Meillä oli aamusella taas erään kerran aika tulinen sananvaihto. Olen kertonut miehelleni arkaluontoisia asioita (totta kai menneisyys kerrotaan kun yhdessä ollaan...tai näin ainakin luulin) ja olen myös ollut työtön vuoden verran (töitä ei kerta kaikkiaan omalla alalla ole ja liiton rahalta ei kannata siivoajaksi lähteä).
Tänään mieheni sitten "iski" ihan tarkoituksella "puukon selkääni" ja tokaisi minun työttömyyden johtuvan minusta ja henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Itsetunto on jo muutenkin alhaalla pitkän työttömyyden vuoksi. Rakkaansa sanomana tuo tuntui erityisen julmalta...etenkin kun hän tarkoitti sitä ja ei edes lipsauttanut vahingossa.
Olen myös suhteellisen ujo ja "etsinyt itseäni" aikuisiällä koulukiusaamisen vuoksi. Aiemmin hän tokaisi että hänen lapsestaan ei tule samanlaista nyhveröä kuin minä (olen oikeasti temperamenttinen ja asiani hoitava) ja että ei tarvitse hänen lapsensa etsiä itseään aikuisena. Tästäkin menin sanattomaksi. Kuinka kukaan joka rakastaa toista voi sanoa tuollaista?
En tiedä olenko vielä menettämässä suhteellisuuden tajunikin itsetunnon lisäksi..samaisen riidan aikana mieheni myös ärjäisi että jos en hiljene niin hän hakkaa minut..en tiedä voisiko hän oikesti tehdä niin ja oliko tuo sitten vain hetken maltin menetys...myöhemmin pyyteli kyllä sitä anteeksi ja väitti että ei voisi koskaan lyödä, mutta itse en ole siitä enää niinkään varma. Voiko tuo olla jo perheväkivallan "esiaste" tai matalampi kynnys siihen? Ylireagoinko kun edes mietin tällaisia? ..hän oli kuulemma sanonut niin saadakseen minut hiljaiseksi..
En taida enää tietääkään mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu :(
Tänään mieheni sitten "iski" ihan tarkoituksella "puukon selkääni" ja tokaisi minun työttömyyden johtuvan minusta ja henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Itsetunto on jo muutenkin alhaalla pitkän työttömyyden vuoksi. Rakkaansa sanomana tuo tuntui erityisen julmalta...etenkin kun hän tarkoitti sitä ja ei edes lipsauttanut vahingossa.
Olen myös suhteellisen ujo ja "etsinyt itseäni" aikuisiällä koulukiusaamisen vuoksi. Aiemmin hän tokaisi että hänen lapsestaan ei tule samanlaista nyhveröä kuin minä (olen oikeasti temperamenttinen ja asiani hoitava) ja että ei tarvitse hänen lapsensa etsiä itseään aikuisena. Tästäkin menin sanattomaksi. Kuinka kukaan joka rakastaa toista voi sanoa tuollaista?
En tiedä olenko vielä menettämässä suhteellisuuden tajunikin itsetunnon lisäksi..samaisen riidan aikana mieheni myös ärjäisi että jos en hiljene niin hän hakkaa minut..en tiedä voisiko hän oikesti tehdä niin ja oliko tuo sitten vain hetken maltin menetys...myöhemmin pyyteli kyllä sitä anteeksi ja väitti että ei voisi koskaan lyödä, mutta itse en ole siitä enää niinkään varma. Voiko tuo olla jo perheväkivallan "esiaste" tai matalampi kynnys siihen? Ylireagoinko kun edes mietin tällaisia? ..hän oli kuulemma sanonut niin saadakseen minut hiljaiseksi..
En taida enää tietääkään mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varmasti on paha mennä sanomaan, mutta kyllä tuo aika pahalta kuulostaa. Ihan tyhjästä en säiky, mutta perheen piirissä on ollut väkivaltaan taipuvainen narsistiluonne, joten kyllä näitä varoitusmerkkejä on tullut usein pohdittua.
Väkivallalla harvemmin uhkaillaan "huvin vuoksi". Jos normaalikeskustelussa tai riidassa keinot loppuu niin kesken ettei muuta sanottavaa keksi niin se on jo pirun paha merkki.
Muuta huolestuttavaa: Olet uskoutunut vaikeissa asioissa ja tuloksena on syyttely, vähättely jne.
Jos ihminen on väkivaltaan taipuvainen on yleensä mahdoton oikeasti asettautua empaattisesti toisen asemaan. Toki on näitä huippunäyttelijöitä, jotka teeskentelee loistavasti hyvää kuuntelijaa ainakin kun siitä on itselle hyötyä, mutta aito suhtautuminen on aina nimenomaan ylimielinen. Joka tieto tallennetaan huolella mieleen käytettäväksi esim. riidassa, jossa toiselta jotain odotetaan. Näin elämäni väkivaltaisin ihminen käyttäytyi.
Anteeksi toki pyyteli jälkikäteen, vähätteli omia ilkeitä sanojaan tai joskus totesi minun (tai muiden) kuvitelleen koko jutun.
Jollain lailla tuo toisen itsetunnon vieminen tuo sairaille tyypeille tyydytystä. Ehkä jotenkin paikkaa omia puutteita heidän mielestään.
Väkivalta, edes uhkauksena, toisen vähättely, syyttely ja empatian puute ei kuulu terveeseen parisuhteeseen (ihmissuhteeseen ylipäätään).
Sanoit että sinulla on taustalla kipeitä asioita. Mikäli niitä ei saa parannettua on todennäköisempi uhri kipeimmille hyväksikäyttäjille. Koita etsiä kuunteleva korva jostain kodin ulkopuolelta. Sieltä saat puolueettomamman mielipiteen kenellä oikeasti on ongelma.
Toki kellä tahansa voi olla huonoja hetkiä, jolloin sanoo pahasti jne. Tärkeää onkin tarkkailla kuinka yleistä tämä on ja tuntuuko liittyvän johonkin tiettyihin asioihin.
Koita pärjätä, äläkä anna tilanteiden lipsua suhteeseen jossa sinun on paha olla ja tunnet itsesi huonommaksi kuin olet.
En tiedä kuinka kauan olette asuneet yhdessä, mutta minun parisuhteessani väkivaltakokemukset alkoivat saman tapaisesti. Ensin outoja raivokohtauksia ja henkistä julmuutta. Sen jälkeen tavaroiden heittelyä ja vihdoin olin minä heiteltävänä. Teot raaistuivat pikkuhiljaa ja lopuksi olin sairaalassa henkihieverissä. Vasta silloin kykenin näkemään persoonallisuushäiriöisen ihmisen rakastuneiden silmälasieni lävitse. Kuvailemasi merkit vaikuttavat peloittavan selviltä väkivallan ensioireilta.