Mulla (meillä?) on ongelma johon toivoisin saavani asiallisia neuvoja.
Olemme olleet yhdessä jo jonkin aikaa, n. 1,5 vuotta. Nyt aika isoksi ongelmaksi on osottautunut mieheni kaverittomuus. Minulla on paljon ystäviä, kavereita ja aikaa vieviä harrastuksia (salilla käynti yms.) ja olen muutenkin luonteeltani sosiaalinen ja menevä. Ja niin oli miehenikin, ennen. Syistä, joita en mielellään lähde täällä erittelemään, mieheni entinen kaveriporukka alkoi karttelemaan miestäni, eikä miehenikään erinäisistä syistä pidä enää yhteyttä noihin kavereihinsa. Ymmärrän tämän hyvin, sillä tämä porukka loukkasi minua (meitä)ja parisuhdettamme aikoinaan tosi pahasti paskanpuhumisellaan.
No niin, eli ongelma on tämä: näkisin mielelläni useammin ystäviäni, kävisin harrastuksissani, viettäisin "omaa aikaa" (jokainen pitemmässä parisuhteessa oleva tietää, kuinka tärkeää tämä aika on), mutta tuntuu pahalta jättää mies aina yksin kotiin olemaan. Hänellä ei kertakaikkisesti ole kavereita, joiden kanssa aikaa viettää!
Pitäisikö minun nyt jättää ystäväni ja harrastukseni, ettei mieheni tarvitsisi olla yksin?
Meillä on kyllä pari pariskuntakaveria, Perheellisiä, itse olemme lapseton nuoripari. Mutta heille tehdään nk. pariskuntavierailuja... Ja naisena tuntuu, ettei yhteistä puheenaihetta helpolla löydy.
Omat ystäväni ovat sinkkuja, tai seurustelevat niin eri sarjoissa painivan miehen kanssa, ettei sieltäkään liikene helpotusta ongelmaan.
Ja siinähän se onkin, musta ois kiva jos mieheni kävis kavereittensa kanssa vaikka baarissa yms. niinhän minäkin haluaisin tehdä! Mutta...
Alkaa olemaan paha olla parisuhteessa...
Olemme olleet yhdessä jo jonkin aikaa, n. 1,5 vuotta. Nyt aika isoksi ongelmaksi on osottautunut mieheni kaverittomuus. Minulla on paljon ystäviä, kavereita ja aikaa vieviä harrastuksia (salilla käynti yms.) ja olen muutenkin luonteeltani sosiaalinen ja menevä. Ja niin oli miehenikin, ennen. Syistä, joita en mielellään lähde täällä erittelemään, mieheni entinen kaveriporukka alkoi karttelemaan miestäni, eikä miehenikään erinäisistä syistä pidä enää yhteyttä noihin kavereihinsa. Ymmärrän tämän hyvin, sillä tämä porukka loukkasi minua (meitä)ja parisuhdettamme aikoinaan tosi pahasti paskanpuhumisellaan.
No niin, eli ongelma on tämä: näkisin mielelläni useammin ystäviäni, kävisin harrastuksissani, viettäisin "omaa aikaa" (jokainen pitemmässä parisuhteessa oleva tietää, kuinka tärkeää tämä aika on), mutta tuntuu pahalta jättää mies aina yksin kotiin olemaan. Hänellä ei kertakaikkisesti ole kavereita, joiden kanssa aikaa viettää!
Pitäisikö minun nyt jättää ystäväni ja harrastukseni, ettei mieheni tarvitsisi olla yksin?
Meillä on kyllä pari pariskuntakaveria, Perheellisiä, itse olemme lapseton nuoripari. Mutta heille tehdään nk. pariskuntavierailuja... Ja naisena tuntuu, ettei yhteistä puheenaihetta helpolla löydy.
Omat ystäväni ovat sinkkuja, tai seurustelevat niin eri sarjoissa painivan miehen kanssa, ettei sieltäkään liikene helpotusta ongelmaan.
Ja siinähän se onkin, musta ois kiva jos mieheni kävis kavereittensa kanssa vaikka baarissa yms. niinhän minäkin haluaisin tehdä! Mutta...
