Eilen seurasin mielenkiintoisesta lähtökohdasta ponnistavaa Sub-elokuvaa "Prometheus". Valitettavasti tällaisissa elokuvissa pyritään poikkeuksetta katsojaa järkyttämään kaikenlaisella epäolennaisella hyvän tai lähes kiinnostavan idean ympärillä.
Onko tämä lajityypillistä käyttäytymistä?
(reps)
Onko tämä lajityypillistä käyttäytymistä?
(reps)
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itsestäni olisi tullut oikeissa olosuhteissa varsin hyvä maailmankaikkeuden matkaaja ja tutkimusretkeilijä, sillä olen sosiaalinen sinkkuluonne ja edustan ihmiskunnan parhaimmistoa omalla kapealla sektorillani. Kysymys soveltuvuudesta on juuri ihmisen luonteessa. Esmes minä käsitin jo lapsena olevani jo maailmankaikkeuden matkaaja ja tutkimusretkeilijä - vaikkakin ilman siihen tarvittavaa alusta, eli yksinkertaista rekvisiittaa, joka on pääasiallisesti kokoelma sähköisiä ilmiöitä ja hydrauliikkaa, lujia materiaaleja.
(hihitystä)
Matkustus vaatii ajatuksen siitä, että on olemassa kahden pisteen välillä tietty määriteltävissä oleva matka, jonka taittamiseen tietyllä vauhdilla kuluu jokin aika. Kutsumme tätä ilmiötä matkustamiseksi.
Herätessäni staasista, herättelin elimistöäni kokonaiset kolme päivää. Tämän jälkeen juoksin matolla pitkin vuoristopolkuja sen eteerisissä öljyissä: pihkantuoksua, vaahteraa ja kuivien neulasten pehmeitä ja pölyttömiä mattoja, kunnes keho alkoi lämmetä ja tuntua kotoisalta, tutulta. Kankea ja kuiva, robottimainen olo muuttui hiljalleen raikkaaksi ja happea saaneeksi. Ajattelu siirtyi toiselle tasolle vaivalloisesta konttaamisesta ja ihastuttavia värejä alkoi ilmestyä maailmaan. Veriarvot palasivat kohdalleen ja mieliala koheni. Oin paluumatkalla itseeni.
Itse en ihmisenä tunne juuri muuttuneeni hetkestä, jolloin havahduin ilmiselvään tosiasiaan siitä, että olin olemassa. Oikeastaan mitään muutosta ei ole sen suhteen tapahtunut. Se, joka kokee elämää, on kokija. Kokemukset olivat värittyneitä persoonallisuutemme mukaan. Kokemukset olivat siten ainutlaatuisia, mutta eivät niin ainutlaatuisia, ettemmekö ymmärtäisi muidenkin niitä kokevan. Mutta mikä tässä kakessa oli yhteistä, oli se, että kokija meissä vain kokee asiat niin kuin ne koetaan, se muuttumaton meissä.
Puraisin omenaa ja katselin tähtialuksen kannelta avaruuden syvyyteen. Olin yksin Manhattanin kokoisella aluksella matkalla jonnekin, jonne kukaan muu ei koskaan pääsisi. Täällä ei ollut yhtään hirviötä, ei verta eikä kuolemaa, koska täällä ei ollut elämää. Siis näillä matkoillamme, ajattelin ja söin omenan kokonaan. Haaskaaminen on turhaa. Oli parempi syödä se kokonaan. Ja jossain kummallisessa sopukassa ajatteluani, omena kiitti minua siitä, kuinka olin sen kohdannut.
