Itätuuli
Helsingin Sanomien lukunopeus minussa on pudonnut. En osaa sanoa, onko tilauksen lopettaminen lukunopeuden hidastumisen lopullinen piste, vai joku muu. Esimerkiksi voin lukea pelkkää päivämäärää viikon, vain tarkistaakseni että se on päivitetty ja oikein kirjoitettu. Painovirheitä sattuu ja toimittajat ja latojat ovat usein juovuksissa.
Jatkuvasti huulitani lipsahtaa sana, blaa, tai sitten lakonisempi, blaa blaa. Se ei oikeastaan ole edes puhetta, vaan jonkinlainen kuiskauksen etämuoto, mumahdus. Yritän luultavasti kommunikoida mykän lehden kanssa, mutta huonoin tuloksin. Kuitenkin yritän. Yrittäminen on sitä, että sitkeästi tuijottaa johonkin kohtaan lehdessä, ja antaa ajatustensa haparoida sanoissa. Itselläni on niin, että mitä selväjärkisemmin ja suorasanaisemmin asioita minulle välitetään, niin sitä vaikeammin ne päähäni uppoavat. Täysin käsittämättömältä ja lähes järjettömältä tuntuva runo avaa minulle enemmän tekstin sisältöä kuin suora puhe.
En ole tottunut suoraan puheeseen. Korvani eivät tunnista suoraa puhetta. En itse osaa kirjoittaa lausettakaan suoraa ja selväjärkistä tekstiä. Oma tapani on kulkea äärimmäisen kaukaa ja koskettamatta määränpäätä millään lailla perille. Olen jonkinlainen älyllinen feikkimatkustaja junassa, joka on palaamassa kaupunkiin kaupungista, josta juuri lähti.
Itätuulet istuvat hievahtamatta paikoillaan ja pelloilla heiluu elovehnä. On halvat aurinkolasit ja jalat ristissä rukouksena, merenrannalta kerättyjä kiviä kassi täynnä ja huulet kiinni -asennossa. Ei saa puristaa niitä yhteen liikaa, tai niiden muoto kärsii, luki vaunun seinässä. Vessassa voit harjoitella maneereja kenenkään näkemättä, olla oman itsesi narri.
Saksanmaalla kolistellessamme ostin itselleni tyhjän vihkosen. Ei mikään kummoinen. Ruutupaperia. Kirjoitin kuulakärkikynällä sanoja peräkkäin etsien niiden välisiä yhteyksiä. Sellainen oli minulle hieman samanlaista, kuin tutkisi rataverkostojen reittejä, että miten joutui millä junalla minne. Oli oikeastaan aivan sama, minne päätyi, koska mikä tahansa olisi uutta ja muunlaista. En kuitenkaan saanut oikein mitään aikaan, ja lopulta huomasin kirjoittamisen olevan vain keino olla rauhassa. Kirjoittava ihminen oli tilassa, johon kukaan ei tunkenut sisään, rikkonut kehää. Se oli hämmentävä oivallus. Se oli elämäni ensimmäinen todellinen älynväläys, kirkas sellainen. Heti tämän valaistumisen jälkeen löysin sanayhteyden mahdollisen ja mahdottoman väliltä.
Noin vuoden kuluttua valon junamatkasta, hankin itselleni ensimmäisen kännykän. En tarvinnut siihen liittymää, sillä ymmärsin puheen olevan erinomainen puskuri ulkomaailmaa vastaan. Puhuin puhelimeen lähes tauotta, kun olin kaupungilla. Toisinaan jopa yhdistin nämä kaksi voimakenttää toisiinsa, ja kirjoitin samalla, kun puhuin puhelimessa olemattoman keskustelukumppanin kanssa. Huomasin olevani erinomainen itseni viihdyttäjä, sillä toisinaan olin tikahtua nauruun, vaikka kaikki oli vain eräänlaista julkista komediaa, farssi naiseudesta, sosiaalisuudesta ja helvetinmoisesta kiireestä urbaanissa toimintaympäristössä.
