Erosin kirkosta, mutta johonkin uskon..

Otsikko kertoo oleellisen.

En kestänyt evl- pappien paasaamisia, jotka perustuivat tuhansia vuosia vanhoihin tarinoihin. Erosin kirkosta.

Kävin pakananakin x-vaimon kanssa kirkossa hänen mielikseen.

Mutta ahdisti. En voinut yhtyä uskontunnustukseen, en isämeidän -rukoukseen. Silti, vaikka kauniita ajatuksia siinä osittain onkin.
Mutta molemmissa on mukana myös vanhentunutta potaskaa. Erittäinkin paljon.

Uskon kuitenkin johonkin. Sellaiseen, että emme ole täällä sattumalta.
Ja meillä on ’sielu’, tai jokin. Joka ei kuole vaan tulee kuoleman jälkeen uudelleen jollain tavalla jatkamaan elämää.
Vaikkapa eläisi Jupiterin kuun pinnan alla. Jossakin happonesteessä.
Tai eläisi ihan missä vaan universumin äärettömyydessä, mitä riittää.

Kornia ajatella, että joku yksi ”jumala” olisi tehnyt vain tämän maapallon. Vain ja tämän ainoastaan.

Kuka sitten pitää huolta niistä miljardeista planeetoista ja niiden eliöistä ja asukkaista, mitä meidän käsityskyvyn ulottumassa olevaan äärettömyyteen kuuluu?

Olisi tehnyt monta kertaa mieli ns. jumalanpalveluksessa pyytää papilta puheenvuoro ja kertoa tästä. Omasta teoriasta. En tehnyt. Mutta jatkan uskomista johonkin ’isoon voimaan’.
Se on jumalani. En tarvitse siihen paaveja, enkä kristinuskon vainoja, joiden takia tapettiin ihmisiä sodissa. Poltettiin ihmisiä rovioilla.

Näin mää nyt täällä ajattelen. Ja katselen tähtitaivasta. Kun se nyt taas tulisi esiin. Ja avaruuden äärettömyyden nähdessäni olen rauhallinen. Ja tiedän, että kaikki ei ole sitä mitä papit paasaavat. Ja mihin meidän pitäisi uskoa. Ja siitä maksaa vielä jotain veroa.

Pitää varmaan laittaa tämä sama viesti jonnekin virrenlaulajien palstalle ;)