No niin, olen nyt "tilanteessa" taistelemassa mieleni kanssa. Tapasin kiinnostavan ihmisen, välimatkaa reilu 100km. Ei pitäis olla paha, kulkee autot, junat, bussit.... Mut silti mä oon niin epävarma uskallanko ottaa tätä tosissaan, heittäytyä, jos siltä tuntuu. Opiskelut eri paikkakunnilla, joten täysipainoinen yhdessäolo ei olisi mahdollista useampaan vuoteen.
Millaista on olla etäsuhteessa opiskeluaikana? Riittääkö aika ja rahat suhteen hoitamiseen?..opiskelijalla on jo muutenkin tiukkaa.
Ja kun ikää on parinkympin ympärillä.. pelkään sitä, että heittäydyn ja sitten toinen "pettää" eikä jaksa, tuntee hukkaavansa aikaa, kun voisi löytää jotain helpompaa lähempääkin. Tietty riippuu ihmisestä. Toivon niin et mä oon löytäny vahvan sellasen....
Millaista on olla etäsuhteessa opiskeluaikana? Riittääkö aika ja rahat suhteen hoitamiseen?..opiskelijalla on jo muutenkin tiukkaa.
Ja kun ikää on parinkympin ympärillä.. pelkään sitä, että heittäydyn ja sitten toinen "pettää" eikä jaksa, tuntee hukkaavansa aikaa, kun voisi löytää jotain helpompaa lähempääkin. Tietty riippuu ihmisestä. Toivon niin et mä oon löytäny vahvan sellasen....
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minä myös parinkympin ympärillä oleva opiskelija. Olin samanlaisessa tilanteessa, eli tilanteessa jossa asuttiin eri paikkakunnilla ja ei ollu tietoo yhteisestä tulevaisuudesta samalla paikkakunnalla moneen vuoteen. Nähtiin kerran pari kuukaudessa ja yritettiin todistella toisillemme, että kaukosuhde vaan parantaa suhdetta, pitää kaiken "tuoreena" kun ei nähdä joka päivä.
Puhuttiin asiasta että kestääkö tommonen suhde pidemmän päälle ja todettiin kuitenkin olevamme "luodut toisillemme". Loppujen lopuksi olen joutunut toteamaan, etten minä löytänyt sitä tarpeeksi vahvaa ihmistä, vaan minua petettiin. Mies ei jaksanut odottaa minua. En vieläkään tiedä mitä tapahtui ja missä välissä miehen usko loppui siihen suhteeseen mutta hyvin se näytteli rakastavansa viimeiseen asti.
Mutta kuitenkin...kaikki miehet (tai naiset) ei ole paskoja. Kaukosuhde toimii niin kauan kun jaksaa luottaa siihen suhteeseen, luottaa toiseen ihmiseen. Opiskelijakin siihen pystyy vaikkei rahaa olisi....liftillä pääsee =)
aloittaa uudestaan etäsuhteen?
en usko että uskaltaisin. tai siis jos olisin tilanteessa että ylipäätään oppisin luottamaan enää miehiin, niin ehkä sitten. olen todistanut ystäväpiiristäni useampaakin kaukosuhdetta ja ne on näyttäneet toimivan. se riippuu niin luonteesta, että miten läheisriippuvainen on. edelleen uskon, että kaikki toimii, vaikka suhde astronautin kanssa jos vain tahtoa ja luottamusta löytyy!
Kyllä se voi onnistua. ystävälläni ja hänen poikakaverillaan on välimatkaa 200km ja ovat vielä puolentoistavuoden jälkeen yhdessä. Bussilla pääsee liikkumaan kätevästi.
Minun kultani taas on opiskelemassa stipendillä ulkomailla joten välimatkaa on useampi tuhat kilometriä :( Kohta lähdöstä on kulunut 8kk joten häntä ei tarvitse enään montaa kuukautta takaisin odottaa. Hän on tosin käynyt Suomessa tuona aikana, mutta kun hän ei ole ollut täällä olemme käyttäneet viestintään messengeriä ja skypeä. Toisin sanoen pitää istua rutkasti koneen ääressä jos haluaa pitää yhteyttä.. sama pätee ystävääni
Etäsuhteessa tarvitaan rutkasti luottamusta.. ilman sitä se ei voi onnistua
pohjaa suhteisiin? Eli yhdessäoloa ennen välimatkaa? Ja miten on ystävälläsi?
