Mun anoppini, jota en koskaan tuntenut, makaa kuolemaisillaan sairaalassa. Saattaa heittää veivinsä tänä yönä.
Mun mieheni on täysin murtunut asiasta, sen pää saattaa seota tuosta, ei ole eka kerta kun se menettää jonkun tosi tärkeän ihmisen...
Itse yritän valvoa ja odotella uutisia. Surettaa, v*tuttaa ja tuntuu et kaikki on epäreilua.
Mun mieheni on täysin murtunut asiasta, sen pää saattaa seota tuosta, ei ole eka kerta kun se menettää jonkun tosi tärkeän ihmisen...
Itse yritän valvoa ja odotella uutisia. Surettaa, v*tuttaa ja tuntuu et kaikki on epäreilua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa suruunne.
On kuitenkin muistettava, että kaikki me kuolemme sillä aikaa, kun jokaiselle on määrätty.
Kerran yksi mies tuli elämään ikuisesti, mutta hänetkin juutalaiset ja roomalaiset tappoivat - 2000 vuotta sitten.
Sikarissa ekat ja anopissa viimeiset - siinä ne parhaat henkoset !
elämästä jotka opin TV:stä: life sucks, then you die.
Sellasta se on, mutta yhden omankin päätelmän voin tähän laittaa joka helpottaa oloa:
Kyse on vain ajoituksesta, jokainen täältä lähtee keraan. Jotkut kokevat läheisen menetyksen nuorena, toiset vanhempana. Tuska on sama, kyse on vain ajasta. Mikä on takana se on takana ja se helpottaa kun tietää ettei sitä tarvitse enää kokea.
Taas sen odottaminen että milloinkohan se tapahtuu, rassaa aivan älyttömästi.
Kun aika tulee, on pakko vain päästää irti.
Takaan ja vakuutan, että läheisen kuolema on helpompi kestää kuin avioero.
ett tuntenut anoppiasi? Jäikö hän sinulle jotenkin vieraaksi?
Tutustuin mieheeni n. 6 vuotta sitten, josta 5 vuotta anoppini on maannut terveyskeskuksen vuodeosastolla. Käyn häntä useamman kerran viikossa siellä syöttelemässä ja välillä hän tietää kuka olen, toisinaan taas ei. Hän täyttää kohta 91v., joten en ole häntä hänen vireimpinä vuosinaan nähnyt, kuullut vaan mieheni kertomuksista millainen hän nuorempana oli, ja miltä silloin näytti. (tukeva ja riski nainen muuttunut luuksi ja nahaksi...)
Silti minusta tuntuu hyvältä käydä häntä "hoitamassa", onhan hän rakkaimpani ainut äiti ja pienen poikamme mummo, vaikkei hän aina meitä tunnekkaan. Toistelen usein anopilleni "pitäväni huolta" hänen ainoasta pojastaan ja meillä on asiat hyvin, ja se jos mikä on minulle hyvin tärkeä asia ja lämmittää mieltä. (Äideillähän tuntuu olevan ainainen huoli pojistaan, erityisesti saavatko he ruokaa...)
Tiedän olevani mieheni ainoana tukena ja hautajaisten järjestäjänä, kun se päivä tässä vielä koittaa, että mummo "pääsee pois". Tosin, meillä on ollut aikaa valmistautua siihen useampi vuosi...
Toisinaan minua harmittaa, etten ehtinyt koskaan tavannut appiukkoani, edes vaikka vähänkin aikaa...
hei, teillä on varmaan siellä vaikea ja surullinen hetki. Miehesi ei pääse äitinsä luo?
Muistutan itselleni nykyään usein, että myös Rakkauden "hinta" on kuolema. ne joita rakastamme, väistämättä kuolevat pois. Ehkä eivät meidän elinaikanamme, jos olemme onnekkaita. Mutta Elämä sellaisena kuin se meille on 'oikeaa elämää' päättyy kuolemaan, tämä on tosiasia joka jokaisen meistä tulee vain hyväksyä. näin se menee.
--Jaksa istua miehesi kanssa. Pitää kättä olkapäällä. vaikka hieroa selkää samalla. ne jotka jäävät tänne kokevat menetyksen (surun siitä) ei hän joka lähtee. Hänelle se on parasta. Nyt.
Lohdullista on vain Olla ja kokea arkipäiväiset hyvät asiaT: rakkaimman kosketus. Kynttilä joka palaa. Ikkuna joka on raollaan (sielulle vapaus). Sytytä kynttilöitä. Jaksamista! Kyllä elämä menee Ihan Oikein. niinkuin tarkoitettiin.