Puolitoista tuntia aikaa kirjoittaa. Sitten olisi mentävä. Tarkalleen ottaen 94 minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia. Kävelin juuri palavan postilaatikon ohitse. En ole koskaan nähnyt palavaa Postin postilaatikkoa, joten minun oli pysähdyttävä katselemaan sitä ja sen ympärillä hihhuloivaa häslinkiä. Mitään viranomaistoimintaa ei oranssin laatikon ympärillä ollut, vaan porukka oli sekalaista laitapuolen kulkijaa ja muuta kulmalla hengailijaa, pirikikkeliä.
Laatikon metallisesta suuaukosta tuprusi savua. Paperiposti oli selvästi liekeissä, tai ainakin kyti. Haju oli kuin olisi päiväkirjojansa polttanut. Identtinen. Jonkinlaista syytä siinä etsittiin - tai syypäätä, mutta se ei näyttänyt tuottavan tulosta. Yleensä kaikki vieritettiin sekavimman tyypin syyksi, sillä hän ei itse muistasi mitään siitä, mitä oli tehnyt. Hyvin siis oli voinut tehdä tämänkin, ajateltiin yleisesti.
Kaukaa kadunpäästä alkoi kuulua pillien vinkunaa ja vilahdella sinisiä välähdyksiä. Juuri sillä hetkellä kaikki savun seassa häärivät päättivät yhteistuumin livahtaa karkuun. Kuka nyt itselleen ongelmia halusi? Ei kukaan nyt niin tyhmä ollut. Olin noin kolmen metrin päässä postilaatikosta, kun ensimmäinen paloauto saapui paikalle. Mutta ennen tätä kurvasi aukiolle toisesta suunnasta poliisiauto. Palomestarin autoa ei näkynyt missään. Hän oli yleensä juuri se mies, joka oli ensimmäisenä paikalla päättämässä, että tuliko paikalle ketään vai käännyttiinkö takaisin vai tilattiinko lisää autoja tai ambulansseja. Hän oli kokonaiskuvan hahmottaja, mutta nyt hahmottajaa ei näkynyt missään.
Kun ehdin ihmetellä tätä, niin eteeni ilmestyi samaan aikaan toisesta suunnasta kuvankaunis poliisinainen, ja toisessa suunnassa palomies tyhjensi postilaatikkoon jauhesammuttimen. Sitten se murrettiin auki, ja kirjeet ja kortit ja levisivät kadulle yhdeksi savuavaksi pinoksi. Viralliseen tyhjennykseen olisi ollut tunti ja viisitoista minuuttia. Se oli nyt tyhjennetty etuajassa. Kadulle. Palomies saapasteli kirjeiden päällä kuin ne olisivat olleet tanssiesityksen etstradi ja polki kyteviä papereita sammuksiin.
Erittäin kauniskasvoinen poliisinainen kysyi minulta, että olinko silminnäkijä. Vastasin, että olin. En voinut olla rakastumatta häneen. Hän oli juuri sellainen nainen, jonka pidättämäksi juuri minä halusin. Kuinka kukaan voisi heittää häntä polttopullolla tai ampua kohti. Kuinka kukaan voisi vastustaa pidätystä tai halventaa virkavaltaa, jota nainen edusti. Olin mielelläni kaiken tämän silminnäkijä ja silminkokija. Tunnustaisin hänelle aivan mitä tahansa. Aivan mitä tahansa hän vain saattaisi keksiä noiden silmien takana, tai kysyä noilla uudelleen suudeltavilla huulilla. Ihan vaikka kysymyksiä, joissa ei olisi mitään järkeä, tai jotka eivät liittyisi itse asiaan millään tavalla. Ei mitään väliä.
Tummanpuhuva kaunotar oli vetänyt hiuksensa kasvoja kohottavaan poninhäntään, ja odotti vastaustani. Sanoin, Tahdon. Tahdoin sydämestäni. Tahdoin niiden juuria ja juurenkärkiä myöten. Tahdoin kaikella sillä, jota olin ja en ollut. Olin saavuttanut tahtotilan, jossa oltiin muuttumassa hyvää vauhtia vaatimukseksi. Olin kuin majavapato, joka oli pettänyt: koko katu lainehti jaloissani ja tunsin oloni voimattomaksi - lähes uniseksi hänen edessään. Mutta se kyllä täytyy sanoa, että tuollainen tylsännäköinen haalari ei sopinut hänelle lainkaan. Minusta se oli lähes kauhea. Hei, jotain rajaa!
