La Belle Époque
Kääntäjä ja rouva Q Dupré kärsi kahdesta seikasta sinä tavallisena arjen aamuna, joka aamukasteen peittämänä pihamaalla vielä hetken ennen haihtumistaan himersi. Hevoskastanjat saattoi haistaa, niiden viileää syysolemusta poimittuna kosketella ja ihmetellä, tunnustella. Rouva käänsi sivua ja haukotteli.
Rouva Duprén silmät olivat heti avauduttuaan kieltäytyneet yhteistyöstä. Aamukaste ei ollut langennut silmille pitkiin aikoihin, ja lisäksi hän oli alkanut katsella käsiään, kuin niissä olisi jokin tuntematon ja näkymätön tauti tai ennustettavissa oleva vika. Ongelma ikään kuin oli niissä jo, mutta mitään merkkejä ei ollut vielä nähtävissä. Tauti oli salakavalasti piilossa ihon alla. Se joko odotti oikeaa hetkeä, tai sitten se oli jo nousemassa kohti pintaa kuin kupla syvältä elämän oudoista sedimenteistä, rouva mietti. Kuitenkin rouva Dupré vaistosi sen olevan läsnä. Se oli yhtä lailla hänen käsissään kuin silmissä, ja pihamaalle tipahtelevissa hevoskastanjoissa, sekä lehdissä, jotka olivat kadottaneet kesäisen vehreytensä ja puhjenneet syksyiseen väriloistoonsa, jota - kieltämättä - oli kuulaina ja kirkkaina päivinä lähes tuskallista katsoa silmiin,
Boheemina rouva Dupré omisti hieman ruostuneen naistenpyörän, joka luultavasti enemmän jäljitteli kuin oli pyörä siltä kadonneelta ajalta, jota se myötäili. Kuitenkin ruoste oli kuluneen ajan merkki. Tämä puuttuva aika oli selvä todiste siitä, että oli ollut olemassa hetkiä, jotka pyörä oli kokenut. Se oli ajanjakso, joka jäi uutuuttaan kiiltävän ja ruostuneen tällaisen väliin. Se ei ollut millään muulla tavalla yksityiskohtaisesti nähtävissä, kuin siten, että tarkasteli ohjaustangon vasenta päätä samalla kellon lyömällä kuin rouva Duprén vasenta kämmensyrjää ja rannetta. Molemmat olivat rikkoutuneet samaan aikaan, mutta rouva Duprén vamma oli parantunut, pyörän ei. Kuinka hän nyt sillä tavalla kaatui, voisi kysyä. Ja samalla voisi tietenkin tarkastella itse tapahtumaa, joka johti tällaiseen holtittomuuteen tai ylilyöntiin. Rouvahan muutoin tunnettiin vakaana ja harkitsevana ihmisenä, joka mielellään vain puuhasteli joko puutarhansa kanssa, jos ei sitten käännöstöittensä kanssa, joita oli klassisesti työhuoneessa läjittäin, mutta kuitenkin modernisti kansioissa odottamassa bittijonoina valoa tai ääntä itselleen. Ehkä ymmärrystä tai sen välittämistä, kuka tietää.
Turmaan johtaneet syyt olivat olleet sumuisat ja kiihkeät. Rouva Dupré oli ollut mielentilassa, jota on kuvailtava sanalla ‘rattailtaan’, ja tämä vain sen vuoksi, että olemme sidoksissa polkupyöräteemaan ja naiseuteen siinä, hameisiin ja märkinä kiiltäviin silmiin, jotka osaltaan auttoivat liikenneonnettomuudessa.
Rouva Duprén tarkkaavaisuus oli ollut turmahetkenä alhaisimmillaan tuona turmailtapäivänä - jos tilannetta tarkasteli tutkintalautakunnan näkökulmasta, jonka täytyi olla viileän analyyttinen ilman inhimillisiä häiriötekijöitä, joista taas rouva Duprén onnettomuus pääasiallisesti koostui, eli tunteista, emotionaalisista sekavuustiloista.
