Kohta 20 vuotta yhteiseloa takana, ylä- ja alamäkeä. Jo pitkään on tuntunut, että elämä on yhtä alamäkeä, parisuhde ja mies kyllästyttävät. Haluaisin erota, mutta 3 lapsen vuoksi yritän sinnitellä.
Seksielämä on latteaa, päivät toistavat toinen toistaan, naljailua ja toisen sättimistä, molemmin puolinen kunnioitus on tipotiessään. Toisessa kyllästyttää ihan kaikki. Ei yhteisiä harrastuksia, molemmat elävät täysin omaa elämäänsä. Ei huvita nähdä miehen sukulaisia, ei kiinnosta tietää mitä toiselle ylipäätään kuuluu. Yöt vietämme eri huoneissa, toisen läheisyys ei kiinnosta ollenkaan.
Kunnes tapasin lomamatkalla toisen miehen. Ihastuimme molemmin puolin, sänkyyn asti emme kuitenkaan menneet. Kaipaan häntä jatkuvasti, mistä koen huonoa omaatuntoa. Toisaalta en haluaisi luopua miehestäni, toisaalta taas mietin, onko parisuhteessamme ja yhdessäolossamme mitään järkeä. Emme kumpikaan saa suhteestamme sitä, mitä molemmat kaipaavat: läheisyyttä, rakkautta, toisen kunnioittamista, turvaa.
Muita samassa tilanteessa olevia?
Seksielämä on latteaa, päivät toistavat toinen toistaan, naljailua ja toisen sättimistä, molemmin puolinen kunnioitus on tipotiessään. Toisessa kyllästyttää ihan kaikki. Ei yhteisiä harrastuksia, molemmat elävät täysin omaa elämäänsä. Ei huvita nähdä miehen sukulaisia, ei kiinnosta tietää mitä toiselle ylipäätään kuuluu. Yöt vietämme eri huoneissa, toisen läheisyys ei kiinnosta ollenkaan.
Kunnes tapasin lomamatkalla toisen miehen. Ihastuimme molemmin puolin, sänkyyn asti emme kuitenkaan menneet. Kaipaan häntä jatkuvasti, mistä koen huonoa omaatuntoa. Toisaalta en haluaisi luopua miehestäni, toisaalta taas mietin, onko parisuhteessamme ja yhdessäolossamme mitään järkeä. Emme kumpikaan saa suhteestamme sitä, mitä molemmat kaipaavat: läheisyyttä, rakkautta, toisen kunnioittamista, turvaa.
Muita samassa tilanteessa olevia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kannattaa miettiä vakavasti mitä aijot tehdä. Keskustele miehesi kanssa onko hänellä samat ajatukset? Jos ei niin silloin sinun tulee sen kanssa korjata suhde. Jos taas on ystävinä eroatte niin ettei lapset kärsi. Sitten voit ruveta ihailuja katselemaan. Varattuna tulee ihastumista kyllä. Käy läpi mitä haluat suhteelta ja mitä mies voi antaa. Kyllästymiseen tulee arjen keskellä. Mutta älä petä. Kuinka surkeita tarinoita kuulee kun kumppani on kyllästynyt ja hakenut vieraan jonka kanssa nauttii. Unohtaen kertoa tätä kumppanille. Kun jää kiinni ja joko erota tai korjata on se taas raskasta. Jos rehellisesti kerrot mitä tunnet on helpompaa jatkossa. Se joko johtaa eroon tai saatte upean kuuden suhteen. Päätä itse mitä haluat. Ja ihan neuvo mieti miten haluat esim. Sun lasten suhteiden tapahtuvan. Se että on petollisen kyllästyneenä puolison kanssa vai rehellisen kanssa. Ja hei sinä se opetat ne suhteilemaan ihan totta.
Olen ollut liki täsmälleen samassa tilanteessa, jopa liiton kesto oli tuo 20v. Olimme jo ”yrittäneet uudelleen” lukemattomia kertoja, mutta kai me lopulta molemmat tiedettiin, että se viimeinenkin kortti oli katsottu. Elimme erikseen ja nukuimme eri huoneissa, ei ollut mitään puhuttavaa edes, emme halunneet tehdä enää yhdessä asioita, vaikkei vihossakaan varsinaisesti koko ajan oltu.
Eropäätös ei silti ollut helppo. Itseasiassa ihastuminen toiseen varattuun vaikeutti eroprosessin miettimistä, koska mun piti selvittää huolella miksi haluan erota, ilman että ihastumisen tunnehoopoilut sotkisivat asiaa. En kokenut tunteistani huonoa omaatuntoa, koska en pettänyt - se oli selkeä päätös. Pidin koko ajan jalat maassa enkä pitänyt mitään yhteyttä ihastukseen kun eropäätöstä valmistelin. Minun ei siis tarvinnut selitellä miehellekään syyksi kolmatta pyörää, vaan kahdestaan naimisiin mentiin ja kahdestaan erottiin. En edes itkenyt. Olin vain helpottunut.
Ystäviä emme ole, kuten emme enää liiton viimeisinä vuosinakaan olleet, mutta olemme edelleen vanhempia ja niissä asioissa on asialliset välit. Olin itse vajaan vuoden yksin eron jälkeen, tarvitsin sitä aikaa kootakseni itseni; meillä on molemmilla uudet kumppanit. Nyt jo isommat lapset sopeutuivat hyvin ja yhteishuoltajuus onnistuu. Kertaakaan en ole katunut eikä varmasti ex-miehenikään, me teimme oikean ratkaisun.
Kerro tosiaan miehellesi että tuo on sinun tunne nyt liitostanne ja kysy onko saman suuntaiset. Mieti kuitenkin ensin itse, miksi koet ettet haluaisi luopua miehestäsi, josko sinulla vielä on kuitenkin tunteita aviomiestäsi kohtaan? Voisko niitä herätellä molemmin puolin?
Älä kerro ihastuksesta, se on tarpeetonta, mutta neuvoni on että älä pidä yhtettäkään nyt kun punnitset asioita yksin ja miehesi kanssa. Mieti vain teitä kahta ja sitä, onko teillä vielä mahdollisuuksia ja halua jatkaa liittoa. Joskus on nimittäin vaikea erottaa pelkääkö luopumista tutusta elämästä, kodista, miettiikö lasten pärjäämistä erossa ym., pelkääkö siis muutosta - vai onko kuitenkin niin, että rakastaa vielä toista. Silloin ero olisi väärä ratkaisu.
Minulle tuo olisi päivänselvää - eroprosessit käyntiin ja heti. Kun parisuhteessa ei ole mitään, niin ei ole mitään. Tuollainen sättiminen, naljailu ei ole mistään kotoisin, kunnioituksen ja arvostuksen vielä vähemmän. Mikä ihme estää luopumasta tuollaisesta miehestä? Miksi kidutat itseäsi suhteessa? Aivan käsittämätöntä. Ja mikä vuorovaikutuksen malli lapsille. Voi hyvää päivää. Sääli lapsia.