Näkökulmia ihmishengen suhteelliseen arvoon

Keskusteltaessa ihmishengen arvosta tulee olla varovainen, koska aihe on vaikea, sillä arkisessa elämässä ihmisarvo on mittaamaton. Lähtökohta onkin, että jokainen ihmishenki on arvokas. On kuitenkin tilanteita, joissa on tärkeää ymmärtää, kuinka arvokas kunkin tarkasteluryhmän henkilön henki on. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun joudutaan työelämässä päättämään, kenen vastuulle jonkin vaarallisen työtehtävän hoitaminen annetaan. Tällaisessa tilanteessa on yksilön kannalta hyvä, että hän pystyy perustelemaan arvonsa yhteisölle.

Tietoisuus myös tällaisista tilanteista luo kannustimen sille, että yksilö pyrkii maksimoimaan arvonsa yhteisölle myös sellaisissa tilanteissa, kun esimerkiksi julkisen vallan taloudelliset kannustimet toimivat huonosti. Toki tätä tekevät muutkin sosiaalisen kontrollin muodot.

Moraalinen lähtökohta tulee olla, että jokaisen ihmisen eläminen aikayksikköä kohden on arvokas. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että ihmisen elämä on useimmiten arvokas myös silloin, kun henkilö itse ei pidä sitä arvokkaana. Perustelen tätä sillä, että ihmisen henki voi yhteisölle olla arvokas, ihmisen mielipiteen mittaaminen on vaikeaa sekä esimerkiksi sillä, että masennuksen tunnusmerkkeihin kuuluu, että ihminen ei näe rakentavaa ulospääsytietä ongelmiinsa.

Ihmisen suhteellista arvon mittaamisessa olennaista on ennuste, kuinka paljon hyötyä hänestä on tulevaisuudessa yhteisölle ja kuinka paljon haittaa. On huomioitava, että riskejä on tältä osin hyvä tasata. Jos ihminen on esimerkiksi työelämässä erikoistunut alalle, joka on myöhemmin osoittautunut hyödyttömäksi, pitää hyvää aikomusta suojella.

Pääsääntö on, että yhteisölle arvokkaimpia ovat opiskeluidensa päättämisiässä olevat nuoret. Heihin on investoitu paljon eivätkä he vielä ole maksaneet tätä takaisin juurikaan työllä yhteisölle. Ihmisen vanhentuessa odote huononee. Työuraa on edessä vähemmän kuin nuoremmilla. Sairastavuus kasvaa ja kuolemaan on vähemmän aikaa kuin nuoremmilla.
Jos yhteisöä kohtaan hyökättäisiin yksinkertaisessa esimerkissä ja joku henkilö pitäisi uhrata yhteisen edun nimissä, kannattaisi uhrata sellainen vammainen henkilö, jonka ennuste hyödystä ja haitasta yhteisölle olisi huonoin. Houkutteleva vaihtoehto tällaisessa tilanteessa olisi pieni vauva, jolla on sellainen terveydellinen vamma, jota ei voida parantaa ja joka sen vuoksi olisi yhteisön avun tarpeessa koko tulevan elämänsä. Jos vammaista ei olisi, jouduttaisiin uhraamaan vanhus, koska heillä kuolema on lähempänä joka tapauksessa, he eivät juurikaan lisäänny ja hoida lapsia, mikä suvun jatkumisen kannalta on tärkeää, he kuormittavat palveluita ja heidän työpanoksensa on pieni. Edellinen virke toki oli mahdoton siinä suhteessa, että vammaisuutta on jokaisella jossain määrin, haitan suuruus vaihtelee. Kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, intressit ovat kohtalokkaan suuria. Joudutaan myös punnitsemaan päätöksiä yhteisön ja yksilöiden etujen välillä. Yksiselitteistä ohjetta tällaisiin tilanteisiin on vaikea antaa.