Kysyisin terveydenhoitoalan ammattilaiselta seuraavaa:
Koskeeko sairaalan henkilökunnan vaitiolo myös henkilön omaa sairautta?
Nimittäin isäni on sairaalassa vuodepotilaana ja hänelle ei kerrota hänen omia veriarvojaan vaikka on niitä useita kertoja pyytänyt.(mutta eipä kerrota paljon muutakaan sairauteen liittyvää)
Näin maallikkona kuvittelisin että jokaisella on oikeus saada tietoa omasta terveydentilastaan, IKÄÄN tai sukupuoleen katsomatta.Pelkään että Isällä seuravaksi pettää pumppu kun ei saa tietoa asioista ja stressaa itseään sillä.
Pitäisikö ottaa yhteyttä potilasasiamieheen tiedon saamiseksi?
Koskeeko sairaalan henkilökunnan vaitiolo myös henkilön omaa sairautta?
Nimittäin isäni on sairaalassa vuodepotilaana ja hänelle ei kerrota hänen omia veriarvojaan vaikka on niitä useita kertoja pyytänyt.(mutta eipä kerrota paljon muutakaan sairauteen liittyvää)
Näin maallikkona kuvittelisin että jokaisella on oikeus saada tietoa omasta terveydentilastaan, IKÄÄN tai sukupuoleen katsomatta.Pelkään että Isällä seuravaksi pettää pumppu kun ei saa tietoa asioista ja stressaa itseään sillä.
Pitäisikö ottaa yhteyttä potilasasiamieheen tiedon saamiseksi?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei
Totta kai jokaisella on oikeus saada itseään koskevat tiedot.
Ne saa jopa jälkikäteen. Hiljattain pyysin ja sain kopiot potilasasiakirjoistani kuusikymmenluvun lopulta lähtien kolmesta yliopistosairaalasta. Esim terveyskeskuksesta saa kerran vuodessa maksutta kopiot asiakirjoista.
Ainoa poikkeus lienee psykiatriset sairaalat. Niissä ilmeisesti tarvitaan hoitavan lääkärin lupa. Tarkoitus on kai suojella potilasta väärinkäsityksiltä.
Kannattaa varmaan kokeilla niin, että jonkun omaisen tai tuttavan läsnäollessa pyytää tiedot keneltä tahansa sairaanhoitajalta, ja jos tämä ei tuota tulosta, kannattaa ottaa yhteys potilasasiamieheen.
Ainakin joissakin sairaaloissa potilaan kansio jätetään sängylle lääkärinkierron alussa odottamaan lääkärin tuloa. Minä ainakin luen aina kun tällainen tilaisuus tulee.
Mistä tiedät, että ei ole kerrottu?. On aika tavallista,että vakavasti sairaat potilaat, varsinkin jos saavat esim. vahvaa kipulääkitystä, eivät muista puolen tunnin kuluttua mitä heille on sanottu. Mikähän voisi olla hoitohenkilökunnan motiivi, jos he ihan oikeasti salaisivat joitakin veriarvotuloksia? Ihan vaan ilkeyttäänkö? Eiköhän kannata kysyä hoitajilta miten asia on. Totuus voi olla paljon arkisempi kuin luuletkaan. Turha kehitellä mitään salaliittoteorioita pidemmälle.
saatu mitään vastauksia veljeni tilasta, kun edessä oli kuolema. Sitä totuutta ei ehkä hennota sanoa potilaalle ja omaisille.
Meillä on nimenomaan sanottu, että hoitaja ei saa antaa potilaille vastauksia, vaan se on hoitava lääkäri, joka ne kertoo. Silti meiltäkin löytyy aina näitä poikkeuksia, jotka tekee diagnooseja yms. Vastuu tulosten kertomisesta on siis nimenomaan hoitavalla lääkärillä. Periaate on myös se, että radiologin, vaikka lääkäri onkin, ei tarvitse kertoa potilaalle vastauksia, koska ei ole potilasta hoitava lääkäri.
Olen varma, koska potilaalla on järki täysin tallessa.
Asia on kysytty, ja veriarvojen ym. vastaukset olivat hävinneet.
Siinä se teoria!
