Juna oli kiiltävä metallipötkä, joka ilmestyi asemalle auringonpaahteesta. Aseman varjot loppuivat kirkkauteen lyhyen kävelymatkan päässä. Juna haisi metallille ja ratamaileille, ja lisäksi se hohti lämpöä kuin ylikuumennut kotitalouslaite. Se oli läpeensä lämmin. Kuumuus oli yltänyt sen viileisiin ytimiin asti on hallinnoi nyt koko massiivista näkyä. Astuimme herra Passoan kanssa junaan, minä ensin, ja sitten herra Passoa, joka käveli käytävällä kuin anteeksipyyntö hattuaan käsissään pidellen.
Pysähdyimme vasta ravintolavaunussa, sillä meillä oli suunnaton nälkä, koska emme olleet ehtineet keskusteluiltamme syödä mitään koko yönä. Nukkumaton ja paljon puhunut ihminen toisinaan tunsi olemassaolonsa lankojen olevan irti. Hän toisinaan tunsi, että hän oli nukke, joka käveli kaupungilla ja osti lipunmyyjältä lipun junaan, jota ei ollut olemassa. Lisäksi hän saattoi istahtaa tuolille, jota tarjoilija ei ollut hänelle tarjonnut. Ainoa asia, mikä tuntui todelta, oli liioitellun hameen paino. Passoa ja minä toivoimme, että junassa oli ainakin valkoviini viileää. Näinä päivinä kun jokainen asia tuntui olevan läpeensä kuuma, kuin hiillostettu.
Maisema nytkähti liikkeelle, ja herra Passoa ja minä katselimme aseman ihmisiä, kunnes kirkkaus tulvahti jälleen tajuntaan ja sokaisi meidät hetkeksi. Oli totuttauduttava, sillä matkasta tulisi pitkä. Onneksi herra Passoa ei ollut tylsää seuraa, enkä luultavasti minäkään, sillä herra Passoa selvästi piti minusta sellaisena kuin hänelle ja itselleni näyttäydyin. Toisinaan oli mukavaa olla oma itsensä. Kyllä sitä kelpasi kokeilla, mutta siihen tarvittiin kummallinen mieli. Muutoin se ei onnistunut, ja oli vain roikuttava langoissa kuin nukke.
(hirn)
Pysähdyimme vasta ravintolavaunussa, sillä meillä oli suunnaton nälkä, koska emme olleet ehtineet keskusteluiltamme syödä mitään koko yönä. Nukkumaton ja paljon puhunut ihminen toisinaan tunsi olemassaolonsa lankojen olevan irti. Hän toisinaan tunsi, että hän oli nukke, joka käveli kaupungilla ja osti lipunmyyjältä lipun junaan, jota ei ollut olemassa. Lisäksi hän saattoi istahtaa tuolille, jota tarjoilija ei ollut hänelle tarjonnut. Ainoa asia, mikä tuntui todelta, oli liioitellun hameen paino. Passoa ja minä toivoimme, että junassa oli ainakin valkoviini viileää. Näinä päivinä kun jokainen asia tuntui olevan läpeensä kuuma, kuin hiillostettu.
Maisema nytkähti liikkeelle, ja herra Passoa ja minä katselimme aseman ihmisiä, kunnes kirkkaus tulvahti jälleen tajuntaan ja sokaisi meidät hetkeksi. Oli totuttauduttava, sillä matkasta tulisi pitkä. Onneksi herra Passoa ei ollut tylsää seuraa, enkä luultavasti minäkään, sillä herra Passoa selvästi piti minusta sellaisena kuin hänelle ja itselleni näyttäydyin. Toisinaan oli mukavaa olla oma itsensä. Kyllä sitä kelpasi kokeilla, mutta siihen tarvittiin kummallinen mieli. Muutoin se ei onnistunut, ja oli vain roikuttava langoissa kuin nukke.