Alkaa olemaan paha olla parisuhteessa...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ymmärrän ongelmasi. Vanhan kaveripiirin poistuminen luo aikamoisen tyhjiön, joka on teille molemmille ongelma. Sinun ei kuitenkaan missään tapauksessa kannata jättää harrastuksia ja ystäviäsi. Se oisi paha virhe, sillä sitten kun miehellesi alkaa taas tulla kavereita ja menoja, saatat itse olla vastaavassa pulassa. Ja siitä syntyisikin mahdoton oravanpyörä.
Luonollisinta on tietenkin, että toverisuhteet ovat kehittyneet pitemmällä aikavälillä koulussa, armeijassa ja työpaikoilla. (Oletan että olette vajaa kolmekymppisiä ja töissä, et maininnut asiasta?) Mikäli esim. töissä ei ole sellaisia ihmisiä, joista luontaisesti voisi tulla tuttavia miehellesi, on ongelma entistä suurempi. Seuraava vaihtoehto ovat harrastukset. Onko miehelläsi ollut nuoruudessaan jokin laji tms. jonka hän voisi aloittaa uudestaan ja mahdollisesti tutustua siellä oleviin ihmisiin? Kokonaan Uuden aloittaminen kun usein on ylitsepääsemättömän hankalaa. Mitä hän ylipäätään tekee?
Yritä ottaa hänet silloin tällöin mukaan kun teet jotain kavereidesi kanssa. (jos mahdollista) Tällöin miehelle ei luultavasti muodostu niin suureksi ongelmaksi myöskään se, että hän on yksin "odottamassa" kun itse olet kavereidesi kanssa. Mutta tietenkään et häntä voi aina raahata mukana, korostaisin että edes joskus. Toki voit yrittää näiden tuttavapariskuntien kautta laajentaa tuntemienne ihmisten määrää. Voisiko heidän tuttavapiiristään löytyä miehellesi sopivaa seuraa? Viimeinen vaihtoehto on varsin haastava ja teoreettinen, mutta toki mahdollinen: mieti millaista seuraa miehesi kaipaisi. Mieti missä sellaisia ihmisiä on. Vie miehesi sinne. Kuluta siellä yhteistä aikaanne ja vaivihkaa yritä päästä tekemisiin muiden kanssa. (esim.lätkämatsi, bingo, luontokuvauspaikka)
Kommentoi jollain tavalla, niin voin yrittää vielä joltain toiselta kantilta.
Ja lopuksi vielä, älä luovuta liian helpolla! Mutta toki pitää muistaa myös se, että jos parisuhteessa tuntuu pahalta, niin jotain pitää tehdä.
Kiitos jo tulleista asiallisista vastauksista!
Mieheni on 29vuotias, minä muutaman vuoden nuorempi. Miehelläni on vakituinen työpaikka, itse teen pätkätöitä. Mieheni työkaverit ovat aika iäkkäitä, lähimmät työkaverit viisikymppisiä, eikä heillä siis paljonkaan ole yhteistä. Hänen harrastuksiinsa (jos sitä voi harrastukseksi sanoa) kuuluvat autot, kaikenlainen niihin liittyvä. Itsekkin olen kiinnostunut ja yhdessä käymme erilaisissa tapahtumissa. Mutta eipä se kovin sosiaalinen harrastus ole...? Eikä tunnu mikään muu kiinnostavan kuin nämä autot.
Tuntuu todella pahalta lähteä omien harrastustensa pariin ja jättää toinen miltei tippa linssissä kotiin. Kuntoiluharrastukseni ei häntä kiinnosta, hän tekee fyysisesti raskasta työtä ja on väsynyt kun tulee kotiin. Muutamia kertoja hän on lähtenyt mukaan esim. kahville ystävieni kanssa, mutta tunnelma on kaikinpuolin vaivaantunut, kyllähän kuitenkin tyttöjen ja poikien jutut toisistaan aika paljon poikkeavat. Mieheni on sanonut jälkeenpäin, ettei tahdo näihin tapaamisiin "tuppaantua".