On mielestäni eri asia ylläpitää suhdetta, joka on alkanut ilman välimatkaa kuin aloittaa suhde, jossa on alusta asti välimatkaa.....jälkimmäinen vaikeampaa?
Tavattiin miehen kanssa minun koti paikkakunnallani 2000 keväällä. Itselläni oli opintoja jäljellä silloin vuosi, mies haki tuolloin kouluun omalla paikkakunnallan. Kun oltiin tunnettu 5kk alettiin hakea asuntoa Helsingistä jossa mies opiskeli. Erillään oloa meillä kesti sen vähän yli vuoden. Ja alettiin siis siitä tilanteesta että ei tunnettu etukäteen.
Kaikki meni hyvin ja aloimme odottaa perheen lisäystä ja mentiin naimisiin. Yhteis eloa takana pian 5 vuotta joista 4 saman katon alla.
Minusta se oli hyväkin niin, sain käytyä eron edellisestä suhteesta selväksi (24h/vrk 2 vuotta).
Eli halusin vähän itsenäisyyttä, ero olisi varmasti tullut jos olisi tukehduttanut minut joka päiväisessä suhteessa. Puhelimessa juteltiin päivittäin laskut oli isoja...
Meidän tapauksessa siis kaikki kävi ihan hyvin näähtiin joka viikonloppu, minä matkustin jokatoinen ja mies joka toinen viikonloppu. Jos tahti herpaantui niin katsottiin kustannuksia tasoitellen kuka maksaa mitäkin.
Se on niin yksilöllistä joillekkin se sopii toisille ei. Minä pidin tätä mallia hyvänä ja toisiimme luotettiin niin paljon että eroa ei tullut.
T:vaimo81
eri paikkakunnilla menee helposti, mutta entäs useampi? Tarviiko suhde sellaisessa vahvemman pohjan(=ollaan seurusteltu ennen välimatkaa), että jaksaa uskoa tulevaan ja siihen, että se kestää?
Minulla ja tyttöystävälläni on välimatkaa 170 - 300 km riippuen onko hän kotona (300 km päässä) vai opiskelemassa. Ikää minulla 23 ja hänellä 19 ja yhdessä on oltu pian 9 kk.
Opiskeluaikana on tietysti hieman rahasta pulaa eikä sitä kovin matkusteluun tietysti riitä. Meillä matkustelut on pyritty jakamaan puoliksi eli välillä toinen käy toisen luona ja toisinpäin, tosin minulla on auto käytettävissä niin olen aina silloin tällöin käynyt hänet hakemassa luokseni :) Asian ydin siis on, että kulut pitäisi jotenkin jakaa jotta toiselle ei tule kohtuuttomasti menoja.
Etäsuhteessa eläminen on paljon kiinni siitä kuinka luotettavia osapuolet ovat toisilleen. Omassa tapauksessani sovimme alkuaikoina olevamme uskollisia toisillemme, mutta sitä tosin auttoi kummankin samanlaiset luonteenpiirteet, että pettäminen "selän takana" on väärin toista kohtaan. Minulle henkilökohtaisesti ei ole missään vaiheessa tullut mieleenkään pettää tyttöystävääni vaikka lähempää sitten löytyisikin toinen. Keskityn vain yhteen naiseen kerralla ja tämä yksi nainen on minun rakkaani - oli sitten kuinka kaukana tahansa. Lisäksi luotan häneen 100%:sti.
Erossa ollessa suhdetta pitää hoitaa sitten muullatavalla. Päivittäiset puhelinkeskustelut ja tekstiviestit on meillä "arkea" samoin kuin netin yli kirjoittelu messenger -ohjelmalla. Tietysti ikävä tulee aina jossain vaiheessa, mutta parempi niin kuin ei tulisi ollenkaan ;)
Tapaamiset on järjestynyt aina keskimäärin 2 vko:n välein
positiivista asiasta ja miehistä näkökulmaa.
