Pitkä stoori ja purkautuminen, tarkoitus saada omia ajatuksia selkiytettyä ja ehkä muidenkin mielipiteitä.
Eli ollaan miehen kanssa oltu pari vuotta yhdessä, josta yli vuoden kihloissa ja nyt ollaan ensi kesänä menossa naimisiin.
Ongelmia suhteessa on kuitenkin ollut paljon, koska ollaan todella erilaisia ihmisiä. Ihan alussa yhteys oli selvä, tuon kanssa haluan viettää loppuelämäni. Kuitenkin mies loukkasi minua todella pahasti, vähätteli, haukkui, etsi parempaa, ei ole kuitenkaan koskaan pettänyt.
Kilttinä ihmisenä otin vastaan kaiken tuon, ja mieskin alkoi muuttua, kun ensimmäisen kerran sanoin, että haluan erota. Hän sai kuitenkin aina uskoteltua minulle, että kaikki muuttuu paremmaksi, ja muuttikin käytöstään. Nyt uskon, että rakastaa minua todella, niin paljon kuin vain osaa.
Itse olen kuitenkin aika hajalla tuon kaiken jälkeen, niin suhteessa kuin ihmisenäkin. Jotenkin en vain jaksa enää, väsyin niin, etten jaksa enää ajatella miestä ja tämän tarpeita koko ajan. Siksi olenkin huomaamattanu etääntynyt.
Mies on myös ihmisenä siis todella erilainen. Ammattikoulun käynyt, vähään tyytyvä, valittaa milloin mistäkin. Itse olen elänyt rankan elämän, opiskellut paljon ja tiedän, että kaikki ei tule elämässä niin helposti. Toisaalta osaan ottaa muut huomioon, ajattelen aina muita ja nautin elämän pienistä asioista. Kun rakastan, rakastan niin ettei sitä kaada mikään, mutta jos joudun vaatimaan rakkautta toiselta, murenen vähitellen. Mies ei paljon ajattele mitä sanoo, pyytelee kyllä anteeksi ja lupailee asioita, joita ei lopulta pidä.
Ja olen puhunut miehen kanssa tästä, mutta ei vain ota tosissaan. Kerron mikä tekisi minut iloiseksi, mutta saattaa päivän ajan yrittää kunnes keskittyy taas itseensä. Ja mies on ihana, hyvä, huolehtiva ja uskollinen, pelkään vain että jollekin ihan muulle. Olen miehelle senkin sanonut, mutta kertoo vain aina, että haluaa ainoastaan mut. En tiedä olenko itsekäs kun en ole eronnut, vai olisinko itsekäs jos eroaisin.
Joka tapauksessa en ole onnellinen, mikä heijastuu myös mieheen. Sitä en halua, koska haluan hänen olevan onnellinen. Mietinkin että onko mies vain väärä minulle? Olenko minä kuitenkin oikea hänelle? Olen yrittänyt väsymiseen asti saada asiat korjattua, mutta tuntuu että olen umpikujassa. Auttaisikohan parisuhdeterapeutti? Onko joku kenties ollut samantapaisessa tilanteessa?
Jos on mielipiteitä, kertokaa ihmeessä, alan olla todella neuvoton!
Eli ollaan miehen kanssa oltu pari vuotta yhdessä, josta yli vuoden kihloissa ja nyt ollaan ensi kesänä menossa naimisiin.
Ongelmia suhteessa on kuitenkin ollut paljon, koska ollaan todella erilaisia ihmisiä. Ihan alussa yhteys oli selvä, tuon kanssa haluan viettää loppuelämäni. Kuitenkin mies loukkasi minua todella pahasti, vähätteli, haukkui, etsi parempaa, ei ole kuitenkaan koskaan pettänyt.
Kilttinä ihmisenä otin vastaan kaiken tuon, ja mieskin alkoi muuttua, kun ensimmäisen kerran sanoin, että haluan erota. Hän sai kuitenkin aina uskoteltua minulle, että kaikki muuttuu paremmaksi, ja muuttikin käytöstään. Nyt uskon, että rakastaa minua todella, niin paljon kuin vain osaa.
Itse olen kuitenkin aika hajalla tuon kaiken jälkeen, niin suhteessa kuin ihmisenäkin. Jotenkin en vain jaksa enää, väsyin niin, etten jaksa enää ajatella miestä ja tämän tarpeita koko ajan. Siksi olenkin huomaamattanu etääntynyt.
Mies on myös ihmisenä siis todella erilainen. Ammattikoulun käynyt, vähään tyytyvä, valittaa milloin mistäkin. Itse olen elänyt rankan elämän, opiskellut paljon ja tiedän, että kaikki ei tule elämässä niin helposti. Toisaalta osaan ottaa muut huomioon, ajattelen aina muita ja nautin elämän pienistä asioista. Kun rakastan, rakastan niin ettei sitä kaada mikään, mutta jos joudun vaatimaan rakkautta toiselta, murenen vähitellen. Mies ei paljon ajattele mitä sanoo, pyytelee kyllä anteeksi ja lupailee asioita, joita ei lopulta pidä.
Ja olen puhunut miehen kanssa tästä, mutta ei vain ota tosissaan. Kerron mikä tekisi minut iloiseksi, mutta saattaa päivän ajan yrittää kunnes keskittyy taas itseensä. Ja mies on ihana, hyvä, huolehtiva ja uskollinen, pelkään vain että jollekin ihan muulle. Olen miehelle senkin sanonut, mutta kertoo vain aina, että haluaa ainoastaan mut. En tiedä olenko itsekäs kun en ole eronnut, vai olisinko itsekäs jos eroaisin.
Joka tapauksessa en ole onnellinen, mikä heijastuu myös mieheen. Sitä en halua, koska haluan hänen olevan onnellinen. Mietinkin että onko mies vain väärä minulle? Olenko minä kuitenkin oikea hänelle? Olen yrittänyt väsymiseen asti saada asiat korjattua, mutta tuntuu että olen umpikujassa. Auttaisikohan parisuhdeterapeutti? Onko joku kenties ollut samantapaisessa tilanteessa?
Jos on mielipiteitä, kertokaa ihmeessä, alan olla todella neuvoton!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.