Otsikko kertookin varmaan jo. Mietin lähinnä, onko täällä muita?
Oon aika hemmetin ujo, ihan just 30v jässikkä vailla pahempaa kokemusta seurustelusta, oikeastaan edes perus arjesta. Mulla on aika paljon kavereita ja oon ollu tosi onnekas ystävien suhteen, luottoystäviä löytyy paljon. Aina vaan puheenaiheet kääntyy siihen, miksen mä oo vielä harrastanut seksiä tähän ikään mennessä tai miksen mee tekemään aloitetta jonkun tytön kanssa jota en edes entuudestaan tunne. Parhaat kaverit tietää ja ymmärtää aika hyvin, etten vaan osaa enkä pysty olemaan luontevasti TÄYSIN tuntemattomien kanssa ja varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa homma lässähtää täysin tosi helposti ihan pikkujutuista, yleensä huomaan että toinen odottaa kai jotain flirttailua tai miehekästä asian eteenpäin vientiä kun koen itse olevani vielä siinä moi mitä kuuluu kuka olet-asteella. Ja mulla kestää tosi pitkään päästä siitä pois, ellei oo jotain yhteistä tekijää ja samanlainen huumori, muuten iskee jarrut päälle heti. Monelle frendille joudun joka hemmetin kerta pitämään pitkän proosapuheen siitä miksi mun tilanne on tämmöinen ja miksen halua panna kaikkea mikä liikkuu vaikka osaankin olla luottamuksen arvosille ihmisille kai hyvä ystävä.
ADD ja introverttius ei helpota asiaa yhtään, tuttujen ihmisten kanssa juttelu toimii kun tiedän, ettei hiljasuudesta tarvitse ahdistua ja että mun omanlainen huumori kuuluu osaksi kaveriporukkaa plus että oon ADDn takia usein eri planeetalla ja flippailen omiani. Tuntemattomien kanssa on tosi hankalaa aloittaa keskustelua, usein toimii ihan hyvin mikäli on ystävän tai kaverin tuttu, sillon tulee yleensä myös uusi kaveri. Mutta usein myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ei tapahdu näissä tilanteissa mitään, ehkä eniten ärsyttää kaverit jotka alkaa spedeilemään jos huomaa että oon juttelemassa jollekkin kivalle tytölle niin alkaa heti hillitön patistus ja vääntäminen että "nyt kyllä kiihdytät vauhtia". Ja sitten menee metikköön plus palaa hermot.
Semi huono itsetunto(mulle on aina joku sanonu tai pakottanu, mitä pitää tehdä enkä oikeen tiedä vielä itekkään kuka olen) ei helpota asiaa ollenkaan. Kun se omana itsenään olo ei mun kohalla riitä, sen perus selkärangan omaaminen tuntuu samalta kun jonkun meteoriitin pysäyttäminen rintalihasten voimin, pitäisi jo tietää tässä vaiheessa mitä elämältä haluaa, mä taas koen usein olevani täysin alien enkä osaa sopeutua oikein mihinkään muottiin. Jos oon yrittäny jotain ja menny mönkään niin joku on painanu aina maahan niin etten usein enää viitsi tai uskalla kovin helposti lähteä työstämään mitään. Kun omaa seksuaalisuutta myöten kaikkea on solvattu aina osaamiseen( keskittyminen hakoteilla niin ei oo helppoo) puhumattomuuteen tai tyhmyyteen( kun on hiljanen plus oppimisen ja mielenkiinnon säilyttämisen vaikeus) asti ja siihen perään kysytty että miksen voi olla normaali...
Naiset on mielestäni upeita ja osaa hoitaa eritavalla niin paljon asioita ja huomioida kaikkia pikkujuttuja paljon paremmin, ym. Oon vaan ite saanu huomata että nykyään kai odotetaan niin paljon sitä sosiaalista valmiutta, joka mulle luonnistuu vasta kun oon tutustunu henkilöön kunnolla pidemmän aikaa ja osaan luottaa häneen TÄYSIN....esim. baarit tai nettideittailu ei oo koskaan olleet mun juttu, jos lähen viihteelle niin yleensä pikkuporukalla mökille, ystäville tai jos baariin niin joku kälysenpuoleinen pikku "pulju" missä ollaan tutussa porukassa. Eri asia jos siellä tapaisi jonkun ystävän tutun jonka kanssa voisi vähitellen alkaa synkkaamaan-mikäli ei ole varattu, useinhan ne kivat tytöt on. Snadisti vie motia myös se kun monilla on se "arvioin ekan 30sekunnin aikana, tuleeko meistä mitään"-sääntö. Mulla siihen tututstumiseen menee pelkästään vähintään viikkoja. Pari kertaa tullut pettymys kun tyttö jonka kanssa koin yhteistä säveltä, olikin varattu- mutta jäivät ystäviksi ja todistin itelleni etten oo ihan täys tuppisuu, nauroivatkin mun oudoille jutuille ja tuli ihan rattosia keskusteluja.
Tässä sitä mennään edelleen, luovuttaa en aio, katkeroitumaan en taivu ja välillä nauran itelleni ja tilanteelle että mitä hemmetin räpellystä taas, mutta jatkuvasti nakertaa ulkopuolinen tunne, ettei oo normaali ja kun koittaa asiasta avata suuta niin osa nauraa, osa mitätöi koko asian ja sanoo että meet nyt vaan pokaamaan(räjähtää nykyään samantien päässä kun tota kuulee). Mä en vaan todellakaan oo vielä tavannut sitä oikeaa ja uskon/haluan uskoa että kun osuu kohalleen niin hyvä tulee. Ja oon vähitellen oppinu nauramaan itelleni, ei tästä muuten pötkitä mihinkään suuntaan. Muita? Kokemuksia, vinkkejä?
