rajatilahäiriö

Roskakori diagnoosihan tuo on. Laittavat sen ettei tartte enää hoitaa. Mitään apua ei saa, kun on tuo diagnoosia. Kokemusta on. Lääkäri vaan totes, että mee kotiis....

Minkä ikäinen olet?
Olet varmaan lukenut ko. häiriöstä ja ainakin keskustellut lääkärisi kanssa. Tuntuuko sinusta, että diagnoosi on oikea?

Rajatilahäiriö joka tapauksessa paranee hoidolla tai joskus hoidottakin aikaa myöten. Se on siitä vain ikävä dg - kuten tuossa edellinen kommentoikin - että kun sen on kerran saanut, on vaikeaa kyseenalaistaa mitään, koska sen jälkeen on helppo vain leimata hankalaksi tyypiksi.

Rajatila ph:han on juuri hankala ihminen - siitä pahimmasta päästä.
Anna kun arvaan, olet nainen ja sinulla on isän kanssa ongelmia... tai muuta häikkää perheen kanssa. Tämä on tyypillisin henkilö joka saa tuon diagnoosin (90%).

Mulla kans rajatilapersoonallisuus.. takana parikytä sairaalareissua, pakkolähetteitä sairaaloihin ,vvaikea päihde-ongelma, bulimia, anoreksia, BED ,vakavaa itsetuhoisuutta (3 itsariyritystä viinalla ja lääkkeillä , viiltelyä, ranteet auki 2 kertaan) kaiken tåmän ohella opiskelin sosiaali-ja terveysalan tutkinnon ja vielä auttamistyöhön. Tuossa taannoin jokiu puolituttu vihjasi että olen "häiriintynyt". Teki mieli sanoa : "No shit sherlock , nytkö sen vasta huomasit" kun mä olen omaa elämääni kattellu sen vajaa neljäkytä vuotta =D mut tsemppii aloittajlle, tee elämästäs itses näköne ja älä elä liikaa diagnoosien kautta. Ne vaihtelee lekurin ja koulukunnan mukaan .Ittelleni tosin siitä on ollu hyötyy ku lukusilla pävystys-ja sairaalareissuillani olen pohtinu et onks tää ny sitä sykoosii vai mitä veetä .sit oon muistanu et nii joo mulla olikin se rajatilazydeemi ja siihenhä neki o sit sairaalas päätyneet. rajatilal meni överiks ja tartti sit ihan lanssil hakee pakkohoitoon 8josta sit kotiutettiin tarpeettomana). Et jotenkin se on kuitenkin minä .Rajatilainen minä .,tuntuu et voin olla ihan kuka tahansa sit herään jossain vaiheessa että kenen elämää mä tässä suoritan ja millä ehdoilla?

Mulla on rajatilahäiriö ja sen takia en voi ystävystyä kehenkään, olen vastenmielinen luonne muista, he automaattisesti karttavat minua. Minulta puuttuu impulssikontrolli ja olen jatkuvasti ahdistunut tämän takia kun niitä harmaan sävyjä vain ei löydy sisältä, kuin teeskentelemällä ulospäin normaalia, mikä on raskasta. Terapiaa 11 vuotta takana, siltikin vain sama paska jatkuu. Enemmän on toki hyviä päiviä kuin huonoja mutta sekin vain terapian takia ja sen ansiosta pystyn yrittämään uudelleen opiskelua. Vain skitsous olis kamalampi diagnoosi. Lääkettä ei löydy persoonallisuushäiriöihin.. Harmi. Olen useasti halunnut tappaa itseni sen tähden, koska lisäksi kaipaan kipeästi hyväksyntää muilta, jota en saa. On vaikeaa olla yrittämättä semmoista mikä on ihmisen perustarve. Sen saavuttaminen kuitenkin tuntuu mahdottomalta. En pyri enää aitoon kontaktiin ihmisten kanssa, vaan yritän sen sijaan korvata mahd. monilla, joissa voi pitää sen sopivan etäisyyden, etten paljastu liian rajatilaiseksi. Se lievittää yksinäisyyttäni edes jollain tavoin.

