Veikeita päätöksiä

Ei eron myötä uusi suhde tietenkään ydinperheen kaltainen voi koskaan olla, se voi olla huonompi tai parempi muttei koskaan samanlainen ja miksi sen pitäisikään olla samanmoinen. Lasta/lapsia kohtaan suhtautuminen tulisi olla perheessä aina samankaltainen on se sitten ydinperhe rai uusperhe ja ihan yhtälailla ydinperheessäkin kasvatustavat voi olla täysin erilaiset vanhemmilla, että välttämättä huonompaan suuntaan ei mennä. Uusperhe on aina haasteellisempi, kun osapuolia on enemmän. Se vaatii rutkasti luottamusta, uskoa suhteeseen ja kumpaisenkin kykyä olla toistensa puolella, rakkautta unohtamatta. Jos uusperhekuvio yhdessä asuen vaikuttaa liian hankalalta, kannattaa lasten kasvamista odottaa ja muuttaa yhteen myöhemmin tms.

Jos ihminen ei ole käsitellyt edellisen suhteensa tai muidenkaan suhteidensa asioita henkisellä tasolla itsensä kanssa, vaan hyppinyt suhteesta toiseen, niin varmasti vaikuttaa siten, ettei hän ole eheytynyt henkisellä tasolla ja valmis mitenkään uuteen suhteeseen ja ottamaan sen suhteen haasteita vastaan. Hän on ainoastaan valmis syliin eheyttämään itseään ihmisenä ja itkemään surunsa pois. Monikin joutuu siihen terapeutin ja tukijan asemaan, kun itse odottaisi sitä, että toinen olisi tasavertaisesti yhtälailla valmis ja pystyisi tukemaan itseä arjen haasteissa kuuluipa siihen suhteeseen lapsia tai ei, mutta sellainen ihminen ei kykene, joka ei ole sinut itsensä kanssa.

Noh. Itse lähtisin siitä, että ero ennen kaikkea on askel uuteen, tasapainoisempaan elämään. Ja uusi suhde tulee aikanaan (jos sellaista haluaa). Tapaus- ja persoonakohtaista haluaako muuttaa yhteen, etenkin jos on lapsia. Myös ydinperheet ovat olleet hyvinkin erilaisia - joten en lähtisi turhaa vertailemaan kutakin perhetyyppiä keskenään, en myöskään samaa perhetyyppiä eri perheiden kesken. Uusperheessä on mahdollisuus aivan yhtäläiseen ymmärrykseen kuin ydinperheessäkin. Riippuu tyypeistä...

Mikä tämän vaikeita päätöksiä-aloituksen tarkoitus oli?

Eroava ei todellakaan punnitse onko ydinperhe parempi kuin uusioperhe. Ero on väistämätön pakko jos muuta keinoa ei enää ole, ja eronnut on siis valmis mielummin olemaan yksin.

Jos sitten aikanaan tapaa uuden ihmisen, saatetaan yhteenkin muuttaa. Se on iso ratkaisu ja kerran eronnut tietää, millä panoksilla liikkeellä ollaan. Toisaalta talous usein kohenee kun ei enää ole yksin. Uudessa suhteessa osaa varoa samoja virheitä ja mennyt suhde on käsitelty. Elämä on sekä haasteita että onnistumisia täynnä myös uusioperheessä.

Oliko siis tarkoitus pohtia onko ihmisellä paremmat voimavarat huonossa ex-liitossa kuin uudessa parisuhteessa uusioperheessä? Vai ylipäänsä kyseenalaistaa eroavien motiiveja? Eikai aloittaja luule, että ihmiset päättävät erota siksi, että haaveilevat uusioperheen ruusunpunaisesta auvosta ilman todellisuudentajua?

jkuio on aiemminkin kirjoittanut vastaavia opetus-postauksia, eli että eroava haaveilee paremmasta parisuhteesta lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Ja että eron jälkeen kaikkien elämä on pilalla, talous kuralla ja uusi mahdollinen parisuhdekin tuomittu vaikeuksiin jo valmiiksi.

Aika paksua tällä kertaa tuo että lapsia ”ei voi sittenkään ulkoistaa elämästään, vaikka voi olla vaikeaakin. ”
Että lapset haluttaisi eron jälkeen ulkoistaa elämästä? Aivan uskomaton käsitys. Kaikissa tuntemissani eroperheissä lapset ovat edelleen molemmille vanhemmille hyvin rakkaita ja heidän ehdoillaan elämää eletään.
Joskus vanhempi voi jopa hylätä lapsensa, mutta se ei kyllä liity avioeroon, vaan sellainen ihminen on jollain tapaa kykenemätön aitoon rakkauteen ja huolenpitoon.

Mmm. Kaikesta eletystä elämästä jää ihmiseen jälki, niin myös liitosta ja erosta. Tuo jälki on kovin paljon sen mukaista millainen ihminen on persoonana, millaisia kokemuksia hänellä on elämänsä aikana, onko selvittämättömiä ongelmia/ traumoja taustalla. Jälkimmäinen on tärkein, sillä ihmisen kyky selviytyä ja ratkoa ongelmiaan merkitsee hyvin paljon, ellei jopa lähes kaikkea. Jo senkin vuoksi, että kukaan ei kestä ratkaisemattomia ongelmiaan miten paljon tahansa. Ongelmien kasaantuminen on paha juttu. Usein erossa ei vaikutakaan pohjalla itse ero niin paljon kuin voisi kuvitella. Vaan ihmisen vaikeat, kohtaamattomat henkilökohtaiset vaikeudet ja ongelmat puhkeavat juuri erossa ja saavat aikaan ehkä pahankin katastrofin. Pahinta on se, ettei ihminen edelleenkään halua kohdata itseään, tunteitaan, ei mitään, vaan jatkaa ongelmiensa kieltämistä tai/ja muiden syyttämistä niistä. Siksi kaikesta elämästä jääkin rumempi jälki kuin jos ihminen keskittyisi hoitamaan itseään ja ratkaisemaan ongelmiaan.