Elämä on ohi.

Onko täällä ihmisiä jotka ovat tunteneet pitkässäkin suhteessä ''elokuvamaisia'' tunteita ja rakastanut hyvin syvästi kumppaniaan? Se on mahtava tunne, etenkin jos löydät samanlaisen vastakappaleen.

Itse en löytänyt kaltaistani, vaan hyvin tavanomaisen ihmisen, jolla on ehkä tunteet, muttei todellakaan niin vahvoja mitä itse koen..Tämä satuttaa, oikeastaan koko elämä satuttaa kun on liian tunteellinen ihminen. Mieheni ei ole samanlainen kuin minä, enkä usko että hän on rakastanut mnua vuosikausiin. Ehkä ensimmäiset pari vuotta (olemme olleet n 9v yhdessä). Meillä on ilmeisesti ero edessä, vaikkakin emme pysty puhumaan kuin aikuiset, koska hän on todella sulkeutunut ja vastailee lähinnä epäkypsästi jotain. Hän ei tule mukaan aloittamaani keskusteluun, ei kerro tunteistaan, jne jne. Tosin on usein vihainen ja kertoo kuinka vihaa minua. joten se on kai totuus niin.

Ajattelin että minun on aika lakata olemasta hänelle se rakastava vaimo joka antaa antaa antaa, koko sydämensä pohjasta kaiken, muttei koskaan itse saa mitään. Tämä tuska kun vihdoin ja viimein yritän myöntää itselleni että tyttö hyvä ei se mies sinua rakasta.. Viha, suru, ahdistus. Se että minulle on valehdeltu. Ja toisaalta viha itseäni kohtaan että koskaan luotin IHMISEEN, ihmiset ovat pahoja. Haluaisin kuolla, mutta meillä on lapsi, häntä en voi jättää. Olen niin tyhjä, enkä aio antaa itsestäni enää koskaan kenellekkään palastakaan, jonka voisi murentaa.