen sinkkunainen, joka jostain syystä pukeutui aina mustaan. Tietääkseni tämä ei kuitenkaan ollut saatananpalvoja, koska hän oli blondi. Blondit eivät olleet niissä puuhissa uskottavia. Mutta silti naisessa oli jotain tuttua. Piirteissä oli paljon äitiäni, mutta nenä suorempi ja ilme ammattimaisempi ja rinnat hieman suuremmat. Ihan tyypillinen teinien runkkauskohde ja päiväunifantasia. Jalassa järkyttävät korkokengät eivätkä mitkään terveysandaalit. Oliko tuo tietoinen sohaisu, niin sitä en osannut sanoa. Kuitenkin se toimi sairaan hyvin. Puolihame ja kauniit polvet, kiiltävät sääret. Luulisin, että lakatut.
(hihitystä)
Tultuani koulusta kotiin äiti istui vuoteella tekemässä paperitöitä. Läppäri oli auki ja hänellä oli silmälasit nenällään. Ympärillä oli hujan hajan A4 kokoisia tekstillisiä arkkeja. Otin eteisen naulakosta donitsin ja päätin sitoa hänen hiuksensa kiinni, sillä ei tuolla tavalla voinut keskittyä tekemäänsä. Hän ei pistänyt yhtään pahakseen, vaan antoi minun tehdä niin. Hän myös rakasti sitä, että hieroin hänen niskojaan ja hartioita.Mielihyvämumina täytti vuoteen. Hartiat olivat jäykät, mutta lämpenivät pikkuhiljaa paidan alla. Nainen alkoi avautua.
Ilman mitään ennakkovaroitusta, äiti riisui t-paidan pois päältään ja jäi vain alusvaatteisilleen vuoteelle jonkinlaiseen lotusasentoon. Heti tämän jälkeen huomasin puuhailevani rintaliivien hakasten kanssa. Ne kuoriutuivat pois helposti. Olisi tehtävä läksyt ja tiskattava, mutta äiti vajosi vuoteelle selälleen ja asetti käteni alushousujensa kiilalle. Hän oli yhtä kostea kuin oli hänen katseensa. Siinä oli selvä pyyntö tai harras toivomus. Riisuin alushousut pois ja hän levitti reitensä kädelleni, joka solahti lämpimään. SIlmät painuivat kiinni ja huulet raottuivat, hengitys nopeutui jokaisella pyöräytyksellä.
Katselin lähestyvää orgasmia haltioissani. Mutta en saanut mielestäni tiskejä, sillä olin vakaasti päättänyt tänään tiskata ne. Se oli jonkinlainen pyhä tehtävä, missio. Ei lautasia ollut kuin muutama, ja laseja kaksi. Lisäksi oli muutama haarukka ja veitsi, lusikka. Astioita pitäisi varmaan liottaa ensin, että ruokatahrat irtoaisivat helpommin. Veden pitäisi olla kuumaa. En ollut täysin varma, että oliko keittiössä tiskiainetta. Ainakaan sitä ei ollut näkyvillä. Kaapissa ehkä saattoi olla. Olisi tarkistettava asioiden tila.
Yhdestä asiasta olisi oltava hiiskumatta, ja se oli se että koulussa oli uusi hyvännäköinen terapeutti kipeille lapsille. Äiti ei oikein tullut toimeen ajatuksen kanssa, jossa hänen poikansa vehtasi toisten naisten seurassa näille alttiina. Miehet olivat niin heikkoja, hän oli sanonut.
(reps)
- Äiti, milloin me viimeksi keskustelimme jostain.
- Kuinka niin? Ja mitä tarkoitat?
- No sitä, että meidän elämä on vain koulua ja työtä ja sitten tätä vuodetta. Kaikki on niin kuin tässä.
- Mjaa. No voihan sen noinkin nähdä, äiti sanoi ja venytteli tyytyväisenä.
- Sinä olet kuin laiska kissa kotona. Minä saan tehdä ihan kaiken ja sinä vain... kehräät.
- Jos se on minun osani. Kävin minä kaupassa kotiin tullessani. Toin jäätelöäkin, hän sanoi innostuneena.
- Äiti, kenen kanssa minä menen naimisiin?
- En minä tiedä, herranjestas sentään. Kai me joku mukava tyttö sinulle löydetään. Tai vaikka poika.
- En pidä poijista.
- Anna kulta suukko. Tule tähän viereen, niin äiti puhaltaa pipin pois. Juuri noin. Sinulla on varmaan noita teinien paineita. Sellaisia miehisuusjuttuja päällä. Olet niin... erilainen kuin ennen. Olet ärhäkkä ja kiukkuinen.
- En minä ole huomannut mitään.
- No olet olet. Kun olit aivan pieni vauva, niin usein imeskelin sinua uneen. Se rauhoittaa pientä pojanalkua, kun pippelillä on kivaa.
- Naiset ovat hulluja, sanoin ja ihokarvani nousivat pystyyn.
- Tsot tsot, hän naurahti ja lipui alemmas vartalollani. Tunsin olevani kuin nöyryytettynä julkisella paikalla. Varmaan naapuritalon ikkunasta jo katseltaisiin ja filmattaisiin. Kohta olisin netissä muna äidin suussa. Voi luoja armahda.
(hirn)
Tämä loppu miellytti minua erityisesti.
(hirn)
~'~ ~'~
https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/af/20/08/af2008e0d300f6fd3ca5b2617a06dff6.jpg
~'~ ~'~
No mikäs mirri se siinä on?
(naurua)
Tännekö se pikku kisu oli tullut? Laitetaan panta, noin, ja eikun kotia kohti tassuttelemaan. Sanotaan kaikille heippa!
Asiallinen novelli!