Valtoimilleen päässeet sisäiset voimat olivat olleet suorassa suhteessa onnettomuuden fyysisiin yksityiskohtiin ja aikaikkunaan. Immateriaalinen ja materiaalinen olivat hetken kävelleet käsi kädessä. Tuhoisin seurauksin. Nimittäin rouvan käsi jouduttiin kipsaamaan, pyörän siisti yleisilme kärsi ja kylällä sana “spekulaatio” meni uusiksi, tai sen merkitys sai lisäsisältöä, eli avautui ja laajeni kaikkine hämmentävine mahdollisuuksineen ennen niin suppeassa todellisuudessa eläneille ihmisille, eli kyläläisille ja kanssaihmisille.
Ranskan valtio ei lähestynyt rouva Duprén sirpaleista hahmoa vaatimuksillaan.
Kääntäjä ja rouva Q Dupré kärsi kahdesta seikasta sinä tavallisena arjen aamuna, joka aamukasteen peittämänä pihamaalla vielä hetken ennen haihtumistaan himersi. Hevoskastanjat saattoi haistaa, niiden viileää syysolemusta poimittuna kosketella ja ihmetellä, tunnustella. Rouva käänsi sivua ja haukotteli.
Rouva Duprén silmät olivat heti avauduttuaan kieltäytyneet yhteistyöstä. Aamukaste ei ollut langennut silmille pitkiin aikoihin, ja lisäksi hän oli alkanut katsella käsiään, kuin niissä olisi jokin tuntematon ja näkymätön tauti tai ennustettavissa oleva vika. Ongelma ikään kuin oli niissä jo, mutta mitään merkkejä ei ollut vielä nähtävissä. Tauti oli salakavalasti piilossa ihon alla. Se joko odotti oikeaa hetkeä, tai sitten se oli jo nousemassa kohti pintaa kuin kupla syvältä elämän oudoista sedimenteistä, rouva mietti. Kuitenkin rouva Dupré vaistosi sen olevan läsnä. Se oli yhtä lailla hänen käsissään kuin silmissä, ja pihamaalle tipahtelevissa hevoskastanjoissa, sekä lehdissä, jotka olivat kadottaneet kesäisen vehreytensä ja puhjenneet syksyiseen väriloistoonsa, jota - kieltämättä - oli kuulaina ja kirkkaina päivinä lähes tuskallista katsoa silmiin,
Boheemina rouva Dupré omisti hieman ruostuneen naistenpyörän, joka luultavasti enemmän jäljitteli kuin oli pyörä siltä kadonneelta ajalta, jota se myötäili. Kuitenkin ruoste oli kuluneen ajan merkki. Tämä puuttuva aika oli selvä todiste siitä, että oli ollut olemassa hetkiä, jotka pyörä oli kokenut. Se oli ajanjakso, joka jäi uutuuttaan kiiltävän ja ruostuneen tällaisen väliin. Se ei ollut millään muulla tavalla yksityiskohtaisesti nähtävissä, kuin siten, että tarkasteli ohjaustangon vasenta päätä samalla kellon lyömällä kuin rouva Duprén vasenta kämmensyrjää ja rannetta. Molemmat olivat rikkoutuneet samaan aikaan, mutta rouva Duprén vamma oli parantunut, pyörän ei. Kuinka hän nyt sillä tavalla kaatui, voisi kysyä. Ja samalla voisi tietenkin tarkastella itse tapahtumaa, joka johti tällaiseen holtittomuuteen tai ylilyöntiin. Rouvahan muutoin tunnettiin vakaana ja harkitsevana ihmisenä, joka mielellään vain puuhasteli joko puutarhansa kanssa, jos ei sitten käännöstöittensä kanssa, joita oli klassisesti työhuoneessa läjittäin, mutta kuitenkin modernisti kansioissa odottamassa bittijonoina valoa tai ääntä itselleen. Ehkä ymmärrystä tai sen välittämistä, kuka tietää.
