Onko oikeutettua?

Äiti on varmaan masentunut vakavasta sairaudesta ja purkaa sen läheisiin. Moittiminen ja arvostelu sattuu mutta koeta jättää se omaan arvoonsa, tuskin äiti elämääsi ja menojasi vammaisena pystyy rajoittamaan. Toivottavasti olet sanonut hänelle suoraan ja ystävällisesti että moittiminen ja arvostelu sattuu etkä kuuntele sellaista. Varmaan äitisi kaipaisi normaalia juttuseuraa enemmän tai jotain terapiaa.

En ihmettele jos äitisi on masentunut, on varmasti todella rankkaa fyysisesti ja henkisesti noi terveysongelmat. Äitisi tarvi
luultavasti myös ulkopuolista apua esimerkiksi psykologilta. Ole sinä ja muut hänen läheisensä tukena ja kertokaa että hän on tärkeä ja välitätte hänestä sekä että autatte mielellänne mutta valitettavasti teillä on omiakin menoja ja asioita hoidettavana. Ette te voi olla ikuisia hoivaajia ettekä voi omistaa koko aikaanne häneen. Pitäähän teidän itsestännekin huolehtia. Mikäli hän on masentunut niinkuin aika varmasti uskon, niin ulkopuolinen apu on todella tarpeen. Sitä kannattaa kokeilla ette häviä siinä yhtään mitään. Itse olen aloittanut vähäaika sitten käymään psykologilla ja on auttanut paljon. Se auttaisi etenkin äitiänne mutta todella paljon hänen ja muiden välejä.

Lopettakaa kaikki auttaminen jos ei kiitosta tule niin oppii jos haluaa ja joku muu sittten hoittaa ta isitten laitokseen niin helpottaa.

Oletko aloittaja koskaan miettinyt kumpi teistä on se sairas?

Tälläiset "Kannattaisi " repliikit ovat niin yleisiä nykyviisastelijoilla. Ja niin tyhmiä että ei voi kuin vain ihmetellä. Kun ei ole mitään sanottavaa, niin käännetään ja viisastellaan, älytöntä.

Elä välitä!

Eikö tuo nyt oo itestään selvää, että nimenomaan äiti on sairas!

Toiset auttaa, avittaa ja yrittävät ymmärtää ja tää "kannattaisi" ja "revisiitä" työntävät syyn automaattisesti (=nykyajan psykologiaa) tyttären syyksi. - Ilman että edes yrittävät keksiä mahdollista syytä ja siten auttaa asiassa eteenpäin.

Realistin kanssa samoilla linjoilla.

Jos ihminen on ikävä ja ilkeä sairaana ja ikivanhana, niin ei hän siitä enää miksikään muuksi muutu.
Joten ei muuta kuin annnat mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kaikki loukkaukset sun muut. Toivottavasti sisaruksesi eivät usko äitinne juttuja vaan ovat sinun puolellasi.

Anoppini oli koko ikänsä pahasuinen ja kurmutti ainoaa poikaansa, miestäni, mennen tullen. Mikään ei kelvannut, mutta mies oli siihen jo sopeutunut, sanoi vaan, että viis mutsista, antaa sen kiukutella. Minä tajusin myös jo seurustelun alkuaikoina, ettei anopin kanssa kannata lähteä riitelemään, siitä syntyi vain entistä isompi huuto, totesin on mikä on, antaa kiukutella, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja tavallista juttelua vaan väliin.
Mieheni kuoli kun meidän lapset olivat alle 10 vuotiaita, eihän anopista koskaan ollut hyväksi isovanhemmaksi eikä minulle tueksi eikä avuksi. Mutta pärjättiin, onneksi oli ystäviä tukena.

Anoppi haukkui minut ja lapsenlapsensa säännöllisesti, siitä huolimatta sitkeästi kävimme ja kuittasimme haukut jopa anopin itsensä kuullen lauseella: mummu se on aina yhtä hyväntuulinen.
Mitä vanhemmaksi tuli sitä ilkeämmäksi anoppi muuttui. Muut sukulaiset olivat kaikonneet hänen ympäriltään vuosia vuosia sitten, hänellä oli useampi sisko ja veli, eivät käyneet vuosikymmeniin. Kun anoppi ei kyennyt enää edes puhtaudestaan ja ravinnostaan huolehtimaan, lähimpinä omaisina laitoimme hänet hoitokotiin virkaholhoojan avustuksella, hirveä tappeluhan siinä käytiin, mutta kävimme anopin luona hoitokodissakin. Juteltiin moneen kertaan terveydenhuollon ammattilaisten kanssa ja he totesivat että anoppi oli ilmiselvästi mielenterveysongelmainen, mutta kun siihen vaivaan tarkoitetut lääkkeet veivät kuulemma jalat alta, niin ei me koettu että ongelma olisi ollut niin paha, että lääkitykseen olisi tarvinnut lähteä. Anoppi haukkui hoitajat päivittäin, mutta kun tämä luonteenpiirre oli tiedossa, niin ei sille kukaan enään korvaansa lotkauttanut, sanoja mahtuu maailmaan, ei kaikista niistä tarvitse välittää.

Nyt kun anopista on aika jättänyt, muistelemme lasten kanssa mummoa monesti huumorin kautta, miten vihainen ihminen voikaan olla aivan turhista asioista ja miten sairaan ihmisen mielikuvitus keksii mitä oudompia juttuja täysin tyhjästä. Jos anoppi olisi ollut sopuisampi ihminen, meidän elämä olisi ollut helpompaa, mutta niillä mennään mitä kullekin annetaan.