Olen vellonut vuosia työttömänä, jokainen päivä kuluu negatiivisten ajatusten, katkeruuden ja hampaiden kiristelyn parissa.
Tuntuu että naisettomaksi jäänti oli syynä tähän. Kaiket päivät puhkun turhautumista siitä että kaikki muut tanssivat iloisesti ja nauttivat rakkaudesta ja hyväksynnästä, mutta minulta tuo kaikki jäi saamatta.
Yleensä joku jää yksin, mutta eihän sitä voi hyväksyä kun se omalle kohdalle käy. Ja miten voisikaan? Olen 32v enkä ole vieläkään tullut sujuiksi asian kanssa. Päinvastoin tuntuu että se vaan vaikeutuu vuosi vuodelta kun näkee miten epäonnistui elämässä täysin. Ei se piristä.
Tuntuu että naisettomaksi jäänti oli syynä tähän. Kaiket päivät puhkun turhautumista siitä että kaikki muut tanssivat iloisesti ja nauttivat rakkaudesta ja hyväksynnästä, mutta minulta tuo kaikki jäi saamatta.
Yleensä joku jää yksin, mutta eihän sitä voi hyväksyä kun se omalle kohdalle käy. Ja miten voisikaan? Olen 32v enkä ole vieläkään tullut sujuiksi asian kanssa. Päinvastoin tuntuu että se vaan vaikeutuu vuosi vuodelta kun näkee miten epäonnistui elämässä täysin. Ei se piristä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuolema onneksi helpottaa.
Itse olen ajatellut että elämä on joka tapauksessa surullista. Kaikilla tulee joskus eteen luopumisen hetket. Niidenkin jotka ovat löytäneet kumppanin, pitää joskus luopua joko omasta elämästä tai toisesta ihmisestä. Nekin jotka ajattelevat nyt olevansa onnellisia ja iloisia, tulevat jossain vaiheessa surullisten asioiden äärelle kun esimerkiksi omat vanhemmat kuolevat tms.
Me jotka olemme joka päivä surullisia, olemme toki pohjalla mutta emme juuri enää vajoa siitä alaspäin. Kova pohja on löytynyt, sitähän perustusten tekemisessäkin tavoitellaan.