En tuntenut olevani kovinkaan vakavasti otettava henkilö. Illat tarjoilin ihmisille ruokaa. Opettelin ääntämään ne muutamat tarvittavat sanat niin hyvin, että menin asiakkaille täydestä.
(naurua
Sofistikoitunut
10
77
Vastaukset
- Teknodonna
Tähän mä en näe tarpeelliseksi kirjoittaa lisäosia.
Tämä lähtee maailmalle ihan vain näin.
(reps)- Teknodonna
Valo yössä
Quiche veti posket lommolla savuja tupakastaan, kiroili ja puhui yleensä rahasta. Minusta hän oli aivan väärällä alalla, jos kiinnostus rahaan oli tuota luokkaa. Kujanpätkä ravintolan takana toimi tupakkapaikkanamme, sillä pääkadulla meitä ei saanut näkyä. Rakennuskompleksi oli siitä omituinen, että sillä oli normaali sisäpiha, mutta korttelinkulmassa sijaitsevan ravintolan taakse saattoi ajaa pakettiautolla. Kujanpätkä toimi jonkinlaisena umpisuolena meille. Hetken irtiottopaikkana. Syksyisin kuja oli lähes pimeä, sillä ainoastaan lastausvalon virkaa toimittava hehkulamppu ilman kupua toimi sen ainoana valonlähteenä. Sekin roikkui ulkoseinästä johtonsa varassa, mutta niin korkealla, ettei siihen kukaan ylettynyt, jos se sattui sumuisena yönä sammumaan. Yleensä se oli aina pimeänä. Nytkin se sirisi ja vapisi kuin viimeisillään. Ilma oli todella kostea, ja siten kylmä.
- Minä vaihdoin tuon paskalampun viimeksi, Quiche sihahti.
- Vielähän tuo palaa.
- Miten vitussa keittiö osaa perustella homman meille? Keittiö täynnä lampunkiertäjiä, mutta ei. Vittu tarjoilija salista tulee kiertelemään saatanan lamppuja tänne ulos.
- Mulle sanottiin, että se ei kuulu niiden hommiin.
- No, miten vitussa se meidän hommiin kuuluu? Maksetaanko mulle jotain lampun kiertelystä, häh?
- Sitten mulle sanottiin, että me ei tarvita tikapuita.
- Onks toi jokin työturvallisuusnäkökulma? Vittu, lastatkoon vihanneksensa pimeässä. Ei kiinnosta.
Katselimme sirisevää hehkulamppua seinällä. Se vipatti kellertävänä. Vaikka oli niin, että asia ei todellakaan kuulunut meille, niin meillä oli Quichen kanssa asian suhteen pieni ongelma. Me nimittäin emme olleet mitään pimeyden ystäviä, vaan valon lapsia. Ajatus siitä, että astui savukkeelle pilkkopimeälle kujalle, oli kertakaikkisen kammottava.
- Onks sulla purkkaa? Onks mussa kaikki hyvin? Quiche kysyi tumpattuaan savukkeensa Pariisiin.
- Sä olet ihan fine.
(hirn) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Valo yössä
Quiche veti posket lommolla savuja tupakastaan, kiroili ja puhui yleensä rahasta. Minusta hän oli aivan väärällä alalla, jos kiinnostus rahaan oli tuota luokkaa. Kujanpätkä ravintolan takana toimi tupakkapaikkanamme, sillä pääkadulla meitä ei saanut näkyä. Rakennuskompleksi oli siitä omituinen, että sillä oli normaali sisäpiha, mutta korttelinkulmassa sijaitsevan ravintolan taakse saattoi ajaa pakettiautolla. Kujanpätkä toimi jonkinlaisena umpisuolena meille. Hetken irtiottopaikkana. Syksyisin kuja oli lähes pimeä, sillä ainoastaan lastausvalon virkaa toimittava hehkulamppu ilman kupua toimi sen ainoana valonlähteenä. Sekin roikkui ulkoseinästä johtonsa varassa, mutta niin korkealla, ettei siihen kukaan ylettynyt, jos se sattui sumuisena yönä sammumaan. Yleensä se oli aina pimeänä. Nytkin se sirisi ja vapisi kuin viimeisillään. Ilma oli todella kostea, ja siten kylmä.
