Kertokaapa, onko kokemuksia näkemyksiä aiheesta: Olen itse 27-v., vauvakuumetta en ole kokenut, mutta nyt alkaa pikku hiljaa ajatus omasta lapsesta kiehtoa. Täysin varma en silti ole vieläkään, haluaisinko joskus äidiksi. Seurustelen itseäni kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa, joka ei halua lapsia. Suhteemme on kaikin puolin toimiva ja ihana, mutta pelkään, mitä mahdollinen vauvakuumeeni sille tekisi... Tunnetteko pariskuntia, jotka olisivat tietoisesti valinneet lapsettomuuden?
Lapsia vai ei?
tiitu
11876
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tunnen pariskuntia, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Parhaimmillaan se voi toimia ja suhde perustuu matkustamiselle, ystäville ja yhteiselle vapaa-ajanvietolle. Naiselle lapsensaantiaika on rajallinen ja tiedän myös pariskunnan, jossa nelikymppinen mies lähti nuoremman matkaan ja perusti perheen. Arvatenkin aika katkeraa. Lapseton pariskunta voi olla yhdessä tosi onnellinenkin, mutta jos nainen ei ole tehnyt päätöstä omasta halustaan, muuttuu hän yleensä jonkin verran katkeraksi. Itse olen 30v ja mietin samoja asioita -mies ei halua lapsia. En halua kuitenkaan erota, koska takana on hyvä 8-vuotinen suhde. Valitsen luultavasti lapsettomuuden, mutta jos tulisin raskaaksi "vahingossa," en tekisi aborttia.
Mielenkiintoinen aihe... Itse olen vastaavassa tilanteessa, eli olen 30-vuotias, olen avoliitossa muutaman vuoden nuoremman miehen kanssa. Seurustelun alkuaikoina puhuimme tulevaisuudesta, johon molempien mielestä kuuluu lapset. Vuoden yhdessäolon jälkeen mies ilmoitti että hän ei ehkä sittenkään halua lapsia ikinä. Miten tähän pitäisi suhtautua? Minä haluaisin lapsia ja mielellään jo muutaman vuoden sisällä, ennenkuin olen liian "vanha". On aika petetty olo, kun on lähtenyt suhteeseen ja rakastunut korviani myöten ja sitten pelisäännöt muutetaan yksipuolisesti...
Pelkään, että tässä käy niin, että suostun nyt lapsettomuuteen, koska rakastan miestäni. Mutta entä 10 - 20 vuoden kuluttua, tulenko katumaan päätöstäni? Mies voi tulla isäksi vielä 90-vuotiaana, mutta nainen ei äidiksi enää vaihdevuosien jälkeen, joten "kello tikittää".
Mielenkiintoinen aihe...
Itse olen vastaavassa tilanteessa, eli olen 30-vuotias, olen avoliitossa muutaman vuoden nuoremman miehen kanssa. Seurustelun alkuaikoina puhuimme tulevaisuudesta, johon molempien mielestä kuuluu lapset. Vuoden yhdessäolon jälkeen mies ilmoitti että hän ei ehkä sittenkään halua lapsia ikinä. Miten tähän pitäisi suhtautua? Minä haluaisin lapsia ja mielellään jo muutaman vuoden sisällä, ennenkuin olen liian "vanha". On aika petetty olo, kun on lähtenyt suhteeseen ja rakastunut korviani myöten ja sitten pelisäännöt muutetaan yksipuolisesti...
Pelkään, että tässä käy niin, että suostun nyt lapsettomuuteen, koska rakastan miestäni. Mutta entä 10 - 20 vuoden kuluttua, tulenko katumaan päätöstäni? Mies voi tulla isäksi vielä 90-vuotiaana, mutta nainen ei äidiksi enää vaihdevuosien jälkeen, joten "kello tikittää".
Olisi kiva kuulla kokemuksia vähän vanhemmilta naisilta, miten te olette ratkaisseet asian? Oletteko katuneet myöhemmin? Onko toivoa, että mies vielä muuttaa mielensä?
Meillä ei ole lapsia. Kohta 19 v oltu yhdessä ja hyvältä tuntuu elää kaksin. Päätös oli yhteinen ja pitkien keskustelujen ja pohdintojen lopputulos. Olemme kuitenkin terveitä ja "vahinko" on edelleenkin mahdollinen, mutta tietoinen asian pohdinta ja vatvominen on siis lopetettu jo ajat sitten.
Suvulle ja vanhemmille se oli isompi päätös kuin meille, sillä ollaan molemmat ainoita lapsia.
Olemme kuitenkin kiitollisia siitä, että päätöstämme kunnioitetaan eikä meiltä enää kysellä yhtenään mahdollisen jälkikasvun perään.
Teidänkin kannattaa pitää keskustelua yllä realistisesti ja avoimesti. Päätös kypsyy vähitellen, ja joka tapauksessa jossakin vaiheessa sille on vaan pantava jonkinlainen piste. Loputon jahkailu ei tee hyvää kenellekään.