Kauhea tilanne, en oikeasti keksi mitään ratkaisua...
Ja kysymys EI OIKEASTI ole siitä että hän haluaisi olla vaan kotosalla. EI TODELLAKAAN! On sanonut itsekkin, että "vituttaa" kun ei ole tekemistä, ketään, jonka kanssa mennä johonkin jotain tekemään.
Kauhulla kuvittelen, mitä parisuhteellemme tapahtuu, jos viettäisimme 100% vapaa-ajasta yhdessä. En halua olla kenestäkään riippuvainen, enkä halua että kukaan on riippuvainen minusta, vaan haluaisin elää normaalia, tavallista, tasapainoista nuoren lapsettoman parin elämää! Kyllä harrastuksista yms. saa sitten lasten tullessa tinkiä riittävästi.
Tuli varmaan aika sekava sepustus, mutta kuitenkin...
Patista miehesi uusien harrastusten pariin, esimerkiksi. Tai muualle, mistä voisi löytyä uusia kavereita. Sitten tilanne ratkeaa itsesttän.
Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat jossain vaiheessa jääneet yksin. Siis totaalisen, täysin yksin, koska kaveriporukka heitti ne pihalle syystä tai toisesta. Laumassa tyhmyys tiivistyy. Fiksumpia tai muuten vaan "parempia" ei aina hyväksytä ja nokitaan pois.
Kuitenkin he ovat löytäneet uusia ihmisiä elämäänsä. Ja helposti.
Itsekin jäin yksin erottuani. Oli kamalaa kun ei ollut yhtään kavereita (yhteiset ystävät jäivät miehen kaveripiiriin, kun sieltä alunperinkin olivat). Nyt olen taas uusien tuttavuuksien, kavereiden ja jopa muutaman ystävänkin ympäröimä. Ei se tilanne itsestään parane, varsinkaan kotona istumalla.
Harrastukset, seurat, työpaikka, pippalot (joissa esim. pariskuntien lisäksi vaikkapa niidenkin tuttuja eli ns. uutta verta:) jne ovat hyviä tilaisuuksia tavata uusia ihmisiä. Itse löysin hyvä ystävän töistä, toisen koulusta, muutaman kaverin työystäväni kautta ja sitten niitä vaan tuli muutenkin, uusien tuttujen kavereista tuli minunkin kavereita jne.
Rohkeasti vaan eteenpäin! Muuten miehesi sammaloituu etkä kohta näe itsekään sitä.
eiköhän jokainen aikuinen mies osaa itse järjestää itselleen tekemistä. Itselläni ei niin paljoa kavereita ole, ja joka tapauksessa tykkään viettää aikaa kotona. Pieniä menoja on kuitenkin pitkin viikkoa ihan tarpeeksi.
Oma entinen ystäväpiirini on pahasti alkoholisoitunut, ym. eikä yhteistä asiaa enää ole.(ei tule hirveesti käytyä kaljoilla :)
Tyttöystäväni taas on aikamoinen kyläluuta ja menossa koko ajan. Se on hänen asiansa, vaikka hän välillä stressaakin siitä etten liiku paljoa poissa kotoa.
ei se ole ongelma kunhan parisuhteelle jätetään kotona aikaa(lapsiperheissä sitä aikuisten aikaa). Molemmilla voi olla tai olla olematta harrastuksia, kavereita, ym. kunhan molemmat ymmärtävät toisen tarpeet.
Kohtuus tietysti kaikessa, joka päivä ei tarvitse juosta pitkinpoikin.
Sama juttu muuten minunkin nuoruuden kaveripiirissä...ainakin 3 on juonut itsensä hautaan, ja yhdestä en tiedä, onko hengissä, mutta pari vuotta sitten kuulin, että on "langennut" taas huumeiden polulle..todennäkösesti hengetön on hänkin.
Kaikki ihmiset EIVÄT kaipaa kavereita, kuten en minäkään, viihdyn erinomaisesti yksinkin, enkä todellakaan kaipaa mitään kaljottelua jätkäporukassa. Itseäni suorastaan vituttaa joutua kuulemaan jotain paskanjauhantaa kännisessä äijälaumassa...