- Minä vaihdoin tuon paskalampun viimeksi, Quiche sihahti.
- Vielähän tuo palaa.
- Miten vitussa keittiö osaa perustella homman meille? Keittiö täynnä lampunkiertäjiä, mutta ei. Vittu tarjoilija salista tulee kiertelemään saatanan lamppuja tänne ulos.
- Mulle sanottiin, että se ei kuulu niiden hommiin.
- No, miten vitussa se meidän hommiin kuuluu? Maksetaanko mulle jotain lampun kiertelystä, häh?
- Sitten mulle sanottiin, että me ei tarvita tikapuita.
- Onks toi jokin työturvallisuusnäkökulma? Vittu, lastatkoon vihanneksensa pimeässä. Ei kiinnosta.
Katselimme sirisevää hehkulamppua seinällä. Se vipatti kellertävänä. Vaikka oli niin, että asia ei todellakaan kuulunut meille, niin meillä oli Quichen kanssa asian suhteen pieni ongelma. Me nimittäin emme olleet mitään pimeyden ystäviä, vaan valon lapsia. Ajatus siitä, että astui savukkeelle pilkkopimeälle kujalle, oli kertakaikkisen kammottava.
- Onks sulla purkkaa? Onks mussa kaikki hyvin? Quiche kysyi tumpattuaan savukkeensa Pariisiin.
- Sä olet ihan fine.
(hirn)Ravintolan mentyä myöhään yöllä kiinni, kaikki tarjoilijat kerääntyivät baariin, ja tipit jaettiin tasan kaikkien kesken periranskalaiseen malliin. Olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä, ja laskuvirheistä ei kukaan jaksanut vääntää, sillä huomenna olisi uusi tilaisuus korjata virhe. Mitään muita sosiaalitiloja meillä ei ollut, vain tuo baari. Siitä sitten kukin lähti hakemaan lapsiaan milloin mistäkin, tai sitten kotiin välttelemään niiden tekemistä. Minä ja Quiche olimme ainoat sinkut, kaiken lisäksi itse olin vielä ulkomaalainen, ja aivan väärästä ilmansuunnasta. En ollut mikään suosituin ihminen muiden joukossa. Olin jollain tavalla epäilyttävä, omituinen ja kaukainen. En ollut ranskalainen, enkä oikein mikään muukaan. Minä vain olin, ja se koettiin vaivalloiseksi.
Kävelimme Quischen kanssa asemalle, sitten erosimme.
Mittasuhteiltaan Pariisin kaltaisessa kaupungissa on yleensä aika hauskaa. Pidin taiteesta, Quiche ei ymmärtänyt sitä lainkaan. Pidin äyriäisistä, Quiche ei voinut sietää niitä. Rakastin kävelyä, Quiche kulki mieluummin metrolla.
Meissä ei ollut periaatteessa samaa kuin työ ja hiusten väri, pituus. Muuten meissä ei kohdannut lähes mikään. Siinä missä minä olin nobody, Quiche oli räväkkä poikatyttö, joka löi mieluummin kuin keskusteli. Salaa kadehdin hänen elämänasennettaan ja luonnettaan siinä. Quiche oli hieman tyhmän oloinen, mutta selviytyjä. Hänessä oli jotain outoa koomisuutta ja itseironiaa, selväjärkisyyttä ja sen tuomaa kauneutta. Rehellisyyttä, voitaisiin sanoa. Quiche ‘oli’ siinä missä minä kipristelin, kuin olisin saanut sähköä ja siten lamaantunut.