Turmaan johtaneet syyt olivat olleet sumuisat ja kiihkeät. Rouva Dupré oli ollut mielentilassa, jota on kuvailtava sanalla ‘rattailtaan’, ja tämä vain sen vuoksi, että olemme sidoksissa polkupyöräteemaan ja naiseuteen siinä, hameisiin ja märkinä kiiltäviin silmiin, jotka osaltaan auttoivat liikenneonnettomuudessa.
Rouva Duprén tarkkaavaisuus oli ollut turmahetkenä alhaisimmillaan tuona turmailtapäivänä - jos tilannetta tarkasteli tutkintalautakunnan näkökulmasta, jonka täytyi olla viileän analyyttinen ilman inhimillisiä häiriötekijöitä, joista taas rouva Duprén onnettomuus pääasiallisesti koostui, eli tunteista, emotionaalisista sekavuustiloista.
Valtoimilleen päässeet sisäiset voimat olivat olleet suorassa suhteessa onnettomuuden fyysisiin yksityiskohtiin ja aikaikkunaan. Immateriaalinen ja materiaalinen olivat hetken kävelleet käsi kädessä. Tuhoisin seurauksin. Nimittäin rouvan käsi jouduttiin kipsaamaan, pyörän siisti yleisilme kärsi ja kylällä sana “spekulaatio” meni uusiksi, tai sen merkitys sai lisäsisältöä, eli avautui ja laajeni kaikkine hämmentävine mahdollisuuksineen ennen niin suppeassa todellisuudessa eläneille ihmisille, eli kyläläisille ja kanssaihmisille.
Ranskan valtio ei lähestynyt rouva Duprén sirpaleista hahmoa vaatimuksillaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miksi ihmeessä kirjoituksilla ei voi olla taustakuvaa? Aina on ikään kuin kansikuva, mutta ei taustakuvaa. Taustakuva taas on eräänlainen kokeellinen mielikuva.
Omani on juuri tällainen.
(reps)
https://i.pinimg.com/736x/e4/8b/9a/e48b9a5ea7df4f8f59b78cb2e5a62e82--french-style-fashion-bike-style.jpg
Hiukset, kissat & sukkahousut
Nyppiessään sekä omia että kissansa karvoja irti kantapäistään, rouva Dupré tuli ajatelleeksi pesällistä linnunpoikasia, jonka hän oli heittänyt uunin liekkeihin. Uuni oli massiivinen keskushahmo rakennuksessa, noin 150 vuotta vanha, mutta yhä täysin toimiva. Täysikokoinen mies mahtui ryömimään sen kitaan lähes vaivatta, ja lähes koskettamatta sen holviin, jonka uumenissa oltiin paistettu, poltettu ja hiillostettu kaikki sukupolvien salaisuudet ja julkiset asiat, sekä muutama leipä.
Kidan tähdetön yötaivas ja tyhjyyden tunne sen ulkopuolella oli kaunis, mielikuvituksellinen ja moniulotteinen, lähes abstrakti, puhtaanvalkoiseksi rapattu näkymänhallitsija kaiken oleellisen keskipisteessä sen ytimenä. Muuriuunin kaikilta sivuilta pääsi käsiksi siihen pimeyteen, jonka luukun avattuaan, edessään näki. Kaikilta sivuilta. Keittiön sivulta jopa kolmesta eri kohtaa. Oli pientä, oli keskikokoista ja suurta luukkua. Puhumattakaan muista luukuista, tai itse salin puolen jättimäisestä kidasta, jonne koko maailma tuntui mahtuvan.
Kissa istui omalla paikallaan korkealla ja nuoli hartaasti käpäläänsä. Oli kuin kaksi kissaa, joista toinen oltiin valjastettu työhön tahi tehtävään, josta ensimmäinen suunnattomasti nautti. Nämä molemmat samassa persoonassa, eli heinä, jollainen on näkynä yhtä lyyrinen, kuin on mikä tahansa sara missä tahansa pellonlaidalla missä päin maailmaa hyvänsä. Tuuli kaikkea tuota heiluttaa, huojuttaa, vaan ei taita. Sen verran armollinen sekin on, että ymmärtää kauneuden päälle. Ei laossa makaava maailma ole näky, vaan todellisuutta, jota emme halua nähdä.