Aikaakin jäi vielä reippaasti olla asioiden edellä.
(hirn)
Laatikon metallisesta suuaukosta tuprusi savua. Paperiposti oli selvästi liekeissä, tai ainakin kyti. Haju oli kuin olisi päiväkirjojansa polttanut. Identtinen. Jonkinlaista syytä siinä etsittiin - tai syypäätä, mutta se ei näyttänyt tuottavan tulosta. Yleensä kaikki vieritettiin sekavimman tyypin syyksi, sillä hän ei itse muistasi mitään siitä, mitä oli tehnyt. Hyvin siis oli voinut tehdä tämänkin, ajateltiin yleisesti.
Kaukaa kadunpäästä alkoi kuulua pillien vinkunaa ja vilahdella sinisiä välähdyksiä. Juuri sillä hetkellä kaikki savun seassa häärivät päättivät yhteistuumin livahtaa karkuun. Kuka nyt itselleen ongelmia halusi? Ei kukaan nyt niin tyhmä ollut. Olin noin kolmen metrin päässä postilaatikosta, kun ensimmäinen paloauto saapui paikalle. Mutta ennen tätä kurvasi aukiolle toisesta suunnasta poliisiauto. Palomestarin autoa ei näkynyt missään. Hän oli yleensä juuri se mies, joka oli ensimmäisenä paikalla päättämässä, että tuliko paikalle ketään vai käännyttiinkö takaisin vai tilattiinko lisää autoja tai ambulansseja. Hän oli kokonaiskuvan hahmottaja, mutta nyt hahmottajaa ei näkynyt missään.
Kun ehdin ihmetellä tätä, niin eteeni ilmestyi samaan aikaan toisesta suunnasta kuvankaunis poliisinainen, ja toisessa suunnassa palomies tyhjensi postilaatikkoon jauhesammuttimen. Sitten se murrettiin auki, ja kirjeet ja kortit ja levisivät kadulle yhdeksi savuavaksi pinoksi. Viralliseen tyhjennykseen olisi ollut tunti ja viisitoista minuuttia. Se oli nyt tyhjennetty etuajassa. Kadulle. Palomies saapasteli kirjeiden päällä kuin ne olisivat olleet tanssiesityksen etstradi ja polki kyteviä papereita sammuksiin.
Erittäin kauniskasvoinen poliisinainen kysyi minulta, että olinko silminnäkijä. Vastasin, että olin. En voinut olla rakastumatta häneen. Hän oli juuri sellainen nainen, jonka pidättämäksi juuri minä halusin. Kuinka kukaan voisi heittää häntä polttopullolla tai ampua kohti. Kuinka kukaan voisi vastustaa pidätystä tai halventaa virkavaltaa, jota nainen edusti. Olin mielelläni kaiken tämän silminnäkijä ja silminkokija. Tunnustaisin hänelle aivan mitä tahansa. Aivan mitä tahansa hän vain saattaisi keksiä noiden silmien takana, tai kysyä noilla uudelleen suudeltavilla huulilla. Ihan vaikka kysymyksiä, joissa ei olisi mitään järkeä, tai jotka eivät liittyisi itse asiaan millään tavalla. Ei mitään väliä.
Tummanpuhuva kaunotar oli vetänyt hiuksensa kasvoja kohottavaan poninhäntään, ja odotti vastaustani. Sanoin, Tahdon. Tahdoin sydämestäni. Tahdoin niiden juuria ja juurenkärkiä myöten. Tahdoin kaikella sillä, jota olin ja en ollut. Olin saavuttanut tahtotilan, jossa oltiin muuttumassa hyvää vauhtia vaatimukseksi. Olin kuin majavapato, joka oli pettänyt: koko katu lainehti jaloissani ja tunsin oloni voimattomaksi - lähes uniseksi hänen edessään. Mutta se kyllä täytyy sanoa, että tuollainen tylsännäköinen haalari ei sopinut hänelle lainkaan. Minusta se oli lähes kauhea. Hei, jotain rajaa!
Aikaakin jäi vielä reippaasti olla asioiden edellä.
(hirn)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ai se ei ollutkaan vastaus vaan peukku,
(naurua)