Olette molemmat ainoita lapsia, ja teillä ei ole omia lapsia. Uskon hyvinkin, että elätte ihanaa ja täyteläistä elämää. Pakostakin vain pistää miettimään, että entäpä sitten, kun olette vanhoja. Voi tietysti tuntua kovin kaukaiselta ajatukseltakin nyt, mutta itse kun työskentelen vanhojen ihmisten parissa. On paljon vanhuksia, joilla ei enää ole ketään lähiomaisia elossa, kun lapsia ei ole, ja sisaruksiakaan ei enää, niin aika katkeria, yksinäisiä ja toisten viraista kateellisia ovat osa heistä.
En tarkoita sitä, että lapsia pitäisi hankkia vain siksi, että sitten vanhana olisi joku joka kävisi, ja huolehtisi asioista. Mutta kyllä joskus sydäntä kirpaisee, kun näkee sen katseen vanhuksen silmissä, kun hän katselee joissain juhlissa toisia, joilla omaisia on.
Lapsen saaminen on aina, ja pitää olla aina yhteinen. Jos tyytyy toisen päätökseen olla haluamatta lapsia, niin uskoisin että jossain vaiheessa se voi nousta isoksi katkeruuden aiheuttajaksi.
Itselläni on kaksi lasta, nyt jo koulussa molemmat. Se on hyvin pieni aika elämässä, jonka niissä lapsissa on totaalisesti kiinni. Nyt jo huomaa, että kyllä sitä omaa aikaa ja elämääkin on jälleen itsellä.
Minä ja mieheni olemme tietoisesti päättäneet elää ilman lapsia, emme vain halua niitä. Olemme molemmat runsaat 35 v. ja elämä on antoisaa ja rakastavaa ja toisen huomioivaa kun vertaa moneen lapsiperheeseen missä juuri tässä iässä ollaan jakamassa lapsia ja omaisuutta. Monella menee sukset ristiin just kun elämän pitäisi olla nautittavaa, opiskelut ja rahahuolet ohi.
Me matkustelemme, hemmottelemme toisiamme ja kissaamme, en ole katunut päivääkään. Enkä usko vanhana yksinäisyyden tulevan koska olen tosi sosiaalinen ja positiivinen luonne, joten eiköhän sitä seuraa löytyne. Sitä paitsi ei ole mitenkään itsestäänselvää että se jälkikasvu ramppaa siellä vanhainkodissa muistamassa. Monet vanhukset on sinne unohtuneet vaikka olisi kuinka iso katras lapsia.
Miettikää tahoillanne millaisen elämän haluatte mutta tämä sopii meille ja meillä menee hyvin!!
Että kun vanhemmaksi tulet, ja sairaudet iskevät, niin kyllä ne ystävätkin karisevat, ellei sinulla sitten ole varaa maksaa jonkin sortin ystävä-palvelusta, että joku sinua kuskaa ja asioitasi hoitaa. Kyllä maailman meno on nykyään sellaista, että kun toisen puolesta jotakin pitäisi tehdä, niin ne ystävät alkavat pikkuhiljaa kadota.
Omien vanhuksieni asiat kyllä hoidan, ja heitä kaikessa auttelen, mutta takuulla en ala naapurin mummoa hyysäämään minäkään. Mutta, toivotaan että itsellesi käy hyvä tuuri sitten joskus, etkä koskaan kadu päätöstäsi. Tai sitten miehesi ei kymmenen vuoden kuluttua päätäkkin, että hän sittenkin haluaa niitä lapsia.. Näin on kaveripiirissäni yhdelle naiselle käynyt. Miehellä on nyt uusi nuori vaimo ja kaksi lasta, nainen elelee yksin vähän katkerana.
se, mitä aikaisemmassa viestissä sanottiin: lasten olemassa oleminen ei todellakaan ole tae siitä, että sinulla vanhana on seuraa ja asioitasi hoidetaan. Tunnen itse lapsettomia vanhuksia, jotka vielä asuvat kotonaan. Heillä ainakin seuraelämä on vilkasta, eivätkä yksinäisiltä vaikuta. Oma aktiivisuus ja sosiaalisuus vaikuttaa asiaan, koska moni vanhus yksinkertaisesti eristäytyy.
Oma mummoni kahdeksan lapsen ja kolmenkymmenen lapsenlapsen jälkeen on varmasti paljon yksinäisempi kuin joku vähän/lainkaan lapsia hankkinut, koska ei ole niin sosiaalinen, että haluaisi viettää aikaa muiden kuin perhepiiriin kuuluvien ihmisten kanssa.
On itse asiassa hyvinkin itsekästä hankkia lapsia siksi, että olisi vanhuksena seuraa. On myös hyvin itsekästä jättää kaikki sosiaalinen elämä lapsien vastuulle, joilla on mahdollisesti muutenkin kädet täynnä tekemistä. Kivaa sitten, kun vanhukset siinä vielä syyllistävät, ettei ole heille aikaa, kun itse heille ei muu seura kelpaa. Siis tottakai on normaalia on auttaa, kun vaan kykenee, mutta lapsille ei mielestäni edes kuulu vastuu kaikesta vanhempiensa sosiaalisesta elämästä.