Suomeksi:vika on sinussa, yrität pistää häntä muottiin, johon hän ei halua. Etkö voisi hyväksyä hänen ratkaisuaan, hänhän hyväksyy SINUN ratkaisusi?
Nimim.naimisissa 12 vuotta naisen kanssa, joka vieläkin jauhaa samasta aiheesta, kuin sinä, joten kokemusta on.
..olen samaa mieltä.
Jokainen eläköön niin kun haluaa. Jos viihtyy yksin, se ei ole ongelma.
Tiettysti kohtuudella pitää olla yhteisiä asioita ja yhteisiä menoja, tms. mutta ei se mikään ongelma pitäisi olla.
ellei se toine puoli sitten itse haluaisi välillä olla yksin kotona ;)
Tota noin, mistäköhän aloittais...
No kerronpa oman tilanteeni, jotta kommenttini tulisi paremmin ymmärretyksi.
Eli olen 26v mies ja olen törmännyt omassa parisuhteessani samaan kuvioon. Puolisoni vastaa hyvinkin juuri tuota omaa kuvaustasi itsestäsi. Hän on sosiaalinen, avoin ja tarvitsee kavereita elämäänsä.
Itse olen ensin opiskellut muutaman vuoden todella tiiviisti ja sen jälkeen ollut työelämässä. Minä olen myös luonteeltani itsenäinen ja en sillä tavoin tarvitse mitään "bestistä" tms. meininkiä. Mä teen pitkää päivää töissä ja sen jälkeen haluan olla kotona rauhassa ja tehdä omia juttuja. Olisi kai mahdollista, että pitäisin enemmän yhteyttä kavereihin, mutta enkai mä nyt väkisin ala kenenkään kanssa "seurustelemaan" :-)
Minä olin tosi ällikällä lyöty, kun vaimo alkoi valittaa tosta samasta asiasta. Musta tuntui vaan ihan älyttömältä, että minä olen jotenkin syyllinen hänen vieraantumiseensä kavereistaan. En oikeastaan koskaan kieltänyt häntä mihinkään menemästä, mutta ilmaisin kyllä mielipiteeni "reilusti" mököttämällä :-) Mun mielestä parisuhteessa eläminen tarkoitta kuitenkin sitä, että silloin tärkeysjärjestyksessä kotiasiat on kavereiden edellä. Joskus musta vaan alkoi tuntua siltä, että hänellä ne ovat väärinpäin...
Neuvoni sulle on se, että parisuhteessa on kaksi ihmistä, joiden pitää pystyä joustamaan ja sopimaan asioista. Miksi sinun pitäisi hylätä kaverisi ja miksi puolikkaasi pitäisi olla ilman sinua? Kohtuus kaikessa!
Mun mielestä teidän pitäisi neuvotella mikä on kohtuullista tässä asiassa. Eli se tarkoittaa sitä, että sinä vietät enemmän aikaasi puolisosi kanssa ja hän taas ei saa syyllistää sinua silloin , kun olet "menossa". Sen mihin rajan vedätte, te määrittelette itse...
Vastaanpa vielä tännekkin...
Tottakai mies on mun tärkeysjärjestyksen ykkönen! Olemme opetelleet joustamaan puolin ja toisin, molemmat olemme aiemmin eläneet suht itsenäistä elämää. Kunnes tapahtui tuo mieheni välirikko kavereihinsa. Siihen se taisi mieheni osalta lopahtaa...
Mun mielestä otan omaa aikaani kohtuullisesti. Koitan järjestää salilla käynnit mieheni töissäoloaikaan, ja muuta menoa on/olisi 2-3 iltana viikossa. Ei taida olla kohtuutonta? Minusta taas tuntuu kohtuuttomalta, että mieheni sanoo "mene vaan", tulen kotiin, alkaa mököttäminen "aina pitää itekseen olla kotona". Ystäväni ovat auttaneet minut yli vaikeistakin kokemuksistani, haluaisin vastavuoroisesti olla heille tukena ja apuna... Ikävä sanoa puhelimessa, että "ikävä jos parisuhde rakoilee, mutta nyt ei voi lähteä kahville ja juttelemaan kun mies mököttää..." (kärjistetysti)
Siis pieni yhteenveto:
Mieheni kaipaa kaveria, tekemään "miesten juttuja", vaan kun ei ole ja vaikeaa on tällaisessa tuppukylässä uusiin ihmisiin tutustua. Töistä, harrastuksista yms. ei taida löytyä.
