Aloinpas vaan miettimään tässä tätä oman paikan löytämistä, kun en oo siinä vieläkään juuri onnistunu. Oon jo 23, ja mun vanhat ystävät on kadonnu. Yhden uuden ystävän ( miehiä ollaan molemmat )oon löytäny, mutta hänkin on alkanu tuntua liian erilaiselta ihmiseltä, kun häntä on ehkä alkanu kyllästyttään meidän ystävyys. Kavereita kyllä on, mutta ei juuri muita kelle soittaa kun tän ystävän lisäksi ehkä pari mieskaveria. Opiskelen yliopistossa ekaa vuotta, mut on vaikeaa löytää samanhenkisiä kavereita täältä osittain sen takia että en opiskele pääainettani ollenkaan.
Haluaisin löytää samanhenkisiä ihmisiä, erityisesti sellaisia joiden kanssa jutella mua eniten kiinnostavista opiskeluaineista ym. Tuntuu että ihmisiin on vaikea tutustua täällä yliopistollakin, jossa tuntuu pyörivän ainakin kiinnostavan näköisiä ja söpöjä nuoria naisia pilvin pimein. Silti yksikään ei oo mun kaverina. Ihmiset vaan tulee luennoille ja menee.
Harrastuksia mulla on jo aika paljon ja jonkun verran tietenkin on juttuseuraa sielläkin. En oo oikeestaan koskaan saanu ketään suht samanhenkistä ihmistä ystäväkseni. Useimmiten on vaikea keksiä puhuttavaa ihmisten kanssa, kyllästyn tietenkin sitten.
Tuntuu että elämä ilman samanhenkisiä kavereita tai ystäviä on liian tyhjää ja päämäärätöntä pyörimistä. Se ahdistaa. Nuoruus on menny liian äkkiä, mutta vielä pystyisin nauttimaan siitä hyvin jos löytäisin sopivia samanhenkisiä ihmisiä tuttavikseni.
Kertokaapa omia mielipiteitänne asiasta...
Haluaisin löytää samanhenkisiä ihmisiä, erityisesti sellaisia joiden kanssa jutella mua eniten kiinnostavista opiskeluaineista ym. Tuntuu että ihmisiin on vaikea tutustua täällä yliopistollakin, jossa tuntuu pyörivän ainakin kiinnostavan näköisiä ja söpöjä nuoria naisia pilvin pimein. Silti yksikään ei oo mun kaverina. Ihmiset vaan tulee luennoille ja menee.
Harrastuksia mulla on jo aika paljon ja jonkun verran tietenkin on juttuseuraa sielläkin. En oo oikeestaan koskaan saanu ketään suht samanhenkistä ihmistä ystäväkseni. Useimmiten on vaikea keksiä puhuttavaa ihmisten kanssa, kyllästyn tietenkin sitten.
Tuntuu että elämä ilman samanhenkisiä kavereita tai ystäviä on liian tyhjää ja päämäärätöntä pyörimistä. Se ahdistaa. Nuoruus on menny liian äkkiä, mutta vielä pystyisin nauttimaan siitä hyvin jos löytäisin sopivia samanhenkisiä ihmisiä tuttavikseni.
Kertokaapa omia mielipiteitänne asiasta...
Vastaukset 12
Vanhimmat
missä yo:ssa olet? jospa ollaankin samoilla luennoilla sattumalta, heh..
No ite oon kyllä tyttö ja mäkään en paljoa pääainettani opiskele. Kaikenlaisiin opiskelijarientoihin ei paljon voi yksin osallistua, sillä kaikki kenen kanssa edes jonkun verran yo:lla kaveeraan, ovat esim perheenäitejä tms, eikä ole yhtään samassa elämänvaiheessa.
Olisi ilmeisesti pitänyt tunkea hallitukseen, sitä kautta ainakin saa ystäviä, ainakin niitä biletyskavereita. Ei kukaan munkaan kanssa ole samalla aaltopituudella. mä en kyllä niin välitä jutella esim opiskelujutuista, kaikenlainen akateeminen lässytys saa minun puolestani jäädä sinne koululle. Mutta et ole yksin! :)
Täällähän mä oleskelen...
Sit tästä asiasta kertoo myös tää tyhjyyden tunne, jota joskus koen. Ois ihanaa kun vihdoin ja viimein löytäis lisää jotain perustavan laatuista elämäänsä ( kuten lisää ihmissuhteita ) että ois aina jotain mitä ei tarttis kyseenalaistaa...
Onko teillä sitä tyhjyyden tunnetta ?