Vuokrayksiössäni oli vastassa kasa vaatteita sängyllä. Olisi ehdittävä huomenna pesulaan, katseltava ympärilleen ja kirjoitettava jotain, sillä minulla oli kummallinen olo. Olin kuin hajoamassa kappaleiksi. Minä rakoilin ja ihooni tuli halkeamia. Lisäksi olin öisin näkevinäni valoja, jotka näistä hiuksenhienoista säröistä kuluneille seinille säteili.
Kuvittelin ikkunaan pyöreän kuun ja muutaman tähden, jos en heti saanut unta.
(naurua) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Ravintolan mentyä myöhään yöllä kiinni, kaikki tarjoilijat kerääntyivät baariin, ja tipit jaettiin tasan kaikkien kesken periranskalaiseen malliin. Olimme siinä vaiheessa jo väsyneitä, ja laskuvirheistä ei kukaan jaksanut vääntää, sillä huomenna olisi uusi tilaisuus korjata virhe. Mitään muita sosiaalitiloja meillä ei ollut, vain tuo baari. Siitä sitten kukin lähti hakemaan lapsiaan milloin mistäkin, tai sitten kotiin välttelemään niiden tekemistä. Minä ja Quiche olimme ainoat sinkut, kaiken lisäksi itse olin vielä ulkomaalainen, ja aivan väärästä ilmansuunnasta. En ollut mikään suosituin ihminen muiden joukossa. Olin jollain tavalla epäilyttävä, omituinen ja kaukainen. En ollut ranskalainen, enkä oikein mikään muukaan. Minä vain olin, ja se koettiin vaivalloiseksi.
Kävelimme Quischen kanssa asemalle, sitten erosimme.
Mittasuhteiltaan Pariisin kaltaisessa kaupungissa on yleensä aika hauskaa. Pidin taiteesta, Quiche ei ymmärtänyt sitä lainkaan. Pidin äyriäisistä, Quiche ei voinut sietää niitä. Rakastin kävelyä, Quiche kulki mieluummin metrolla.
Meissä ei ollut periaatteessa samaa kuin työ ja hiusten väri, pituus. Muuten meissä ei kohdannut lähes mikään. Siinä missä minä olin nobody, Quiche oli räväkkä poikatyttö, joka löi mieluummin kuin keskusteli. Salaa kadehdin hänen elämänasennettaan ja luonnettaan siinä. Quiche oli hieman tyhmän oloinen, mutta selviytyjä. Hänessä oli jotain outoa koomisuutta ja itseironiaa, selväjärkisyyttä ja sen tuomaa kauneutta. Rehellisyyttä, voitaisiin sanoa. Quiche ‘oli’ siinä missä minä kipristelin, kuin olisin saanut sähköä ja siten lamaantunut.
Vuokrayksiössäni oli vastassa kasa vaatteita sängyllä. Olisi ehdittävä huomenna pesulaan, katseltava ympärilleen ja kirjoitettava jotain, sillä minulla oli kummallinen olo. Olin kuin hajoamassa kappaleiksi. Minä rakoilin ja ihooni tuli halkeamia. Lisäksi olin öisin näkevinäni valoja, jotka näistä hiuksenhienoista säröistä kuluneille seinille säteili.
Kuvittelin ikkunaan pyöreän kuun ja muutaman tähden, jos en heti saanut unta.
(naurua)Lauantaina sain aivan järjettömän suuren tipin. Seteleiden välissä oli käyntikortti. Välittömästi minussa syttyi samanlainen pihalamppu, kuin kujalla. Se roikkui johtonsa varassa ja sirisi vasten tiiliseinää kuin paikoiltaan nyrjähtänyt nivel.
Ensimmäinen ajatus oli rahojen jakaminen. Minä nimittäin näin lähes nälkää, vaikka Pariisi muuten minut ruokki - noin henkisesti ja seksuaalisesti. Mutta välittömästi tämän jälkeen ymmärsin, että niin oli kaikilla muillakin naisilla. Etenkin heillä, joilla oli vielä lapsi, tai lapsia.