(tähtienvälistä naurua)
Manhattan-rakennelman suojatuimmassa osassa ei ollut sen voimanlähde, vaan eräänlainen varasto. Olen käynyt siellä vain kerran, sillä sinne pääseminen on todellisten vaikeuksien ja vaatimusten tie. Helpoimmin sinne pääsi Manhattanin tietojärjestelmien ja keinoälyn avulla, sillä varaston fyysisessä olemuksessa ei ollut paljon katseltavaa tai koettavaa. Itse varasto oli tuskin tavallisen vaatekaapin kokoinen, josta siitäkään ei oltu käytetty tilaa kuin yksi hyllyllinen; jos sitä nyt voi hyllyksi sanoa. Sana "hylly" lisättiin jälkikäteen yksinkertaistamaan monimutkaisesti selitettävää kohdetta, joka ei muistuttanut hyllyä kuin siinä mielessä, että Sanontaa "hyllytys" käytetään tapauksessa, jossa jokin siirretään sivuun tarkoituksestaan, ja varastoidaan. Kysymys oli siis lähinnä vaikean asian yksinkertaistamisesta, sillä oli erittäin hankalaa ymmärtää olevansa itse siellä, hyllyllä, varastoituna.
Omenasta oli jäänyt sen kanta käteeni. Osa, josta se oli roikkunut elämänpuussa. Se oli täydellinen näytös luonnon matemaattisista taidoista, joita kukaan ei ollut sille opettanut. Se oli kaareva, linjakas ja täytti moitteettomasti tehtävänsä. Lisäksi siinä virtasi elämän koko idea pieniä kanavia pitkin pullistaakseen aikanaan hedelmän täyteen vettä ja värejä. Se oli linkki ideakokonaisuudessa, joka oli perusteiltaan valtavan yksinkertainen, mutta toteutukseltaan hämmentävän monimutkainen ja ainutlaatuinen. Työnsin linkin suuhuni, ja söin sen. Se ei ollut erityisen maukas, mutta silti siinä maistui jokin tärkeä, hapan ja karvas maku, jollaisesta tällaiset linkit koostuvat. Omenan tehtävä oli ollut toinen. Se oli ollut makea ja kiinteä, raikas. Näin hetken mielikuvia lapsuuden omenapuista, joiden oksien lomista sininen taivas näkyi. Ne kukkivat kaikessa vaatimattomassa loistossaan vasten syviä värejä, joissa minä jo kaukana sieltä matkustin pimeydessä kaikki se mukanani.
Keinoäly, eli Prometheus itse, oli staasissa ollessani riidellyt itsensä kanssa siitä, että kumpi oli ensin, muna vai kana? Se saattoi olla tällaisessa lepotilassa loputtomiin asti. Lisäksi sillä näytti olleen hauskaa, sillä nokkeluuden kirjo oli varsin mielikuvituksellinen. Seurasin lokia niin pitkälle kuin jaksoin, sitten sammutin oman mielenkiintoni ja lähdin kävelylle Manhattanilla. Oli hämmentävää, ettei voinut hahmottaa sen suuruutta. Alus oli niin valtava, etten ollut koskaan nähnyt sitä "ulkoa". Se ikään kuin oli kaikkialla. Siellä saattoi kävellä tuntikausia, eikä tuntenut juuri edistyneensä matkassa lainkaan. Käytäviä, suhisevia ja ääneti edestä liukuvia ovia, jotka olivat metrien paksuisia, oli loputtomasti. Mitään jättimästiä hallia tai hangaaria ei ollut, ei auditorioita eikä vessoja. Ei mitään. Ainostaan käytäviä ja jättimäisiä esteitä. Ei mitään hienoa ja valtavaa. Ei ikkunoita. Ei mitään. Ainoastaan silta oli ikkuna ulos. Ainut näkymä. Mutta sekään ei ollut aito, koska alukseen ei olla voitu asentaa mitään niin heikkoa, kuin läpinäkyvä. Visuaalisuus oli puhdasta nanotekniikkaa, feikki sekin, mutta kuvasi pikkutarkasti näkymää ulkona.
(hihitystä)
Vesi oli aitoa. Lämmin suihku teki hyvää ja rauhoitti mieltä paremmin kuin päämäärätön kävely. Puhtaat vaatteet olivat ihonmyötäiset ja vitivalkoiset; oikeastaan asu oli perusasu, joka sopi kaikkeen toimintaan aina uimisesta avaruuslentoon, tai yöpuvuksi. Se oli kuin toinen ja parempi iho, joka sääteli mielentiloja ja antoi niille ideoita, tai rauhoitteli kulloisenkin tarpeen mukaan. Milloin mitenkin. Mitään kaavaa ei ollut, jossa olisi vain yksi mahdollinen lopputulos. Kaaosteoria on loppupeleissä kaikki vaihtoehdot, eikä mitään muuta. Ihminen järjestelmällisenä ja järjestyneenä organismia poikkeaa tästä vain teorioittensa kautta. Maailmankaikkeudessa sen ainoa yksinkertainen asia tai seikka oli teoria. Niin kummalliselta kuin se kuulostikin.