Nykyajan maailmassa kansainvälistymisen lisääntyessä, yhä useammat muuttavat ulkomaille, jolloin vierailut Suomessa voivat rajoittua yhteen kertaan vuodessa.
Mutta itse olen työskennellyt kohta 20v vanhusten parissa, sekä laitoksissa että avopuolella. Ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että vähemmistönä ovat ne vanhukset jotka ovat omien lastensa tai lastenlastensa "hylkäämiä", ja suurin osa näistä yksinäisistä vanhuksista oli näitä lapsettomia, joilla ei oikeastaan ole ketään verisukulaisia enää olemassa. Monet ovat ne omaisten juhlat olleet, joihin he eivät osallistu sen takia, että heillä ei ole ketään kenen kanssa mennä niihin.
Jokainen taaplaa tyylillään, ja elää tavallaan. Minua ei heilauta kenenkään päätös hankkia tai olla hankkimatta lapsia, kunhan vain sanoin että minunkin tuttava piirissäni on myös sitten niitä tapauksia, että myöhemmin on sitten mies halunnutkin lapsia. Miehellehän se on mahdollista, naiselle ei enää kun ikää alkaa olla sopivasti yli 40. Jos minä sopisin kolmikymppisenä mieheni kanssa, että ei hankita lapsia, laittaisin miehen sterilisaatioon, niin eipä tarvitsisi huolehtia ehkäisystäkään.. Toki sterilisaation pystyy purkamaan, mutta aiheuttaisi sitten vähän enemmän puuhaa miehellekkin perillisten hankkiminen myöhemmin kuin pelkän nuoremman vaimon ottaminen.
Eipä voi muuta kuin nauraa
Ovat nämä lapset ensimmäisinä vaatimassa omia oikeuksiaan ja heille kuuluvia perintöjään. Vanhempien eläessä heistä ei välitetä tuon taivaallista, moititaan ja haukutaan ja ivataan, mutta kunhan arkkuun kupsahtavat niin johan on kiire..
Monesti tuollaisten itsekkäiden lasten vanhempien olisi aikanaan kannattanut jättää lapset hankkimatta, saattaisi tämäkin maailma olla vähän pehmeämpi ja vähemmän itsekkäämpi paikka asua.
Mitä ihmettä liikkuu sellaisen ihmisen päässä, joka menee uhkailemaan lapsettomuutta harkitsevaa ihmistä kurjalla, yksinäisellä ja katkeralla vanhuudella? Eikö tämä ole ihan sama juttu kuin pelotella helvetin liekeillä ihmistä, joka ei ymmärrä tulla uskoon? Olisipa mielenkiintoista tietää, täräytättekö nämä samat syytökset myös niiden pariskuntien niskaan, jotka yrityksestä huolimatta eivät koskaan kykene saamaan lapsia? Kaikenlaisia typeryksiä sitä maailmassa kulkeekin...
Lapsettomuus on tässä maailmassa valinta siinä missä mikä tahansa muukin. Lapsia ei länsimaissa tarvitse enää tehdä vanhuuden turvaksi tai ilmaiseksi työvoimaksi - tai edes siksi, että lisääntyminen on homo sapiensin prioriteeteissa se ykkönen. Ja se onnellinen vanhuus syntyy muistakin eväistä kuin vain lapsista, jotka aikoinaan älysi hankkia. En kertakaikkiaan ymmärrä, mikä siinä lapsettomaksi jättäytymisessä tiettyjä ihmisiä niin vimmastuttaa? Kyllä minä osaan päättää omasta puolestani, haluanko lapsia vai en! Jos se on jonkun mielestä harvinaisen paska päätös, niin mitä sitten? Ajan minä Peugeotillakin, vaikka puoli maailmaa on sitä mieltä että Mersu sen olla pitää.
Itse elän mieheni kanssa vapaaehtoisessa lapsettomuudessa: meidän ei tarvinnut edes sopia, että lapsia ei hankita, sillä kumpikin oli oman päätöksensä tehnyt jo kauan ennen kuin tapasimme. Elämme ihan normaalia arkea kahden hengen perheessämme, emme ole omaan napaamme tuijottavia hedonisteja tai edes uraihmisiä, emmekä tunne minkäänlaista syyllisyyttä valinnastamme (vaikka luoja nähköön ulkopuoliset sitä parhaansa mukaan yrittävätkin). Emmekä tosiaankaan halveksi lapsiperheitä heidän valinnastaan, sillä siihen ei ole mitään syytä. Meillä on jokaisella mahdollisuus muokata elämästämme sellainen, jossa tunnemme olevamme onnellisia. Lapset ovat iseille ja äideille aivan varmasti parasta mitä maailmassa on, en epäile sitä yhtään. Mutta silti emme omia tenavia kaipaa. Kummilapset hoitavat tehokkaasti lapsikiintiöt elämässämme, heidän vierailunsa ovat hauskoja ja muksut itse vallan mainioita, mutta silti parasta on se että heidät voi palauttaa vanhemmilleen. ;-) Kun ei kolahda niin ei kolahda, minkä pirun me sille mahdamme? Kenen kumman elämästä se on pois, jos olemme päättäneet jäädä lapsettomiksi?