Illalla baarissa, eli sosiaalitiloissamme, asetin setelinipun kolikkokulhoon, ja sain normaalin kinastelun ja marinan loppumaan kuin seinään. Tämä oli harkittu virhe, josta en edes Quichen kanssa puhunut etukäteen mitään. Asetin kaiken näkyville ja odotin reaktiota. Minä luovuin jostain, mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mistä?
Käyntikortin pidin omana salaisuutenani. Minusta se oli yksityisasia, eikä kuulunut kulhoon.
(hihitystä) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Lauantaina sain aivan järjettömän suuren tipin. Seteleiden välissä oli käyntikortti. Välittömästi minussa syttyi samanlainen pihalamppu, kuin kujalla. Se roikkui johtonsa varassa ja sirisi vasten tiiliseinää kuin paikoiltaan nyrjähtänyt nivel.
Ensimmäinen ajatus oli rahojen jakaminen. Minä nimittäin näin lähes nälkää, vaikka Pariisi muuten minut ruokki - noin henkisesti ja seksuaalisesti. Mutta välittömästi tämän jälkeen ymmärsin, että niin oli kaikilla muillakin naisilla. Etenkin heillä, joilla oli vielä lapsi, tai lapsia.
Illalla baarissa, eli sosiaalitiloissamme, asetin setelinipun kolikkokulhoon, ja sain normaalin kinastelun ja marinan loppumaan kuin seinään. Tämä oli harkittu virhe, josta en edes Quichen kanssa puhunut etukäteen mitään. Asetin kaiken näkyville ja odotin reaktiota. Minä luovuin jostain, mutta en vielä tänäkään päivänä ymmärrä, mistä?
Käyntikortin pidin omana salaisuutenani. Minusta se oli yksityisasia, eikä kuulunut kulhoon.
(hihitystä)Jos joku ihminen maapallon päällä ei ymmärrä sitä faktaa, että naiset lopulta saavat tietoonsa kaiken mahdollisen ja siten myös tarvittavan, niin hänet pitäisi kurssittaa Sorbonnessa tällaiseen tietoisuuteen pois niistä luutuneista oletuksista, että naiset olisivat jollain tasolla ei tiedostavaa väestönosaa. Välittömästi rahanipun ilmestyttyä kulhoon, esitettiin vain yksi kysymys, johon jo tiedettiin vastaus. Nyt tarvittiin vain siihen vahvennus.
- Pöytä seitsemäntoista?
Nyökkäsin viivyttelemättä. Tämän jälkeen asetin käyntikortin pöydälle. Se katosi siitä välittömästi käsiin, joiden ympärillä alkoi vallan mieletön puheensorina. Asiakas oltiin bongattu heti, kun hän ravintolaan astui sisään. Hänet oltiin ohjattu pöytään seitsemäntoista, joka kuului minulle. Asiakkaalle ehdotettiin pöytää hieman syrjemmältä, mutta hän halusi lähelle ikkunaa. Sellainen oli lähes lottovoitto ravintolalle. Sellainen ihminen tällaisessa ravintolassa, joka ei ollut järin häävi tai edes kuuluisa, muttei aivan huonokaan, sillä vakioasiakkaita oli paljon, eikä yleistä motkotusta ja marinaa esiintynyt kypsyysasteista ja viinin mausta.
- No, sanoiko hän mitään? Vastaa jo!
- Puhuitteko te mitään?
- Sanoitko itse jotain?
Ei minulla ollut oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa heille. En itseasiassa edes tunnistanut koko ihmistä, koska olen kotoisin aivan toisenlaisista ympyröistä kuin Pariisi. Olin oikeastaan vain maalaistollo sieltä, minne ei edes eksytä. Olin ei mistään, johon ei kuulunut uutisia ei mistään eikä kenestäkään. Itse olin alunperin nähnyt tapahtuman vain rahojen jakamiseen liittyvänä ongelmana, mutta aloin pikkuhiljaa käsittää, mistä oikeastaan oli kyse. Oli kyse minusta. Oli kyse yksinomaan minusta. Rahat eivät merkinneet asiakkaalle mitään. Tarjoilijakollegoiden käsissä kiertävä käyntikortti oli oikeastaan kutsukortti. Sitä tuijotettiin epäuskoisena ja taivastellen. Äkkiä jokaisen naisen lapsenhaku ja kotimatka oli unohtunut, ja jokainen lausuttu sana avasi minulle enemmän tämän asiakkaan kokonaisilmettä.