On sitä itsekin tullut mietittyä tuollaisia - vaikken yliopisto-opiskelija olekaan.
Ehkä on väärä lähtökohta etsiä "omaa paikkaansa" elämässä? Eikö se johda siihen, että ihminen jämähtää paikalleen - kun on löytänyt paikkansa?
Mä luulen, että elämä on enemmän tai vähemmän ajelehtimista paikasta toiseen. Mitä vähemmän pyrkii hallitsemaan ja muokkaamaan elämäänsä sen sijaan, että hyväksyisi nykyiset olosuhteet ja sopeutuisi niihin - sitä kevyempää elämästä tulee ja kaikesta tuntuu saavan enemmän irti.
Ja jos ei saa juttua aikaan jonkun henkilön kanssa niin se pitää vaan hyväksyä. Itse ainakin koen sen vastenmieliseksi, kun pitää väkisin yrittää kehittää juttua jonkun kanssa, jos se ei vaan toimi... voi kohteliaasti vaihtaa paikkaa tai jotain.
Nää on tämmösiä mun mielipiteitä. Saa kommentoida näitäkin :)
Ei ole tarkoituskaan, että ihminen liikaa kiintyisi tähän maailmaan. Jokainen kuolee aikanaan. Etsikää siis Jumalaa. Jeesus Kristus on tie ja elämän vesi.
Mitäs jos Jesse ja Iso J ovatkin vaan ihmisen mielikuvituksen tuote?
Kannattaisko elää tää elämä ennemminkuin pohjustelee seuraavaa?
Jeesus Nasaretilainen oli oikea, historiallinen henkilö. Hän teki ihmetekoja, jotka sen ajan silminnäkijät kirjoittivat ylös todistaakseen Hänestä. Lue Uutta Testamenttia ja ota opiksi. Siellä on monia hyviä oppeja, joita kannattaa soveltaa juuri tässä elämässä. Vanhasta Testamentista löytyy messiasennustuksia, jotka ovat käyneet toteen Jeesuksessa Kristuksessa.
>Lue Uutta Testamenttia ja ota opiksi. Siellä on >monia hyviä oppeja, joita kannattaa soveltaa >juuri tässä elämässä.
Monia hyviä oppeja. Esimerkiksi?
1.Kor.13 -Rakkaudesta
Matt.7:12 -Kultainen sääntö
Matt.22:34-40 -Käskyistä suurin ja tärkein
Room.6:23 -Jumalan pelastustyöstä
Room.10:10 -Sydämen uskosta
Mene mukaan johonkin yliopiston harrastustoimintaan. Ainakin Helsingin yliopistossa on vaikka minkälaisia kerhoja ja harrastusryhmiä. Jos ei niistä löydy mitään mieleistä, niin johan on kumma. Voit harrastaa liikuntaa, musiikkia, politiikkaa, valokuvausta tai melkein mitä tahansa. Harrastuksissa tutustuu myös luontevasti uusiin ihmisiin. Yliopistossa on loistavat mahdollisuudet solmia uusia tuttavuuksia - jos siis itse on tarpeeksi sosiaalinen. Vaikeaa se on tosin silloin, jos itse ei osaa puhua mistään eikä ole kiinnostunut ihmisistä ylipäätään.
että mikään myöhemmin elämässä solmittu ystävyyssuhde ei korvaa lapsuudenystäviä. Toki yrittää pitää, mutta ne ihmiset joiden kanssa on monet asiat opeteltu ja koettu, siis kasvettu yhdessä, heitä ei kukaan pysty korvaamaan.
niistä ei pääse eroon kun itse muuttuu niin paljon että huomaa että lapsuudenkavereillahan onkin ihan eri arvot ja harrastukset ja mielipiteet ja puolet niistäkin seurustelee ja toinen puolet on sitten niitä eronneita ja karanneita ja niitä jotka ei koskaan oo seurustelleetkaan. Itsekään en ole seurustellut koskaan (lasken seurusteluksi vasta sen kun on yhteinen osoite) vaikka olen kohta kolmekymmentä. Mutta olen viettänyt viimeiset kymmenen vuotta yhä enemmän ja enemmän yksin ja olen miettinyt asioita paljon. Ja olen huomannut myös sen että lapsuudenystävistä on vaan tullut vieraannuttua juuri noiden arvojen ym. erilleen kasvamisen takia. Ja uusia ystäviä on tosi vaikea tehdä, koska uudet ihmiset eivät tiedä sinusta sitäkään vähää mitä lapsuudenystävät tietävät.