Kyllä mä uskon et jaksan, mutta niin pelottaa se, että toinen luovuttaa....edellinen ero tuli sen takia, että matkaa tuli väliin. Luottamus on sen takia vielä hakusessa. Eihän yksi ihminen koko sukupuoltaan edusta, mutta kyllä se vahvasti saa epäilemään. "Miksi lähtä hamuamaan ruohoa aidan toiselta puolelta?".. tehdä asioista tietoisesti hankalia. Toisaalta välimatkat ovat nykyään lyhyitä, joten miksi pitäisi torjua kaikki, jotka ovat "oman alueen" ulkopuolelta?
Hiljaa hyvä tulee (toivon). En aio kiirehtiä vaan tunnustella ja puhua asiasta. Mulla kuitenkin on tunteita.....se ikuinen JOS. Ja eihän sitä kokeilematta tiedä.
Totta, kyllähän sitä oman tilansa tietää, mutta se vaikein osuus onkin tietää sen toisen tuntemukset - luovuttaako vaiko jatkaa :)
Jos tarkoitit tuolla "matkaa tuli väliin", että edellinen suhde kirjaimellisesti muuttui etäsuhteeksi niin voisin kuvitella, että jo valmiina oleva välimatka ei ole yhtä huono juttu. Siinähän joutuu alusta lähtien tottumaan ettei joka päivä ja ilta näe toista. Ei sekään tietysti kaikille käy, mutta he toivottavasti osaavat jo asian heti ilmaista... toisaalta eihän se välimatka ole este, se on vain pieni hidaste ;)
Itsekin olen kokenut ennen tätä etäsuhdetta yhden paljon lyhyemmän etäsuhteen, joka kaatui muutaman kuukauden kuluttua. Syytä en oikein koskaan saanut häneltä selville, lopetti vain pariksi viikoksi yhtäkkiä yhteydenpidon enkä saanut häneen yhteyttä. Tämän jälkeen hän oli jotenkin muuttunut kun kiinni sain, joten se "suhde" kuivui kasaan tuon jälkeen.
Tuon tapahtuman jälkeen meni joitakin kuukausia ja pari muuta epäonnistunutta tapaamista ennen nykyisen tyttöystäväni tapaamista. Tuona aikana olin jo "päättänyt" etten enää halua etäsuhdetta, mutta kuinkas kävikään... Kerrottakoon tähän väliin että kaikki nämä ovat siis alkaneet netin välityksellä :) Ennen nykyiselleni vastaamista emmin monta kertaa uskallanko enää lähteä leikkiin mukaan kun välimatka oli 300 km. Ilmoituksesta sain hänestä ihan mukavan vaikutelman ja onnekseni hän vastasi ja nyt on yhteistä aikaa kertynyt pian 9 kk vaikka edelleen olemmekin etäsuhteessa.
Minä ainakin henkilökohtaisesti suosittelen, että edes kokeilet tunnustella häntä miten suhtautuu etäsuhteeseen ja kuinka luotettavalta vaikuttaa. Eihän sitä kovin äkkiä tiedä, mutta kerro hänelle että olisit valmis etäsuhteeseen mikäli kummaltakin halua ja luottamusta siihen löytyy
Siis toi tauko ja yhtäkkiä kaikki muuttuu. itselleni kävi vähän samalla tavalla. Ensin kaikki oli hyvin, sitten ei kuulunut mitään ja huolestuin...ja lopulta rysähti kaikki niskaan. Ihan kuin olisi aivan eri ihmisen kanssa jutellut. Siinä alkaa miettimään, oliko tässä ikinä mitään, jos noin helposti mieli muuttuu päinvastaiseen.. Ja aivan samalla asenteella olen ollu tähän asti: Ei enää. Matka tappaa. ajatusta on vielä vahvistanut useiden opiskelukavereiden päättyneet suhteet.
Kyllä se on kuitenkin ihmisestä kiinni ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se ehkä voisi toimiakin. Hänen mielestään matkassa ei kauaa kestä...mutta silti. Niin voi olla helppo sanoa, kun ei oikeasti tiedä mihin ryhtyy, millaista se on.