(hirn)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minusta Passoa on hauskempi nimi kuin Pessoa, sillä Pessoasta tulee mieleen pesto. Mielleyhtymä ei sovi tähän toimintaympäristöön, jossa pyritään Bassomaiseen, mutta silti keveään lopputulokseen.
Luonnolliseen sellaiseen.
(reps)
Matkallamme Lissaboniin keskustelimme merestä silloin, kun junarata sivusi sitä. Meri kimalsi vierellämme kutsuvana ja raikkaana. Me molemmat tiesimme, kuinka kylmä se oli. Se oli hyytävän kylmä. Jos rantakuumat varpaat astuivat veteen, ne kohmettuivat muutamassa minuutissa.
Seisoimme herra Passoan kanssa meressä ja kuulimme jaloissamme kivien kahina, kun ne aaltojen mukana liikahtelivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, kunnes haihtuivat olemattomiin. Herra Passoa nauroi kuin lapsi, ollen riemusta suunniltaan. Hän oli ymmärtänyt hetkessä, kuinka hauskaa oli seistä meressä, joka oli hyisen kylmä, vaikka itse tunsi läkähtyvänsä päivän kuumuudessa.
Kun herra Passoa päätti kirjoittaa aikansa kuluksi, tunsin jollain tasolla unohtuneeni. Ihmiset yhkäsivät toisensä vajotakseen itseensä ja tutustuakseen tähän paremmin. En tiennyt, että oliko tällaisessa toiminnassa mitään järkeä. Nousin pöydästä ilman että herra Passoa havaitsi tätä, ja astelin avoimen ikkunan luokse. Ilmavirta oli taivaallisen tervetullutta. Oikeastaan halusin vain tuulettua, olla lähes alaston väkijoukossa ilman kirottua tukehtumisen tunnetta, joka kiristi minussa kaikkialla. Olin kuin pakkaus, joka oltiin vedetty ylimitoitetun tiukalle, ja yhä avaamatta.
PIdin hatustani kiinni, ettei se olisi tempautunut runojen mukaan maisemaan, jossa mikään tuskin eli. Vihreäkin autioituneessa kuumuudessa näytti lähähtyneeltä pöytäliinalta täynnä piikkejä. Niin vähän kukkia, ajattelin ja katselin ohitse vilistävää maisemaa, jossa aloilleen pysähtynyt nainen oli kyyristynyt kasvimaansa puoleen ilmaan jähmettynyt kuokka kädessään. Miksi kaikki seisoi aloillaan, pohdin.
(naurua)
Kummallista, mutta nyt herra Passoa tuntuu jotenkin tylsältä. Ehkä olisi vaihdettava hänet Pessoaan, sillä näin tehden herraan imeytyisi mukaan historian todellisuutta, jota ei voinut muuten havaita. Me olimme historiamme, mutta emme nähdeet sitä missään. Ehkä joku muukin tiesi, kuka herra Pessoa oli. Taas herra Passoaa ei kukaan tiennyt, vaikka hänellä oli hauskempi nimi.
Herra Pessoa näytti keskittyneeltä. Hän nojasi toiseen käteensä, jonka kyynärpää oli pöydällä. Vapaa käsi hahmotteli paperille kynällä jotain, josta ei ollut sen suurempaa tietoa. Herra Pessoa oli riisunut takin pois päältään ja istui pöydässä kuin rahvas, joka saattoi toimissaan olla vapaa. Ehkä erikoistapaukset, kuten näin kuuma päivä, antoi vapauksia myös meille muille. En kuitenkaan voinut kuvitella, että olisin riisunut mitään itsestäni pois. Nainen nyt vain oli tällainen, ja hänen oli kestettävä se yleisen edun nimessä.