Oon aika hemmetin ujo, ihan just 30v jässikkä vailla pahempaa kokemusta seurustelusta, oikeastaan edes perus arjesta. Mulla on aika paljon kavereita ja oon ollu tosi onnekas ystävien suhteen, luottoystäviä löytyy paljon. Aina vaan puheenaiheet kääntyy siihen, miksen mä oo vielä harrastanut seksiä tähän ikään mennessä tai miksen mee tekemään aloitetta jonkun tytön kanssa jota en edes entuudestaan tunne. Parhaat kaverit tietää ja ymmärtää aika hyvin, etten vaan osaa enkä pysty olemaan luontevasti TÄYSIN tuntemattomien kanssa ja varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa homma lässähtää täysin tosi helposti ihan pikkujutuista, yleensä huomaan että toinen odottaa kai jotain flirttailua tai miehekästä asian eteenpäin vientiä kun koen itse olevani vielä siinä moi mitä kuuluu kuka olet-asteella. Ja mulla kestää tosi pitkään päästä siitä pois, ellei oo jotain yhteistä tekijää ja samanlainen huumori, muuten iskee jarrut päälle heti. Monelle frendille joudun joka hemmetin kerta pitämään pitkän proosapuheen siitä miksi mun tilanne on tämmöinen ja miksen halua panna kaikkea mikä liikkuu vaikka osaankin olla luottamuksen arvosille ihmisille kai hyvä ystävä.
ADD ja introverttius ei helpota asiaa yhtään, tuttujen ihmisten kanssa juttelu toimii kun tiedän, ettei hiljasuudesta tarvitse ahdistua ja että mun omanlainen huumori kuuluu osaksi kaveriporukkaa plus että oon ADDn takia usein eri planeetalla ja flippailen omiani. Tuntemattomien kanssa on tosi hankalaa aloittaa keskustelua, usein toimii ihan hyvin mikäli on ystävän tai kaverin tuttu, sillon tulee yleensä myös uusi kaveri. Mutta usein myös vastakkaisen sukupuolen kanssa ei tapahdu näissä tilanteissa mitään, ehkä eniten ärsyttää kaverit jotka alkaa spedeilemään jos huomaa että oon juttelemassa jollekkin kivalle tytölle niin alkaa heti hillitön patistus ja vääntäminen että "nyt kyllä kiihdytät vauhtia". Ja sitten menee metikköön plus palaa hermot.
Semi huono itsetunto(mulle on aina joku sanonu tai pakottanu, mitä pitää tehdä enkä oikeen tiedä vielä itekkään kuka olen) ei helpota asiaa ollenkaan. Kun se omana itsenään olo ei mun kohalla riitä, sen perus selkärangan omaaminen tuntuu samalta kun jonkun meteoriitin pysäyttäminen rintalihasten voimin, pitäisi jo tietää tässä vaiheessa mitä elämältä haluaa, mä taas koen usein olevani täysin alien enkä osaa sopeutua oikein mihinkään muottiin. Jos oon yrittäny jotain ja menny mönkään niin joku on painanu aina maahan niin etten usein enää viitsi tai uskalla kovin helposti lähteä työstämään mitään. Kun omaa seksuaalisuutta myöten kaikkea on solvattu aina osaamiseen( keskittyminen hakoteilla niin ei oo helppoo) puhumattomuuteen tai tyhmyyteen( kun on hiljanen plus oppimisen ja mielenkiinnon säilyttämisen vaikeus) asti ja siihen perään kysytty että miksen voi olla normaali...
Naiset on mielestäni upeita ja osaa hoitaa eritavalla niin paljon asioita ja huomioida kaikkia pikkujuttuja paljon paremmin, ym. Oon vaan ite saanu huomata että nykyään kai odotetaan niin paljon sitä sosiaalista valmiutta, joka mulle luonnistuu vasta kun oon tutustunu henkilöön kunnolla pidemmän aikaa ja osaan luottaa häneen TÄYSIN....esim. baarit tai nettideittailu ei oo koskaan olleet mun juttu, jos lähen viihteelle niin yleensä pikkuporukalla mökille, ystäville tai jos baariin niin joku kälysenpuoleinen pikku "pulju" missä ollaan tutussa porukassa. Eri asia jos siellä tapaisi jonkun ystävän tutun jonka kanssa voisi vähitellen alkaa synkkaamaan-mikäli ei ole varattu, useinhan ne kivat tytöt on. Snadisti vie motia myös se kun monilla on se "arvioin ekan 30sekunnin aikana, tuleeko meistä mitään"-sääntö. Mulla siihen tututstumiseen menee pelkästään vähintään viikkoja. Pari kertaa tullut pettymys kun tyttö jonka kanssa koin yhteistä säveltä, olikin varattu- mutta jäivät ystäviksi ja todistin itelleni etten oo ihan täys tuppisuu, nauroivatkin mun oudoille jutuille ja tuli ihan rattosia keskusteluja.
Tässä sitä mennään edelleen, luovuttaa en aio, katkeroitumaan en taivu ja välillä nauran itelleni ja tilanteelle että mitä hemmetin räpellystä taas, mutta jatkuvasti nakertaa ulkopuolinen tunne, ettei oo normaali ja kun koittaa asiasta avata suuta niin osa nauraa, osa mitätöi koko asian ja sanoo että meet nyt vaan pokaamaan(räjähtää nykyään samantien päässä kun tota kuulee). Mä en vaan todellakaan oo vielä tavannut sitä oikeaa ja uskon/haluan uskoa että kun osuu kohalleen niin hyvä tulee. Ja oon vähitellen oppinu nauramaan itelleni, ei tästä muuten pötkitä mihinkään suuntaan. Muita? Kokemuksia, vinkkejä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.