Kuukausi sitten poikaystäväni(yhdes puolisenn vuotta)jätti minut syystä että ei vaan pystynyt seurustelemaan. Syynä ei kuulemma ollu vapaus,eikä muut tytöt. Hänellä oli elämää kohtaan todella välinpitämätön asenne. Turha tässä selitellä sen enempää,kun en itsekään ymmärrä häntä..
Asiani koskee tunteita eron jälkeen..ensimmäisen viikon itkin kuin hullu ja olin todella maassa..Seuraavat pari viikkoa meni vähä paremmin.Lohduttauduin baareissa juoksemisella.Nyt kolmisen viikkoa jälkeen minuun on kehittynyt hirveätä vihaa ja suuttumusta.Rakastan ja vihaan häntä samaan aikaan!Hän haluaa pysyä kaverinani ja rakastaakin minua vielä..juttelemme aika usein netis..Olen teeskennellyt tyyntä ja kuin mitään erikoista ei olis tapahtunu..tekisi mieli raivota ja huutaa hänelle kuinka hän on ollut itsekeskeinen......jne.en halua tehdä sitä koska hän suuttuisi ja välimme olisivat entiset..On vaan sellainen olo että haluaisin hänen huomaavan vaikean luonteensa!mutta turhaa,sillä ei hän minua uskoisi...
Nämä tunneheilahtelut kalvavat minua..suurimmanosan ajasta toivoisin hänen tulevan luokseni,olisi minun kanssani.eniten kaipaan läheisyyttä,kauniita sanoja,mahtavaa seksiä..Mutta hänen luonteensa on niin vaikea että oikein ärsyttää...Olen niin kaksien tunteiden ristitulessa..Tuntuu etten vain pääse yli hänestä,minua ei kiinnosta muut miehet..rakastan häntä.en tiedä miten tästä eteenpäin..ollako "kaveri"vai pistääkö välit poikki..molemmat ajatukset sattuu omalla tavallaan..
Asiani koskee tunteita eron jälkeen..ensimmäisen viikon itkin kuin hullu ja olin todella maassa..Seuraavat pari viikkoa meni vähä paremmin.Lohduttauduin baareissa juoksemisella.Nyt kolmisen viikkoa jälkeen minuun on kehittynyt hirveätä vihaa ja suuttumusta.Rakastan ja vihaan häntä samaan aikaan!Hän haluaa pysyä kaverinani ja rakastaakin minua vielä..juttelemme aika usein netis..Olen teeskennellyt tyyntä ja kuin mitään erikoista ei olis tapahtunu..tekisi mieli raivota ja huutaa hänelle kuinka hän on ollut itsekeskeinen......jne.en halua tehdä sitä koska hän suuttuisi ja välimme olisivat entiset..On vaan sellainen olo että haluaisin hänen huomaavan vaikean luonteensa!mutta turhaa,sillä ei hän minua uskoisi...
Nämä tunneheilahtelut kalvavat minua..suurimmanosan ajasta toivoisin hänen tulevan luokseni,olisi minun kanssani.eniten kaipaan läheisyyttä,kauniita sanoja,mahtavaa seksiä..Mutta hänen luonteensa on niin vaikea että oikein ärsyttää...Olen niin kaksien tunteiden ristitulessa..Tuntuu etten vain pääse yli hänestä,minua ei kiinnosta muut miehet..rakastan häntä.en tiedä miten tästä eteenpäin..ollako "kaveri"vai pistääkö välit poikki..molemmat ajatukset sattuu omalla tavallaan..
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minullakin on eron jälkeen ollut jotakuinkin samanlaiset ajatukset kuin sinulla. Olo vaihtelee rajusti. Välillä tuntuu, että kyllä tämä tästä ja välillä haluaisi pysyä vaan peiton alla. Rakkaus ja viha kulkee tosiaan käsi kädessä, mutta eikähön se ole tavallista että vie aikansa ennen kuin tunteet tasoittuu. Mulla on auttanut se, että olen kirjoittanut exälle kaikki tunteeni, pahimpia vuodatuksia en ole pystynyt hänelle asti laittamaan koska en toista loukata halua. Mutta jo niiden kirjoittaminen on helpottanut oloa.