Allasosastolla ei tietenkään ollut ketään. Vesi altaassa oli kirkkaan sinistä ja syvää. Omituisinta kaikessa oli se, että se ei värähtänytkään. Pinta oli täysin peilityyni. En ollut varma, mitä vauhtia Manhattan tällä hetkellä piti yllä, mutta oli nopeus kuinka suuri tahansa, niin sen sisällään kantama vesi ei värähtänytkään. Mielestäni se näytti lapsivedeltä. Se olemus oli vaimentava ja painoton, hiljinen. Se oli ihmisen alkukoti. Nyt oli vain käynyt niin, että hän oli ottanut kotinsa mukaan matkalleen, ja syntyi joka aamu siinä uudestaan, ellei ollut staasissa.
En kuitenkaan hypännyt altaaseen. Minulle riitti suihku. Vedessä olo muistutti minua jatkuvasti raskaudesta sen kaikissa olomuodoissa. Paino ja painottomuus, lapsi ja lapsettomuus, sitä minä kaikkea olin, ajattelin kun valtava oli edestäni avautui takaisin sillalle. Oli todettava, että huolimatta aluksen suuruudesta, käytettävissä oleva tila oli osaltani hyvin pieni. Minulla oli uima-allas, komentosilta ja uneton uni. Siinä kaikki.
(naurua)
Kun ajattelee sanaa "komentosilta", tulee ajatelleeksi valtavan laajaa ja kaarevaa, avaraa ja maisemallista tilaa, josta näkyy tähtimaisemia eteenpäin, ja jota värittää monenlaiset näytöt ja näille rajatut omat pisteensä.
Näin ei kuitenkaan ollut. Ainoastaan näkymä oli musertavan laaja. Se oli noin kaksikymmentä metriä korkea ja kuusikymmentä metriä leveä näyttö, jossa oli kaikki se, jota edessä oli. Näyttö oli pimeä ottamatta lukuun galakseja ja koordinaatiopisteitä, jotka olivat jähmettyneet kuin lajimme kynänjäljeksi ruudulle. Mitään tähdistöön viittaavaa ei enää ollut, sillä sellainen oli kaikki jäänyt taakse, ja matka taittui väliavaruudessa, jossa ei ollut mitään. Kaikkea tätä visuaalista synkkyyttä väritti yksi näyttö, jota saattoi siirrellä tuoleineen mihin halusi. Toimintaympäristö oli siten verrattain tylsä. Tästä ainoasta syystä staasia suositeltiin, sillä keinoälyn viihdytys purki toellisen älyn rakenteita yksinkertaisuudellaan. Pätevä laskukone ja päättelijä ei voinut antaa ihmiselle muuta kuin taantumaa, jos sellaisen kanssa vietti liikaa aikaa.
Tästä syystä istuin mielelläni hereillä sillan ainoalla päätuolilla, ja kerroin tarinoita itselleni. Jos olisin pelannut koneen kanssa shakkia, olisin kuollut ennen pitkään älylliseen tylsyyteen. Mutta kertoessani itselleni tarinoita, kykenin välttämään sen kammottavan todellisuuden, jossa loppujen lopuksi olin yksin tähtilaivoineni. Todellisuus oli murskaava. Ja kaikki ihmisessä pyrki tästä eroon, päättelin.
(hirn)
Kryostaasin ja tavallisen unen ero on siinä, että kryostaasi ei ollut unta, vaan hallittua syväjäädytystä. Se oli ajaton matkustustapa. Uni taas oli sitä, että kävin aluksen ainoalle vuoteelle makaamaan, ja suljin silmäni. Uni nopeasti alkoi tästä. Unta ei voinut ennustaa, kuten ei voinut ennustaa tulevaa.