Minulle hän oli vain asiakas. Asiakas tilasi ruokaa, söi sen, maksoi ja lähti. Juuri näin ravintolassa toimitaan, jos söi yksin. Ja tämä asiakas oli syönyt yksin. Ei siinä minulle ollut sen kummempaa. Nyt taas oli vallalla käsitys, että siinä oli vaikka mitä kummaa, jos naisia kuunteli.
- Ei tämä voi olla todellista, taivasteltiin.
- No jos ihan totta puhutaan, niin olethan sinä aivan sairaan hyvän näköinen.
- Niin munkin mielestä. Ehkä vähän vaisu, mutta tod kaunis.
- Ihanat piirteet. Kyllä mä tajuan, mitä käyntikorttiasiakas sinussa näki. Itsekin näen sen ihan vaivatta.
- Joo siis kyllä minäkin näen. En kyllä yleensä katsele naisia “silleen”, mutta ihan totta joo.
Kuuntelin tätä vuodatusta vaivautuneena. Ihoni halkeili ja korvissani sirisi. Silmät tuntuivat pullistuvat ulos päästä ja epätodellisuuden tuntu vallata itselleen tilaa maisemasta. Tunne siitä, että ei kosketa maata, on pelottava tunne.
Se on oikeastaan hirvittävä tunne.
(reps) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Jos joku ihminen maapallon päällä ei ymmärrä sitä faktaa, että naiset lopulta saavat tietoonsa kaiken mahdollisen ja siten myös tarvittavan, niin hänet pitäisi kurssittaa Sorbonnessa tällaiseen tietoisuuteen pois niistä luutuneista oletuksista, että naiset olisivat jollain tasolla ei tiedostavaa väestönosaa. Välittömästi rahanipun ilmestyttyä kulhoon, esitettiin vain yksi kysymys, johon jo tiedettiin vastaus. Nyt tarvittiin vain siihen vahvennus.
- Pöytä seitsemäntoista?
Nyökkäsin viivyttelemättä. Tämän jälkeen asetin käyntikortin pöydälle. Se katosi siitä välittömästi käsiin, joiden ympärillä alkoi vallan mieletön puheensorina. Asiakas oltiin bongattu heti, kun hän ravintolaan astui sisään. Hänet oltiin ohjattu pöytään seitsemäntoista, joka kuului minulle. Asiakkaalle ehdotettiin pöytää hieman syrjemmältä, mutta hän halusi lähelle ikkunaa. Sellainen oli lähes lottovoitto ravintolalle. Sellainen ihminen tällaisessa ravintolassa, joka ei ollut järin häävi tai edes kuuluisa, muttei aivan huonokaan, sillä vakioasiakkaita oli paljon, eikä yleistä motkotusta ja marinaa esiintynyt kypsyysasteista ja viinin mausta.
- No, sanoiko hän mitään? Vastaa jo!
- Puhuitteko te mitään?
- Sanoitko itse jotain?
Ei minulla ollut oikein mitään sanottavaa tai kerrottavaa heille. En itseasiassa edes tunnistanut koko ihmistä, koska olen kotoisin aivan toisenlaisista ympyröistä kuin Pariisi. Olin oikeastaan vain maalaistollo sieltä, minne ei edes eksytä. Olin ei mistään, johon ei kuulunut uutisia ei mistään eikä kenestäkään. Itse olin alunperin nähnyt tapahtuman vain rahojen jakamiseen liittyvänä ongelmana, mutta aloin pikkuhiljaa käsittää, mistä oikeastaan oli kyse. Oli kyse minusta. Oli kyse yksinomaan minusta. Rahat eivät merkinneet asiakkaalle mitään. Tarjoilijakollegoiden käsissä kiertävä käyntikortti oli oikeastaan kutsukortti. Sitä tuijotettiin epäuskoisena ja taivastellen. Äkkiä jokaisen naisen lapsenhaku ja kotimatka oli unohtunut, ja jokainen lausuttu sana avasi minulle enemmän tämän asiakkaan kokonaisilmettä.
