Mulla on paha ongelma, johon en osaa itse löytää ratkaisua, mutta olisin kiitollinen ajatuksista.
Olen naimisissa mukavan miehen kanssa, joka pelkää kertoa tunteensa. Hänellä on lapsia, joista 2 käy kohtalaisen säännöllisesti meillä, noin joka toinen viikonloppu. Olemme olleet yhdessä lähes kolme vuotta.
Kun lapset alkoivat käydä meillä ekoja kertoja, mieheni toivoi, että voisin ystävystyä heidän kanssaan. Aina kävi kuitenkin niin, että kun haimme esim. nuorimmaisen meille, hän istahti tietokoneen viereen ja pysyi siinä koko viikonlopun ajan. Hän jätti minulle vastuun ruuanlaitoista, leikeistä, hoidoista. Minä kun en lasten kanssa ole koskaan joutunut olemaan tekemisissä olin ihan pallo hukassa. En osannut leikkiä enkä hoitaa. Itku meinasi päästä usein. Aloin vihata niitä viikonloppuja ja lopulta myös lapsia.
Nyt sitten kolmen vuoden jälkeen sama jatkui. Sairastuin välillä vakavasti, mutta hoidin urhoollisesti emon tehtäviä, vaikka usein kiukuttelin varsinkin nuoremmalle ja sanoin ettei hän ole toivottu kotiini. Riitelimme usein mieheni kanssa siitä, että en pidä hänen lapsistaan.
Totuus kuitenkin on, että hän ei halua edes itse olla lastensa kanssa, vaan mieluummin linnottautuu internetin maailmaan. Hän sanoo, että väsyttää liikaa, eikä jaksa olla kun on niin riitaisa ilmapiiri. Olen enemmän kuin usein pyytänyt että hän ottaisi myös vastuuta ja olisi sekä lasten että minun kanssani, minun tukenani.
Jos hän olisi ollut siinä yhdessä minun kanssani ja auttanut minua tutustumisvaiheessa, ollut yhdessä meidän kanssamme, olisimme tehneet jotain yhdessä, tilanne ei ehkä olisi nyt se, mikä on.
Hän haluaa nyt etsiä toista naista, mahdollisesti sellaista, jolla jo on omia lapsia. Joka ymmärtää paremmin hänen lapsiaan ja sopeutuu niihin.
Olen aivan murtunut. Olin jo päättänyt turvautua psykologin apuun, että saisin karsittua vihan tuntemuksiani. Että voisin olla kiltimpi lapsille.
Haluaisin niin pitää rakkaan mieheni rinnallani ja saada hänet ymmärtämään, että hänen läsnäoloaan kaivataan. En tiedä miten sen tekisin. Sanat eivät auta.
Pitäisikö minun teidän mielestänne keskustella lasten kanssa asiasta ja yrittää heidän kanssaan yhdessä saada isää liikkeelle? Miten voisin korjata tilanteen heidän kanssaan? Heidän mielestään olen varmaan hirviö... :(
Onko enää mitään toivoa...
Olen naimisissa mukavan miehen kanssa, joka pelkää kertoa tunteensa. Hänellä on lapsia, joista 2 käy kohtalaisen säännöllisesti meillä, noin joka toinen viikonloppu. Olemme olleet yhdessä lähes kolme vuotta.
Kun lapset alkoivat käydä meillä ekoja kertoja, mieheni toivoi, että voisin ystävystyä heidän kanssaan. Aina kävi kuitenkin niin, että kun haimme esim. nuorimmaisen meille, hän istahti tietokoneen viereen ja pysyi siinä koko viikonlopun ajan. Hän jätti minulle vastuun ruuanlaitoista, leikeistä, hoidoista. Minä kun en lasten kanssa ole koskaan joutunut olemaan tekemisissä olin ihan pallo hukassa. En osannut leikkiä enkä hoitaa. Itku meinasi päästä usein. Aloin vihata niitä viikonloppuja ja lopulta myös lapsia.