Minä taas tahdon jatkaa harrastuksiani ja ystävien tapaamista, ottaa omaa aikaa. Miehellä siihen ei ole mahdollisuutta.
on aina jos sen järjestää. Siinä vain on nähtävä vähän vaivaa... helpompaa on murjottaa sinulle ja syyttää siitä, että jätät hänet yksin. Mitä järkeä on myös olla tapaamatta ystäviään ja jäädä mököttävän kumppanin kanssa kotiin tylsistymään?
yhdessä joku illanvietto, mihin pyydät miestäsi käskemään myös työkavereitaan ja pyydä omasta kaveriporukastasi niin naisia ja miehiäkin (miksei kaukasempiakin, joista miehesi voisi saada uusia tuttavuuksia(jopa hyviä ystäviä)).
Työpaikalla ei aina valitettavasti "ehdi" tutustua työkavereihin niin hyvin, että saisi joistakin hyviä ystäviä.
eikä teillä vaan miehelläsi on ongelma, joka hänen on ratkaistava ihan itse. Miksi sinun pitäisi järjestää aikuiselle miehelle seuraa? Jokainen meistä löytää ystävänsä parhaiten itse.
Ongelma vaikuttaisi olevan sinä. Sinustahan (ainakin kirjoituksesi perusteella) on alunperin johtunut miehesi nykyinen kaverittomuus.
Ehkä aluksi jopa kahlitsit miehesi ja kielsit menemästä minnekään? Nyt sitten korjaat hedelmää siitä toiminnasta.
Miksi olet suhteessa, kun mielesi tekee mielummin sinkkukaveriesi harrastuksiin ja elämäntapaan???
Kuulehan "truubi", oletko edes lukenut kaikki kirjoitukset? Missään vaiheessa en ole miestäni kieltänyt menemästä MIHINKÄÄN (oli kysymys reissuista, baari- yms. saunailloista...) Aikoinaan mieheni teki valinnan paskaapuhuvan ja muutenkin ehkä ei niin kaveriainesta-kaveriporukkansa ja minun välillä, teki sen aivan itse ja kyllähän miltei kolmekymppinen osaa jo omasta elämästään päättää, eikö vain?
Ja tässäpä mainio keskustelunaihe!! Saako vakituisessa parisuhteessa elävällä olla omia harrastuksia vai onko se kaipuuta sinkkuelämään? Ja mitä ovat nämä "kielletyt" harrastukset? Onko parisuhteessa elävä kahlittu kotisohvan ja puolison väliin? =)
Miehesi pitäisi itse yrittää tehdä jonkinlainen muutos.
Itse olen ollut erittäin raskaassa ja yksitoikkoisessa työssä reilut kaksi vuotta. Kavereita ei työpaikalla juurikaan ollut koska olin oikeastaan ainut ulkopuolinen työntekijä. voinkin sanoa että olin lähes saman kaltaisessa tilanteessa eli työpaikan ja kotisohvan välillä. Olin jo pelkästään työnteosta niin väsynyt etten jaksanut paljon muuta ajatellakkaan.
Sitten yhtenä päivänä päätin että tämän on loputtava. Hain kouluun ja pääsin sinne. Työt lopetin heti kun koulu alkoi enkä ole päivääkään katunut valintaani. On tullut uusia ystäviä eikä enään tarvitse olla yliväsynyt työn takia. Näin ei tietenkään ole aina mahdollista tehdä, mutta omalla kohdallani se onnistui erittäin hyvin!
Minulla on sama tilanne,minun kaverit ei kelpaa muijalle,koska eivät ole hänen mielestään "menestyjiä".Miksihän minä sitten aikanaan sain tällaisen armon,ettei hänkin vain olisi joidenkin "ystävien" hyljeksimä.