Mulle aikoinaan jo yli 23v sitte yksi psykoterapeutti antoi mulle diagnoosin=vainoharhaisuus. Ja sen jälkeen en ole missään psykoterapeuteilla käynyt. En syö mitään mieli ala lääkkeitä, ja sillon kun tuo diagnoosi tuli söin kokeeksi 4 päivää analfralil lääkettä, ja se oli aivan hirvee kokemus,menin tosi väsyneeks siitä ja en tehny alussa muuta kuin nukuin noin 2 päivää putkeen, se oli kuin pahin känni olo. Heitin ne lääkkeet roskiin sen jälkeen. Masennusta on kausi luonteisesti ja ahdistusta,mutta pystyn pitämään itsestäni huolta,käyn töissä ja treenaan. Ja pystyn elämään ihan normaalisti,en polta tupakkaa, en käytä alkoa,joskus jonkun oluen voin juoda. En tiedä sitten olenko muiden mielestä epänormaali/vainoharhainen/persoonallisuushäiriöinen?

Tietääkseni se kuvailee syntymästä herkkää ihmistä, joka on lapsuudessa traumatisoitunut.
Syytä kun lääkäritkään eivät tunne tälle "sairaudelle", jolle he kuitenkin antavat nimen.
Kun ei tunneta syytä, mutta näkevät seuraukset, niin vaikeaahan sitä on lääkitä.
Se on joku muotivirtaus, kuten moni muukin on aikansa.
Elämä nyky-yhteiskunnassa on haastavaa. Vain vahvat siinä polskuttaa.

Joissain edistyneissä paikoissa sitä pidetään sopeutumana juuri traumaattiseen ja invalidoivaan ympäristöön. Vaikeaa ja kivuliastahan se on itsensä pienestä pitäen silpoa pyykkisesti kauheuksiin. Vaikeaa sen soputumisen kanssa on sitten myöhemminkin. Ei se ihminen nyt niin vaan naps joustava ja "malleable" ole lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Tietty herkkyys temperamentissa altistaa juuri tälle sopeumatyypille. Muut kehittää muita, kaikki yleensä jotain.

mulla menee huonosti. enkä tiedä miten selviän tästä taakasta. mun menneisyys painaa mua, enkä jaksais velloa siinä mutta miten sitä muuttaakaan. tuntuu että elän kuilun reunalla ja pelkään vain kokoajan virheitä mitä teen, olen jatkuvasti stressaantunut ja kireä kun viulun kieli ja tämän vuoksi teen paljon virheitä. mun kaverilla diagnosoitiin rajatilapersoonallisuushäiriö mutta hänen kokemukset oli vissiin sellaisia joiden kanssa minä ja minuus jotenkin on vahvempia kun minulle ne on erillään, minua ei sinänsä ole. sisälläni on lapsi joka ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi vaan on ja elää ja on peloissaan, ja sitten on minä joka taistelen traumojani vastaan, päivittäin. huomenna on parempi päivä niin pitäisi olla mutta mitä jos teen virheitä. kuka minua auttaa ikinä? miksi ihmisen täytyy elää jatkuvassa pelossa?

Ketjussa oli aivan mainio elämänohje oikeastaan kenelle tahansa: "tee elämästäs itses näköne ja älä elä liikaa diagnoosien kautta. Ne vaihtelee lekurin ja koulukunnan mukaan". Terapiat tai lääkkeet eivät vaivaan auta. Jos tuntuu tarpeelliselta, toki voi käydä alan ammattilaisten luona kuuntelemassa, kuinka kaikki pahoinvointi johtuu rikkinäisestä lapsuudesta ja vanhemmista sekä kuinka lääkkeitä on hyvä syödä. Ne jutut sekä reseptien kirjoittelu ovat heidän bisneksensä. Totta tietysti on, että mikäli vanhempasi eivät olisi sinua maailmaan saattaneet, sinulla ei olisi ongelmiakaan. Joskus kannattaa vaan elää, katsoa mitä saa aikaan niillä eväillä, jotka sattuu olemaan käytettävissä. Loputtomiin ei kannata jäädä menneisyyteen vellomaan, eikä ihan aina syytellä muita.