Hienoa kuitenkin, että vahvoja ihmisiä löytyy :). Ei opiskelu loppuelämää kestä ja tuskin kukaan asuu koko elämäänsä samassa kaupungissa. Itse tiedän jo, että tulevaisuuteni tulee olemaan aika liikkuva... ehkä parempi olisi totutella tällaiseen....Ainakin nyt on tuntunut ihan hyvältä tällainen "hidas tutustuminen".
... samoin huolestuin minäkin. Kuitenkin jo sen verran pidin hänestä, että kaiken maailman tapahtumat pyöri koko sen kaksi viikkoa mitä oli "kateissa". Soittamalla ei saanut kiinni ja lopulta soitto ei mennyt perille joten ajattelin akun loppuneen kun puhelin on unohtunut jonnekin - toiveikas :). Sitten kun soitto alkoi mennä taas perille eikä silti vastattu, niin aloin pikkuhiljaa tajuamaan tilanteen...
Mutta menneet on menneitä, ei niitä kannata jäädä suremaan loppuikäänsä.
Voisin luulla, että tämä tapaamasi mies voisi jaksaakin etäsuhdetta mikäli noin sanoo. Matkaan ei todellakaan kauaa mene verrattuna vaikka minun 300 km matkaan :) Ja mikäli käy niin hyvin, että molemmat kiinnostuu toisistaan oikeasti niin silloin jaksaa hyvää odottaa hetken aikaa!
Juttele asiasta vielä eri kanteilta ja mikäli vieläkin tuntuu onnistuvan, anna mennä. Itse lähdin tasan 9 kk sitten (tänään 10. päivä merkkipäivä) matkaan ajatuksella, että mikäli en kokeile voin menettää paljon - onneksi siis lähdin sillä hän on kokonaisuutena juuri minulle sopiva...
Toivotan onnea sinulle!
Elän itse juuri kaukosuhteessa ja helppoa se ei ole. Me asutaan myös eri paikkakunnilla, välimatkaa 200 km. Mulla on opiskelut vielä aika alkutaipaleella, poikaystävä valmistui tammikuussa. Muutto samalle paikkakunnalle ei ole ajankohtaista, koska poikaystäväni sai juuri koulutusta vastaavan työpaikan kotikaupungistaan.
Opiskelijana tilanne on kuitenkin hankalana, koska joudun usein olemaan viikonloput duunissa. Me yritetään nähdä aina kun on mahdollista, nyt en näe poikaystävääni kahteen viikkoon ja se tuntuu ikuisuudelta.
Välillä viikonloput menee vittuiluksi ja välillä on todella ihanaa. Usein tulee myös tapeltua puhelimessa..(varaudu puhelinlaskujen nousuun).. Vaikka mä luotan omaan poikaystävääni, olen aika usein helvetin mustasukkainen.
Riitelin juuri äsken poikaystäväni kanssa suhteemme toivottomuudesta. Viikkoa pidempiä yhteisiä lomia ei ole tiedossa ( tosin ei nyt opiskelijabudjetilla kauheasti lomailla). Me kuulemma soitellaan toisillemme aina pahaan aikaan. Työt menee ristiin.. Aikaa ei vaan löydy ja se turhauttaa molempia osapuolia.
Välillä tuntuu, että kaukosuhteeseen tuhlaa liikaa energiaa ja aikaa. Mä en edes uskalla oikeasti ajatella eron mahdollisuutta, vaikka siitä turhan usein keskustellaankin. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että me ollaan sopivia toisillemme ja meidän kannattaa yrittää vielä. Toisaalta olosuhteet voi meilläkin käydä liian tukaliksi ja ehkä sitten on vaan parempi antaa olla. Mä kuitenkin haluan, että poikaystäväni on onnellinen. Välillä tunnen itseni hirveän itsekkääksi kun "vaadin" häntä sitoutumaan kaukosuhteeseen. Molemmat tiesi tilanteen kun alettiin tapailla vakavammin.
Aika harvoin sitä kuitenkaan tapaa ihmistä, josta on todella kiinnostunut. Go for it, ei sulla ole mitään menetettävään. Ja jos homma ei toimi, onpahan sulla taas yksi kokemus lisää.
Meillä lukemat on 10 000 km, 4 kk tapaamatta ja ollaan molemmat 22 v.