Minäkin olen miettinyt kovasti onko minusta yhteyttä pitämään. Tällä hetkellä ikävä ja kaipuu toista kohtaan on niin valtava, etten ole sitä kovin järkeväksi nähnyt. Jatkosta en sitten tiedä. Pelkään vain, että yhteydenpito pitäisi minussa yllä toivetta että voisimme jatkaa yhdessä. Vaikka tiedän ettei niin tule käymään. Enkä yhtään voi tällä hetkellä sanoa kuinka kauan tämä olotila kestää. Mutta pakko yrittää uskoa, että tästä selviää joku päivä.
Kuulosti todellakin tutulta,tietysti aivan eri ihmisiä ollaan,mutta kuitenkin...Juuri tuo ystävänä oleminen on vaikeaa,haluan olla hänen kanssaan tekemisissä(jotenkin salaa alitajunnassa elättelen toiveita,että hän muuttuisi)Olen kuitenkin vannonut itselleni etten enää toista kertaa ota häntä takaisin(ala seurustelemaan)jos niin joskus käy..eron teimme puhelimessa,joten haluaisin tavata hänet kenties vielä kerran..Siitä on puhuttu ja hän on luvannut tulla käymään..Tiedän ettei mulle olis hyväks nähdä häntä-repii auki itteeni taas ja alottaa toipuminen alusta,mutta miten ihmeessä kieltäydyn..-olen heikko.Juttelemme usein ja jotenkin juttu luistaa seksiin usein(olihan se oikeastaan ainoa asia missä tulimme oikeasti toimeen)
Yritän takoa päähäni että rakkauteni on ollut vain pinnallista-läheisyyden,huomion,ihailun kaipuuta..Ehkä joku pvä näen suhteen pikemminkin naurettavassa valossa..Siihen asti yritän elää näitten purkauksien kanssa ja yrittää olla päästämättä niitä hänen korviinsa.Kidutan itseäni olemalla hänen kaverinsa!!!!!!miksi ihmeessä!?!?ajattelin joskus etten koskaan alistu "naisten heikkouteen"roikkumiseen,odottamiseen,surkutteluun,mutta kyllä minustakin löytyi nuo säälittävätkin piirteet....
Joo, mekin puhelimessa erottiin ja se ei tuntunut hyvältä, jotenkin olis halunnut "hyvästellä" kasvotusten. Nyt tiedän, etten kestäis missään tapauksessa näkemistä-se tosiaan repisi minut entistä enemmän hajalle. Vaikka molemmat haluaisikin ehkä tavata vielä kerran, mutta nyt en pysty siihen.
Meidän suhteessa minä olin se joka olis halunnut jatkaa, ja siitä syystä varmasti olisin niin heikko että oisin siihen valmis vieläkin... Että kylläpä tässä minäkin tasan tarkkaan tunnistan nuo mainitsemasi "naisten piirteet" itsessäni =).
hienoa et jollain muullakin on samankaltainen tilanne menossa..Kaikki ystäväni seurustelevat onnellisesti,joten he eivät oikein ymmärrä.. Kait tää täst iloks muuttuu meilläkin:)!?!? Kunhan vaan käyttäisin järkeä näissä asioissa!kerrankin!!Kunpa olisin vahvempi ja itserakkaampi-kunnioittaisin itseäni enemmän enkä sortuisi ruikutukseen..mut minkäs teet...Ehkä olisi ollut helpompaa jos hän olisi jättänyt minut eikä pitäisi yhteyttä enää ikinä..ei välittäisi,olisi mukava,kehuisi,lähettelisi sydämiä...Tuskaa sekin olisi,mutta tällainen pikkuhiljaa irrottautuminen vie loppujen lopuksi voimia paljon enemmän..Huvittavaa tässä on se,että aluksi en halunnut hänestä mitään vakavaa,mutta sitten rakastuin..jarruttelin kovasti hänen nopeaa etenemistään,mutta lopulta annoin mennä..muuten olisin menettänyt hänet!!!