Minulle hän oli vain asiakas. Asiakas tilasi ruokaa, söi sen, maksoi ja lähti. Juuri näin ravintolassa toimitaan, jos söi yksin. Ja tämä asiakas oli syönyt yksin. Ei siinä minulle ollut sen kummempaa. Nyt taas oli vallalla käsitys, että siinä oli vaikka mitä kummaa, jos naisia kuunteli.
- Ei tämä voi olla todellista, taivasteltiin.
- No jos ihan totta puhutaan, niin olethan sinä aivan sairaan hyvän näköinen.
- Niin munkin mielestä. Ehkä vähän vaisu, mutta tod kaunis.
- Ihanat piirteet. Kyllä mä tajuan, mitä käyntikorttiasiakas sinussa näki. Itsekin näen sen ihan vaivatta.
- Joo siis kyllä minäkin näen. En kyllä yleensä katsele naisia “silleen”, mutta ihan totta joo.
Kuuntelin tätä vuodatusta vaivautuneena. Ihoni halkeili ja korvissani sirisi. Silmät tuntuivat pullistuvat ulos päästä ja epätodellisuuden tuntu vallata itselleen tilaa maisemasta. Tunne siitä, että ei kosketa maata, on pelottava tunne.
Se on oikeastaan hirvittävä tunne.
(reps)Poistuttuaan ravintolasta, Jason Bourne vilkaisi ympärilleen kadulla. Ruijan pallasta oli ollut vaikea löytää Pariisissa, mutta onneksi hän sattumalta käveli päin kylttiä, jossa näin asia esitettiin. Yhtään miettimättä Jason oli astunut sisään ravintolaan, ja asettunut taloksi. Hänellä oli karmea nälkä, eikä hän halunnut syödä nurkassa, vaan ikkunapaikalla, koska sellainen oli tarjolla.
Ravintola oli tavalliseen tapaan pariisilaisittain nuhjuinen, mutta se oli Jasonin mielestä kotoisa. Elämän piti näkyä rakennusten kasvoista ja sisikunnasta, sillä sellainen oli elämää. Uusi lasitalo modernissa ytimessä oli läpinäkyvyyden parodia. Se, mistä näkyi läpi, oli kuin kassaholvi syvällä maan alla. Ei ollut teennäisempää asiaa kuin läpinäkyvyys. Jason otti käteensä tarjotun menun, sitten vilkaisi ylös tarjoilijaan.
Samassa Jason Bournen ikkuna avautui. Hänestä itsestään tuli läpinäkyvä omalle itselleen, sillä tarjoilijan kasvot olivat niin järkyttävän kauniit, että hän luuli tunteneensa naisen aina, eikä koskaan. Nainen oli kulkenut hänen kanssaan sydämessä ja mielessä kuin päivien ilo ja aurinko, mutta vasta tänään hän näki tämän ensimmäisen kerran. Nainen oli ollut mukana kaikkialla maailmalla, jossa Jason oli ollut: Niilillä, Perussa, Andeilla, Korsikalla, New Yorkissa, Lontoossa, Lofooteilla, Moskovassa ja Kiinan muurilla. Lista oli loputon. Jokaisena aamuna jokaisessa elämänsä hotellivuoteessa, hän oli herännyt tämä nainen mielessään ja vierellään.
- Anteeksi, mutta kuka te olette? Jason kysyi.
- Tarjoilija, nainen vastasi.
- Minun nimeni on Matt Damon. On oikein hauska tavata teidät... tarjoilija.
- Meiltä saa myös ruokaa, nainen naurahti.
