En enää tiedä onko tässä järkeä. Olen alle parikymppinen naisenalku ja olen ollut samanikäisen mieheni kanssa yhdessä kohta kolme vuotta. Asumme yhdessä omassa asunnossa, mieheni on kroonisesti masentunut ja minulla on välillä stressiä koulun takia. Välillä meillä menee todella hyvin ja välillämme vallitsee mitä ihanin parhaiden ystävien välinen yhteisymmärrys. Kuitenkin silloin, kun poikaystäväni masennus uusien lääkkeiden, univaikeuksien tai vieroitusoireiden pääsee pahimmillaan pintaan alkaa suhteemme rakoilla.
Masentuneena hän ei jaksa välittää minusta pätkääkään. Hän jättää kotityöt minulle ja pitää itse hauskaa ja rentoutuu kavereidensa kanssa piristyäkseen. Se on ihan ok, mutta hän on alkanut olla minulle todella töykeä. Tuntuu, kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ei koskaan kehu minua mistään vaikka miten olisin mieliksi mutta jos on jotain ikävää sanottavaa niin sen hän kyllä sanoo ääneen. Hän asettaa kaverinsa aina minun edelleni, tuntuu ettei hän enää rakastaisi minua. Sitten jos otan asian puheeksi, olen onneton ja kyyneleet kihoavat silmiin niin hän kysyy: "Mikä helvetti sinua vaivaa? Mikä sulla oikein on?" Ja kun selitän niin kaikki on kuulemma niin kuin ennenkin ja hän välittää minusta mutta "ei nyt oikein jaksa." Ja tiuskaisee lopuksi että minun pitäisi ymmärtää häntä ja hänen masennustaan.
Niinpä, miten pitkälle minun pitää häntä ja hänen masennustaa ymmärtää? Jatkuvat mielialanvaihtelut tekevät hänestä arvaamattoman ja käytöksellään hän masentaa minutkin. Joskus tuntuu, että olisin onnellisempi yksin mutta en osaisi enää olla ilman häntä, on nimittäin kaikesta huolimatta paras ystäväni. Elämä hänen kanssaan on kuitenkin aika lailla stressaavaa ja onnetonta. Pitäisikö minun todellakin jättää hänen ilkeä käytöksensä omaan arvoonsa, alistua ottamaan aiheettomat kiukunpurkaukset vastaan ja jatkaa suhdettamme niiden parin aurinkoisen ja ihanan päivän takia jotka suhteemme harmauden keskelle aina välillä ilmaantuvat? Itse en enää ole lainkaan varma siitä, mitä tahdon ja mitä minun pitäisi tehdä...
Masentuneena hän ei jaksa välittää minusta pätkääkään. Hän jättää kotityöt minulle ja pitää itse hauskaa ja rentoutuu kavereidensa kanssa piristyäkseen. Se on ihan ok, mutta hän on alkanut olla minulle todella töykeä. Tuntuu, kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ei koskaan kehu minua mistään vaikka miten olisin mieliksi mutta jos on jotain ikävää sanottavaa niin sen hän kyllä sanoo ääneen. Hän asettaa kaverinsa aina minun edelleni, tuntuu ettei hän enää rakastaisi minua. Sitten jos otan asian puheeksi, olen onneton ja kyyneleet kihoavat silmiin niin hän kysyy: "Mikä helvetti sinua vaivaa? Mikä sulla oikein on?" Ja kun selitän niin kaikki on kuulemma niin kuin ennenkin ja hän välittää minusta mutta "ei nyt oikein jaksa." Ja tiuskaisee lopuksi että minun pitäisi ymmärtää häntä ja hänen masennustaan.
Niinpä, miten pitkälle minun pitää häntä ja hänen masennustaa ymmärtää? Jatkuvat mielialanvaihtelut tekevät hänestä arvaamattoman ja käytöksellään hän masentaa minutkin. Joskus tuntuu, että olisin onnellisempi yksin mutta en osaisi enää olla ilman häntä, on nimittäin kaikesta huolimatta paras ystäväni. Elämä hänen kanssaan on kuitenkin aika lailla stressaavaa ja onnetonta. Pitäisikö minun todellakin jättää hänen ilkeä käytöksensä omaan arvoonsa, alistua ottamaan aiheettomat kiukunpurkaukset vastaan ja jatkaa suhdettamme niiden parin aurinkoisen ja ihanan päivän takia jotka suhteemme harmauden keskelle aina välillä ilmaantuvat? Itse en enää ole lainkaan varma siitä, mitä tahdon ja mitä minun pitäisi tehdä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Omasta kokemuksesta voin sanoa, nuoret miehet vaativat aika kovia otteita kasvaakseen ihmissuhteissa. Lue: jätetyksi tulemisia.
Itse olin suoraan sanoen aivan hirvittävä k*sipää tuossa iässä. Oli tyttöystävällä kestämistä. Onneksi loppui, pari vuotta kesti. Seuraava suhde meni jo vähän paremmin, mutta onneksi loppui sekin parin vuoden jälkeen. Vähitellen siinä sitten useampien suhteiden jälkeen oppii ymmärtämään ihmisten arvon.
Kaikki ehkä eivät tällaista vaadi, mutta tuo sinun poikaystäväsi on ihan selvä tapaus.
Oppikaa ilman, että käytätte toisia ihmisiä!
Voit kokeilla keskustelua hänen kanssaan. Kerrot mielipiteesi yhteiselämästä ja suhteesta, mitä toivot häneltä ja kysyä mitä hän toivoo sinulta. Voit muistuttaa että toisen huomioiminen kuuluu myös parisuhteeseen. Ellet saa mitään järkevää kompromissia aikaan... suosittelen elämää toisenlaisissa olosuhteissa. Varmasti vielä kohdallesi osuu asiallinen ja huomioiva mies. Sinäkin olet arvokas - tiesithän?