Uni oli menneisyyden temmellyskenttä. Menneisyydessä oli huomisen siemenet, sillä suhtautumista jatkumossa tavattaviin koettelemuksiin jo valmisteltiin, ja jo ikään kuin oletettiin, että sellainen olisi joskus osuva kohdalle, sisäinen muutos.
Uni prosessoi itseään vastaamaan omiin heikkouksiinsa. Tässä uni toimi loogisesti. Se ohjautui itse, järjestäytyi ja jäsentyi, säilytti tasapainonsa ja kykeni hallitsemaan ei ympäristöä, vaan itseään. Se oli sen ainoa vaikutin tällaisissa olosuhteissa, joissa oltiin, ajattelin ja lueskelin aikani kuluksi kirjaa. Aihe oli täysin tuntematon ja kirjailija outo. Jo kuuden sivun jälkeen minun oli todettava, että en tajunnut mitään siitä, mitä kirjailija yritti minulle kertoa.
(hirn)
Kaiken lisäksi kirjailija oli naiskirjailija, joka oli tietenkin laitattanut itsestään hemaisevan kesäkuvan kirjan takakanteen, jossa kirjan sisältöä yritettiin laihoin tuloksi avata. Takakannesta jäi lisäksi helposti sellainen maku suuhun, että tässä pelataan naiseudella ja sen avuilla, ja halvennetaan itse teosta kirjallisen historian ehkä tärkeimpänä teoksena ihmiskunnan kannalta.
Minulla ei ollut kirjanmerkkiä, jonka olisin voinut sujauttaa sivujen väliin, joten taitoin 34. sivun yläkulman ja podin välittömästi huonoa omaatuntoa. Minusta tuntui siltä, että suuri väkijoukko olisi kivittänyt minua pienillä kivillä. Tunne oli kuitenkin ohimenevä. Suljin silmäni ja halusin hetken aitoa unta aidossa minussa.
(hihitystä)
Unen ja todellisuuden rajapinnoilla tapahtuva pyörähdys on toisinaan kuin piruetti jäällä. Koskaan ei oikein voinut olla varma, että mihin suuntaan se päätyisi ilman, että vauhdin pysäyttäisi. Antaisi piruetin pyöriä tyhjiin. Antaisi piruetille vallan ja lopettaisi sen ohjailun ja säätämisen.
En ollut varma, kumminpäin olin, sillä kaikki oli ennallaan ja minä vuoteessa yksin sillalla. Edessäni oli avaruuden suunnaton synkkyys ja etäiset kierregalaksit, jotka eivät liikkuneet. Kirja oli vuoteen vierellä lattialla ja yövalo paloi. Nipistin itseäni, ja se tuntui ikävältä. En kuitenkaan voinut olla varma, olinko unessa vai en, sillä tunsin itseni suhteellisen hyvin. Minussa ei ollut lippaita, jotka oltaisiin suljettu ja lippaat näin sinetöity. Olin itsestäni suhteellisen varma. En osannut pelottaa itseäni. Muut kyllä osasivat, mutta heitä ei ollut olemassa. Tämä oli hyvin tärkeä pointti, ajatelin. Manhattan on minun alukseni. Ainoastaan minun. Täällä ei ole ketään muuta.
Nousin seisomaan ja kokeilin itseäni, taputtelin ja läpsin kuin todistaakseni, että osasin huijata itseäni niin hyvin, että luulin olevani hereillä, vaikka olin unessa. Sitten keksin jotain ällistyttävän hauskaa ja kokeellista. Tarvitsin kokeeseen tietokoneen. Se oli vuoteen alla, jossa ei ollut mörköjä, vaan ruutu, joka valaistui ojentaessani käteni sen suuntaan. Keinoälykoneet ovat siinä mielessä rasittavia, että matkivat ihmistä. Ne reagoivat samalla tavalla kuin reagoi ihminen, jota kohti ojentuu kulloinenkin käsi. Tällä kertaa se oli minun käteni, ja läppäri heräsi eloon kysyen, kuinka se voi olla avuksi puhutellen minua etunimeltä.