- Anteeksi, mutta oletteko te tehneet hiuksillenne jotain? Unissani ne ovat aina hieman sotkuisemmat, tai siis sekaisin.
- Harjasin ne aamulla. Emme saa pitää niitä töissä auki.
- Millainen vääryys. Jonkun pitäisi puuttua asiaan, jonkun instanssin. Minusta olisi ihanaa saada edes yksi hius teiltä keittooni.
- Voin järjestää asian.
- Voitteko istuutua kanssani syömään? Matt sanoi ja nousi seisomaan ja tarjosi tuolia tarjoilijalle.
- No mutta kuka meille sitten tarjoilee. Tämä on minun pöytäni.
- Minä luulin, että tämä on minun pöytäni.
- Oletteko te aina tuollainen?
- En koskaan. Tästä lähtien aina.
(hirn) - Teknodonna
Eikö ollutkin hauska tarina?
Itse heittelen tässä noppaa pöydälle, pohdiskellen, että mikä osa tarinasta on totta ja mikä ei.
Vai onko kaikki yhtä totta kuin se on epätodellista?
(reps) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Eikö ollutkin hauska tarina?
Itse heittelen tässä noppaa pöydälle, pohdiskellen, että mikä osa tarinasta on totta ja mikä ei.
Vai onko kaikki yhtä totta kuin se on epätodellista?
(reps)Voitaisiin lähteä liikkeelle siitä oletuksesta, että postausajat ovat totta. Eli se osa on ainakin lähes totta osin käsitteellisessä kuvakokoelmassa.
Vähän kuin nappisoppaa.
(hirn) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Voitaisiin lähteä liikkeelle siitä oletuksesta, että postausajat ovat totta. Eli se osa on ainakin lähes totta osin käsitteellisessä kuvakokoelmassa.
Vähän kuin nappisoppaa.
(hirn)Tähän filmatisointiin pitää löytää jostain taustamusaa. Mä en itse ole oikein taustamusan ystävä, mutta toisinaan on mukava löytää samanlainen fiilis heijastelemaan sitä tilaa tai tunnetta, jota päähenkilömme käsittelee astellessaan työpäivän jälkeen vuokrakämppäänsä pitkin sateisia Pariisin katuja väsynein jaloin.
(hihitystä)
https://www.youtube.com/watch?v=xSMqmD3VQI0 - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Tähän filmatisointiin pitää löytää jostain taustamusaa. Mä en itse ole oikein taustamusan ystävä, mutta toisinaan on mukava löytää samanlainen fiilis heijastelemaan sitä tilaa tai tunnetta, jota päähenkilömme käsittelee astellessaan työpäivän jälkeen vuokrakämppäänsä pitkin sateisia Pariisin katuja väsynein jaloin.
(hihitystä)
https://www.youtube.com/watch?v=xSMqmD3VQI0Sateenvarjoa tämä kyllä kaipaa. Ja ihan tavallinen kelpaa.
(reps)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 743397
Kerro jotakin hauskaa. :)
Kirjoita jotakin mukavaa vaikka kaivatustasi. :) Ei törkytekstejä kiitos. :)753127Mä sanon tän suoraan.
Se on sun käytös mikä ajaa pois. Et välitä muitten tunteista kun omistasi.683002On olemassa tiettyjä sääntöjä!
Ja jos aiot pärjätä mun kanssa niin teet vain niinkuin mä sanon. Mieheltä Naiselle662671Oliko pakko olla taas tyly?
Miksi oot niin tyly mua kohtaan nykyään? Ei edes tunneta kunnolla. Katseita vaihdettu ja varmasti tunteet molemmin puoli442182- 611739
Huomenna heitän järjen
romukoppaan ja annan tunteen viedä. Kerran tässä kuitenkin vain eletään. Muistan myös jonkun minua viisaamman sanoneen,251707- 351705
Hyvää huomenta
Hyvää huomenta ja alkavaa viikonloppua ihanalle naiselle! Mitä ikinä teetkään, niin täälä sua yksi miekkonen ajattelee.181679- 601628