Eipä ole lääkäriä juuri paljon näkynyt, myös puhelimella kiinnisaanti on turhaa.
Kyllä huomaa muutenkin selvästi että vanhusten terveydenhoitoon ei panosteta niin paljon kuin veromarkkoja tienaavan työväestön.
Ei ole vanhaksi tulemista!
Jos vastaukset ovat hävinneet, niin vaikea niitä on kertoa. Jos ne ovat tärkeät, niin ne otetaan uudestaan tai kaivetaan jostakin esille. Jos ne on aiemmin katsottu, eivätkä ne johtaneet muutoksiin hoidossa tai tuoneet uutta taudinmääritykseen, ei niitä kannata murehtiakaan, vaikka täsmällisiä arvoja ei enää löytyisikään.
Eikä tässä muistamattomuudessa ole mitään tekemistä järjiltään olemisen kanssa. Kaikille leikkaussalissa ja heräämössä työskenteleville on tuttua se, että jos potilaalla on vaikkapa rauhoittavaa lääkettä nahkansa alla, on turha antaa mitään jälkihoitoa-ohjeita. Potilas on kyllä täysin normaali, ymmärtää asian jne. mutta ei tosiaan muista jälkeenpäin välttämättä yhtään mitään. Lääkitys ja vakava sairaus estävät pysyvän muistikuvan syntymisen. Hyvänä esimerkkinä siitä on vaikkapa näyttelijä Anita Niemi (?), joka aivoverenvuodosta toivuttuaan valitteli julkisesti, että hänelle ei kerrottu alkuvaiheessa sairaudesta mitään - mitä oli tapahtunut, missä hän oli jne. Olen täysin varma että kerrottiin. Ja moneen kertaan. Hänen aivonsa eivät tuossa vaiheessa kuitenkaan olleet niin toipuneet, että hän olisi kyennyt muodostamaan asiasta pysyvää muistikuvaa.
Suosittelen edelleen kysymään asiaa uudestaan hoitohenkilökunnalta. Ihmisillä on todella omituisia kuvitelmia hoitohenkilökunnan työstä, jos he ihan oikeasti luulevat, että joitakin labravastauksia tai tutkimustuloksia ruvetaan piilottelemaan tai salaamaan potilailta.
Ennustajan lahjat ovat sen verran kadoksissa että en ensimmäistä viestiä lähettäessäni tiennyt kokeiden katoamisesta.
Tuollaisia kiukkuisia ne hoitsut sielläkin sairaalassa ovat, mene nyt sitten heiltä vielä jotain kyselemään moneen kertaan.
En minäkään todella luottaisi hoitajan kertomisiin. Kuuntelin kerran vierestä kun lääkkeitä jakava sairaanhoitaja sanoi potilaalle, että tältä on epilepsialääkitys lopetettu. Sanoin hoitajalle, ettei ole mahdollista, koska kokemuksesta tiesin, että sen lääkkeen käyttö täytyy lopetettaa hyvin hitaasti portaittain.
Mutta on helpompi välittää hoitajan välityksellä pyyntö potilasasiakirjojen näkemiseksi, lääkäriä näkee niin sattumanvaraisesti. Omat epikriisit kannattaa lukea, koska joskus niistä löytyy ties mitä virheitä ja hulluja juttuja. Katsokaa vaikka "Lääkäreiden saneluita" (googlella löytyy). On myös helpompi kysyä lääkäriltä kun on ensin itse lukenut sairaudestaan ja yrittänyt ymmärtää.
Kerran olen löytänyt omasta kansiostani viereisen potilaan papereita.
Minulla on hyvä kokemus potilasasiamiehestä, paneutui tosissaan asiaan.
Suomessa ovat nämä asiat rempallaan, myös potilasasiamiehet on todettu viimeaikaisissa selvityksissä jääveiksi - eivät ole tarpeeksi riippumattomia lääkäreistä, mutta vaatia pitäisi kaikkien oikeuksiaan ja tietoja niin kauan että saa, se ehkä pikkuhiljaa muuttaisi käytäntöjä niin ettei ihmisten kiltteyttä väärinkäytettäisi - itse olen lopulta aina saanut printit, joskus puhelimella jälkikäteen mutta saanut olen kun olen vaatinut!
ripe