Kysyin siltä, että kuka käyttäjä sitä käyttää? Se vastasi kysymykseen oikein. Sitten kysyin siltä, että kuka se itse on? Se vastasi tähänkin kysymykseen oikein. Kolmas kysymys oli sille erittäin vaikea, sillä kone alkoi prosessoida asiaa kaukana keskusyksikössä. Vastauksen muodostuminen kesti aivan liian kauan, ja lopulta se luovutti pitäen kysymystä absurdina.
Äkkiä ymmärsin, että en ollut unessa, vaan hereillä.
(hirn)
Hereillä olon tunne unisessa aluksessa on hämmentävä, koska ainoa liike tuntuisi olevan siinä paikassa, jossa uneliaisuuden tiedostaminen sijaitsi, eli tässä, ajattelin. Tiedostaminen oli liikettä ja tarkkaavaisuuden vaihtuvuutta, näkökulmien hakua ja pohdiskelua, ei sitä, että väitti olevansa olemassa vastoin tahtoaan unessa, jollaiseen ei alun alkaen halunnut päätyä.
Kieltäytyminen tietoisuudesta näytti olevan tässä valossa mahdotonta. Olemassa olo oli kollektiivisessa mielessä loputonta, mutta yksilötasolla vapauttavaa, sillä siitä kykeni poistumaan.
Päätin suunnata takaisin kryouneen. Mieleni ei tuntunut olevan maailmaa eikä itseäni varten. Tähtialukseen suljettu vapaus oli lähinnä vitsi, ei mikään matka ihmismieleen ja sen puutarhoihin, syihin, miksi olemme täällä. Kuitenkin oloni oli mitä mainioin, sillä hetken retki illuusioiden maailmassa oli ollut stimuloiva ja jopa rakentava. Asetin kellon uudelleen - ja heräisin näin vasta vuosimiljoonien kuluttua. Aikaa oli. Sitä oli loputtomasti.
(hihitystä)
Kryostaasiin vaipuminen ei ole sellaista, kuinka se käsitetään. Se on erittäin tuskallinen prosessi, ja se kestää kauan. Mitä tuskallisempi jokin asia on, niin sitä kauemmin se kestää. Suurin yksittäinen tekijä staasiin vaivuttamisessa on veden poistaminen elimistöstä, ihmisen keuhkojen täyttäminen ilman korvaavalla nesteellä, ja kaikkien elintoimintojen portaittainen lopettaminen. Lopulta jäljelle jäänyt olento tai olio jäädytetään absoluuttiseen nollaan, ja se muuttuu suprajohtavaksi.
Aina sanotaan, että tietoisuus on katoavaista, mutta näin ei välttämättä ole. Toin itse tänne kaiken tarvittavan mukanani, enkä ole itse kadonnut minnekään. Kivut ovat loppuneet, ja voin jälleen kävellä pihatiellä avojaloin ja tuntea kivet allani, haistaa heinän tuoksun ja hyppiä pihatrampoliinilla auringonpaisteessa ja odottaa iltaa, jotta pääsisi pitkin viileää hiekkaa juosten uimaan hänen kanssaan, jonka kauan aikaa sitten menetin, mutta joka olisi vasta syntymäisillään oleva tulevaisuus, kuin ennustus tai aavistus jostain kauniista, niin kuin ihmistoiveet ja unelmat toisinaan ovat.
(hirn)
Manhattan kelluu galaksien välisessä tyhjyydessä yksin. Kukaan ei tällä hetkellä määrittele sitä, että liikkuuko se vai ei. Liike on suhteellista. Jos meillä olisi määrittelijä, niin Manhattanin suunnan ja nopeuden voisi todentaa. Mutta meillä ei ole määrittelijää. Me emme yksinkertaisesti voi tietää sen statusta, eikä meillä ole mitään keinoa ottaa siitä selvää. Me emme tiedä edes sitä, että onko se siellä vai ei, ja jos on, niin missä? Me oletamme sen olevan siellä, koska olen sanonut niin.