Rouva Dupré sai kantapäänsä nypittyä puhtaaksi. Hän piti itseään kuin imurina tai magneettina, johon kaikki turha ja asiayhteydestä irronnut tarttui. Rouva Dupré tunsi olevansa kärpäspaperia, täynnä raatoja, joista osa vielä liikutteli joko siipiään tai vapaaksi jääneitä jalkojaan, päätään, imukärsäänsä tai takaruumistaan. Ja kaiken tämän roskan alla kimalsi ja välähteli. Mitä kirkkaampi ilma, niin sitä enemmän kuolemaa, rouva Dupré pohti. Onneksi luomakuntaan langennut kirkkaus oli kuivaa, ja ennusti pitkälle jo myöhästyneeseen syksyyn, että se olisi jo täällä. Jossain täällä lopettamassa kaikkea tätä, jota jokapaikka oli täynnä. Tuhoa, jolla ei ollut mitään tähdellistä merkitystä. Turhaa. Oli itse arvotettava askeleensa päiväunille, sillä matkalla jälleen jotain tarttuisi kiinni, ja kaikki alkaisi alusta. Millaista tämä kaikki oikeasti on, niin sellaisesta rouva Dupré ei niin välittänyt. Onneksi oltiin keksitty kaikki muu, hän naurahti.
Sekin lähes ääneen.
(hirn)
Poistuessaan maaseudun täsmälogiikasta kaupunkiasuntoonsa, rouva Dupré kuuli vain kaksi asiaa korvissaan, hälytysajoneuvot ja helikopterin läpätyksen valojen yllä. Mitään hän ei nähnyt. Hän kyllä näki, mutta näkymät kulkivat lävitse hauraan harsokudoksen, joka roikkui moskiittoverkkona vuoteen ympärillä laskoksineen. Se oli helvetin musta. Virta kulki tämän harsomaisen tyyneyden läpi sykleinä. Sykleissä ei ollut variaatioita, vaan niiden olemus vain yksinkertaistui jokaisella sykäyksellä. Asiat kiersivät kehää siten, että niiden pulssi tiheni ja selkiytyi, selveni ja yksinkertaistui. Lopulta rouva Dupré lakkasi näkemästä tai kuulemasta mitään. Hänen aistinsa suuntautuivat minuuteen, sillä mitään muuta pakopaikkaa tai määränpäätä vaativalle mielelle ei muualla ollut. Jäi vain kadulla kävelevä rouva Dupré, eikä mitään muuta.
Yksityinen todellisuus.
(hihitystä)
olis se hienoa antaa naiselle suuseksiä ja antaa kielen tutkia ja seikkailla
Mjoo
No siis tällaisena kotirouvana sitä voi vain ihmetellä kuinka maailma ympärillä on kaunis ja vastustamaton.
Mä muistan jossain lastenleffassa nähneeni visuaaliseen illuusioon perustuvan uskontunnustuksen, sillä siinä pyydettiin astumaan rotkoon, ja luottamaan siihen että se kantaa.
Ihan siistiä.
(naurua)
https://www.youtube.com/watch?v=Kq4OtRsdXls
Muuten mä en olisi henkilökohtaisesti huolissani kuin joistain musiikin sellaisista tasoista, joissa siitä tulee kuin taustamusaa ilmiöille, jotka ovat elämänvastaisia.
Itseään toteuttava nainen on kaikkea muuta kuin tällainen tällaisessa toimintaympäristössä.
Oikein savu menee silmään ja on vitutukseen tukehtua. Oneksi näitä pitää oikein etsimällä etsiä.
(reps)
https://www.youtube.com/watch?v=-INlyQ6TONg
Sitten on olemassa näitä eroja.
Mä tiedän niin valtavasti eroja, että yksikään ihminen maailmankaikkeudessa (eikä sen ulkopuolella) voi tulla tästä väittämään vastaan.
Olen erojen kruunaamaton mestari.
(persnaurut)