Nyt sitten kolmen vuoden jälkeen sama jatkui. Sairastuin välillä vakavasti, mutta hoidin urhoollisesti emon tehtäviä, vaikka usein kiukuttelin varsinkin nuoremmalle ja sanoin ettei hän ole toivottu kotiini. Riitelimme usein mieheni kanssa siitä, että en pidä hänen lapsistaan.
Totuus kuitenkin on, että hän ei halua edes itse olla lastensa kanssa, vaan mieluummin linnottautuu internetin maailmaan. Hän sanoo, että väsyttää liikaa, eikä jaksa olla kun on niin riitaisa ilmapiiri. Olen enemmän kuin usein pyytänyt että hän ottaisi myös vastuuta ja olisi sekä lasten että minun kanssani, minun tukenani.
Jos hän olisi ollut siinä yhdessä minun kanssani ja auttanut minua tutustumisvaiheessa, ollut yhdessä meidän kanssamme, olisimme tehneet jotain yhdessä, tilanne ei ehkä olisi nyt se, mikä on.
Hän haluaa nyt etsiä toista naista, mahdollisesti sellaista, jolla jo on omia lapsia. Joka ymmärtää paremmin hänen lapsiaan ja sopeutuu niihin.
Olen aivan murtunut. Olin jo päättänyt turvautua psykologin apuun, että saisin karsittua vihan tuntemuksiani. Että voisin olla kiltimpi lapsille.
Haluaisin niin pitää rakkaan mieheni rinnallani ja saada hänet ymmärtämään, että hänen läsnäoloaan kaivataan. En tiedä miten sen tekisin. Sanat eivät auta.
Pitäisikö minun teidän mielestänne keskustella lasten kanssa asiasta ja yrittää heidän kanssaan yhdessä saada isää liikkeelle? Miten voisin korjata tilanteen heidän kanssaan? Heidän mielestään olen varmaan hirviö... :(
Onko enää mitään toivoa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
en voi käsittää, miksi homma on kääntynyt noin nurinkuriseksi?Eikös isällä ole mitään tunteita lapsiaan kohtaan? Hän kääntää vastuun SINUUN, jolle se ei kuulu.
Voi pyhä jysäys, miten voikaan olla nykymiehet PILOILLA?
Siis kylläpä sulla on todella "mukava" mies. Ongelmasi ei todellakaan ole se, että hän pelkää kertoa tunteensa vaan siinä että hän pelkää vastuuta. Jos kerran on lapset saanut aikaiseksi, niin niistä ottakoot vastuunsa. Ihmettelen kovasti miten olet ottanut lapset omalle vastuullesi kiltisti jo kolmen vuoden ajan ja antanut miehen karata täysin vastuustaan. Siinä sulla on kuule opettamista mies uusille oikeille tavoille. Huh. Luulen, että edellinen liitto varmasti kaatui juuri tähän ettei ukkosi ota vastuuta mistään, varsinkaan lapsistaan.
Nyt kuule nainen pakkaat kimpsut ja kampsut seuraavalla kerralla kun lapset tulevat ja jätät ukon oman onnensa nojaan. Kun kerran pyynnöt eivät tehoa, niin on toiminnan aika. Lapset ovat HÄNEN, ei sinun. Hänen kuuluu olla isä heille, eikä sinun varaäiti. Isäänsä he käyvät katsomassa, EI sinua, vaikka tilanne ilmeisesti on näin päin. Eihän lapset saa mitään kontaktia isäänsä. Nyt kylmästi jätät lapset isän harteille kuten sen tuleekin olla. Oppiipahan arvostamaan sinun panostasi. Isän on turha valittaa väsymystään. Ihan samalla tavalla sinä olet väsynyt ja silti sinun pitää olla lasten kanssa, eikä lapset ole edes sinun. Ei se väsymys ole mikään pätevä syy luistaa vastuusta. Siis järkyttävää käytöstä. Kyllä isän pitää jaksaa yhden viikonlopun verran olla lastensa kanssa. Onhan hänellä sitten pari viikkoa aikaa "levätä".