Kryotuubiin kadonnut tietoisuus on vain pyöreä reikä seinässä, jonka saumaa tuskin havitsee. Se itse tarkastelee tätä yksityiskohtaa käytävältä käsin, jossa sen voisi kuvitella olevan. Kannessa ei lue mitään, koska paikalla ei ole ketään lukutaitoista. Tietoisuuden ei tarvitse lukea mitään. Tietoisuus tietää, mikä kansi on, ja kenen se on. Tietoisuus on tietoinen itsestään ja siitä, että se ei ole tämä alus,tämä valtava tähtilaiva tyhjyydessä, vaan sen erillinen ominaisuus, joka liittyi kuivapakastetun kirjalijanaisen järjenjuoksuun. Tietoisuus ei ollut naisen ominaisuus, sillä hän oli uimassa lapsuudenystävänsä kanssa. Hän käpertyi itseensä kryounissaan, ja oli kuin elokuvissa
Vuoteen alla oleva läppäri välähti päälle. Valo oli kelmeää, ja siinä vilisi kolmiulotteisia malleja varastosta, jonne ei kukaan viitsinyt vaivautua, koska sinne oli pitkä ja vaivalloinen matka, eikä matkan tarkoitus kohdannut asetettuja tavoitteita, koska ne eivät olleet siellä. Ne vain mahdollistivat kaiken tämän, jota tietoisuus oli.
(hihitystä)
Tietoisuuden metsästysretkellä on ollut poikkeuksetta hauskaa. Sisäisissä ja suljetuissa infomaatiomalleissa voidaan luoda tietoisuuksia tietoisuuksien sisään lähes vaivatta. Oikeastaan mikä tahansa informaationpätkä käy tietoisuuden rakennusmateriaaliksi. Yhdessä freimissä voi olla lukemattomia tietoisuuksien kasvavia nollatiloja - tarvitaan vain kasvualusta. Sen ei tarvitse olla monimutkainen, sillä tietoisuus hoitaa kaiken työn siinä. Tietoisuus valikoi tiensä omien tarpeidensa mukaan. Tietoisuus ohjautuu sinne, minne se sipuliteoriassa on matkalla.
Sitä en tiedä, että minne.
(hirn)
Mun piti tuossa aamulla ihan käydä kurkkaamassa, että kuinka se Promen keissi oikein meni, ja että kuka siinä teki huorin? Tarina kaikessa lyhykäisyydessään meni näin (loput pätkäisty).
Prome rakenteli saviukkeleita maankamaralla, ja kävi sitten taivaasta nyysimässä näihin tulen (hengen). Eli tällainen esihistoriallinen Frankenstein, joka leikki sähköllä, ja jolla oli vaikeuksia voimayhtiöiden kanssa, koska niitä ei vielä ollut. Pääpointti oli siinä, että piti saada tyyppejä maailmaan, joita niputtaa ja päsmäröidä.
Informaatioteollisuus (naudeis) on vain tällaisen jatkumo. Naiset synnyttävät ja miehet saavat sähköiskuja. Sellaista se vain on.
(hihitystä)
Tällaisen, suhteellisen tyylikkään jäätelöannoksen kera voin myöntää, että anti-Prome olisi varmaan jotain sellaista, että informaatioteollisuus kaadetaan päälaelleen olemalla savimössön sijasta Prome itse, joka jakautuisi vaivatta multiuniversumeihin.
(hirn)
Sähköäkin säästyisi.
(persnaurut)
Niin minä mieleni pahoitin kun joskus tuota Prometheus-elokuvaa yritin katsella. Kesken jäi sillä erää, koska odotukset oli ihan jotain muuta. Pitää säätää odotukset kohdalleen ja yrittää joskus uudelleen.
Aliens sarja sinänsä sopii hyvin äitienpäivään.
Uskot varmaan kaikenlaiseen hollywood hömppään, isikseenkin?
Nomuta.
Menolippuja mytävänäääääääää! Halavallaaaaaa! 95 000 €
Ostakaa ostakaaaaaa!
Kun toteutus on heikko, hyvä tai lähes kiinnostava ideakin unohtuu.