Olen vain tällainen ketä haluaa aina juuri sitä mitä ei voi saada..
mut-eteenpäin vaan-exä kuvitteellisesti kainalos..kyl se haave joskus häviää..Toivoisin että tapaisin jonkun toisen(olen vain todella kranttu ja etsin exäni kaksoiolentoa)Pääsin edellisestä kolmekertaa pidemmästä suhteesta yli hänen avullaan...Voi olla väärin,mutta jokainen kaipaa läheisyyttä yms..olisi vaan taas hirveää olla jonkun muun kainalossa,kun puristaa silmiään tiukasti kiinni ja toivoo että vieressä olisi exä!!Parempi olla siis yksin,kunnes tuo tunne häviää:)
Nostan kyllä hattua sinulle!kirjoituksistasi päätellen olet paljon vahvempi kuin minä!!Jos saa kysyä niin minkä ikäinen olet ja kuinka kauan seurustelit??:)
minun on ollut pakko päätyä siihen, että yksin on nyt oltava.vertailua tekisin ihan varmasti, eikä se olisi reilua uutta osapuolta kohtan-jokainen ansaitsee kohtelun omana itsenään eikä korvikkeena. eipä silti, en osaa kuvitellakaan ketään rinnalleni nyt. tuntuu pahalta ajatellakin, että joku muu kuin ex koskisi minuun.
meitä on nyt kolme ilmesesti saman aiheen parissa. mukavaa sinällään, että muitakin kohtalotovereita löytyy, vaikka ei tässä tilanteessa muuten varmaan mukavaa kellään ole...itse olen reilu kolmekymppinen jo.
nämä teidän viestit kolahtivat tosi pahasti. Itsekin olen eronnut vähän aikaa sitten ja exää kaipailen, vaikka tiedän sen olevan turhaa. Hän on nimittäin sen suoraan sanonut!Minäkin olen miettinyt, että nyt on parempi olla yksin ja tasoittaa tilanne, koska uusia en pysty edes ajattelemaan ja viihteellä käyminen suorastaa tympii jopa hyvässä seurassa. Tällä hetkellä kova tunne siitä, että minulla oli elämäni mies jakamassa arkea ja nyt....
Niin, se on ihmeellistä että vaikka me emme seurustelleet kuin reilun puoli vuotta, niin pääsi siinäkin syntymään molemmin puolin syvä yhteys. Ja nyt kun sen on menettänyt parisuhteen osalta ainakin, niin tuntuu kuin olisi hävinnyt osa itseä pois. Ja tuntuu myös, että jotain erikoista on myös menettänyt. Vaikka avioliitto takana jo ennen tätä suhdetta, niin tällaiselta ei jostain syystä ollut koskaan tuntunut.
Vähän olen syyttänyt itseä siitä, että ehkä elin liikaa tuon suhteen ja ihmisen kautta. Mutta mulle se on aino keino olla suhteessa, joko antaa kaikkensa tai ei mitään. En oikein halua enkä osaakaan olla kenenkään kanssa ajatuksella että "katellaan nyt". Jos luottamus syntyy molemminpuolin, se on menoa sitten...
Samat tuntemukset mullakin. Rakastan niin että vihaan. Viikko mennyt sairaslomalla ja en ole pystynyt syömään mitään. Nukunkin vaan unilääkkeiden avulla. Mies haluaa olla ystävä ja mulle näköjään riittä¨mitkä tahansa muruset jotta voin huijata itseäni että se palaa mun luo ja alkaa rakastamaan uudestaan.
No joo. Mä osallistun hiukan myöhässä kun olen ollut niin sekaisin koko ajan. Mä oon kans yli kolmekymppinen ja pahinta on että mulla oli jo se olo että nyt rauhassa loppuelämä yhdessä. Mies ei pettänyt. Haluaa vaan olla yksin ja ei enää rakasta mua. Voi tätä tuskaa ja ahdistusta.