Vaikka yritin nähdä, niin en havainnut lähestyvää kaupunkia. Junasta oli mahdotonta nähdä eteenpäin. Ainostaan talojen välien tihentymisestä saattoi päätellä sen, paljonko matkaa oli jäljellä. Minusta tuntui, että matkaa oli jäljellä vielä paljon, sillä olimme yhä maaseudulla, eikä asutusta ollut juuri lainkaan. Ehkä pysähtyisimme jossain, jota lopulta paljastuisi pikkukaupungiksi, eikä Lissaboniksi. Sisään saattoi astui muutama ihminen ja ehkä vuohi. Kukaan tuskin jäisi pois kyydistä, sillä kaikki halusivat ennen puoltapäivää Lissaboniin.
Herra Pessoa oli saanut aikaisieksi jotain, sillä hän oli havahtunut lyyrisestä unestaan ja vilkuili ympäri vaunua, kunnes huomasi minut. Hymyni oli virnistys, jota äitini vihasi.
(hirn)
Istuuduttuani takaisin pöytään, herra Pessoa ojensi minulle lehtiönsä, jonka ensimmäiset sivut hän oli kääntänyt muiden yli piiloon. Edessäni levittäytyi lyhyt runo, joka oli kirjoitettu herra Pessoalle ominaisella tyylillä, josta oli vaikea saada selvää. Jo se, että runot olivat vaikeita, yhdistettynä siihen, että käsiala oli naismainen, oli yhdistelmänä haastava kenelle tahansa, jopa minulle, joka ymmärsi miehen sielua tai todellisuutta verrattain hyvin. Vasta hajotessaan mies näkyi parhaimmillaan. Tätä ennen ei ole oikeastaan mitään. Sirpaleet lattialla kertoivat todellisuudesta kuin teen sakka kupin pohjalla kertoi tulevaisuudesta. Menneisyys oli muoto, eräänlainen vaasi tai ruukku, joka oli tullut ulos miestehtaasta, joka perustui pitkälti osaamiseen ja käsityötaitoon. Mitään erityisen taiteellista tällaisissa pajoissa ei poltettu ikuiseksi, vaan tulokset olivat lähinnä muodollisuuksia yhdestä teemasta.
Herra Pessoan runo kertoi pojasta, joka kurkotti kaivoon, koska luuli olevansa siellä. Runo oli nimetty "Kuvajaiseksi", ja siinä oli vain pari hassua riviä tekstiä. Mikään tietoteos se ei näin voinut olla. Se oli ote jostain sisäisestä tapahtumasta tai tilasta, johon hän oli junassa joutunut. Juna hänelle symboloi jotain, sekä ympäröivä helle, joka rajasi tätä. Ja juuri sillä hetkellä ymmärsin itse olevani tuon maassa ammottavan kylmän reiän rajat ja muoto. Herra Pessoa oli liittänyt minut runoonsa, jonka läpi katseli tai etsi itseään. Olin ikäänkuin putken toisessa päässä, ollessani pöydän toisella puolella. Ainoa linkki oli tuo runo, joka selitti tämän kaiken minulle, tai meille.
Minusta mikään kokemus maailmassa ei ollut niin täydellinen, kuin toisen ihmisen runoon joutuminen. Se oli maailmankaikkeuden suurin ylistys, jolle ei ollut vertaa. Luin runon huolellisesti ja kiireettä, sillä siinä aika pysähtyi kuin kuokka maatansa muokkaavan naisen käsissä keskelle taivasta.
(naurua)
Kerrassaan hienoa tekstiä taas kerran. Olen juonut kahvia ja maistanut pastel de natan -leivosta (oli aika hyvänmakuinen, ei kovin imelä) Fernando Pessoan patsaan juurella Lissabonissa, mutta tunnustan, etten ole ikinä lukenut hänen teoksiaan.
Oho. Kakkakasassa kukkii ruusu. Toivottavasti tämä kirjoittaja ei piilottele vain tällä palstalla, kun ainesta selvästi on vaikka mihin. Tai mistä sitä tietää mikä kuuluisuus kunkin nimimerkin takaa löytyy.
Minä muuten äänestän että herra Passoa-Pesto pitää tyttönimensä.
Mmm...virkistystä ja levollisuutta; harvoin kokee tällaista komboa täällä. Kaunis kiitos.