Koska ateistit leimaavat kaiken epäuskottavalta kuulostavan myyteiksi, virkistetäämpäs hieman muistia...
Myytti eli jumalaistaru (m.kreik. μῦθος, mythos, ’puhe’, ’kertomus’, ’tarina’) on jumalia, yliluonnollisia olentoja, kaikkeuden syntyä tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä kertomus. Myös suuresti ihailtuja, tarunomaisia henkilöitä kutsutaan joskus myyteiksi tai myyttisiksi. Myytti kuuluu yleensä kiinteästi johonkin laajempaan mytologiaan eli jumaltarustoon.
Kreikan sana mythos piti alun perin sisällään useita erilaisia merkityksiä, kuten ’puhe’, ’sana’ ja ’kertomus’. Myöhemmin sana logos peri sanan mythos merkityksiä, ja viimeksi mainittu alkoi yhä useammin viitata valheeseen totuuden vastakohtana.
Myyttejä kuvaavat yleisesti seuraavat piirteet: Myytti on muodoltaan dramatisoitu kertomus, jolla on pyhiä (uskonnollisia) ominaisuuksia; ei teoretisoiva esitys. Myytit kuvaavat joitakin tapahtumia symbolisessa muodossa, eivätkä myyteissä esiintyvät tapahtumat tai hahmot ole olemassa muutoin kuin myytin omassa todellisuudessa (eli myyteillä ei ole mitään todellisuus pohjaa eivätkä ne perustu todellisuuteen). Myyttinen kertomus viittaa yleensä johonkin alkuaikojen tapahtumiin.
Tyypillisiä myyttien aiheita ovat muumuassa tutkija Kirsti Simonsuuren kokoamina:
- Maailmankaikkeuden synty eli kosmogonia (esim. luomiskertomukset)
- Jumalten synty eli teogonia (esim. Hesiodoksen Jumalten synnyn teogonia)
- Eläinten ja ihmisten synty (esim. luomis- ja paratiisikertomukset)
- Luonnonilmiöt ja luonnossa tapahtuvat muutokset (esim. vuodenajat; tulvat, kuten vedenpaisumus; myrskyt; auringonpimennykset)
- Luonnossa esiintyvät kohteet (esim. puut, joet, lähteet ja vuoret)
- Muodonmuutokset (esim. ihmisen muuttuminen eläimeksi, kasviksi tai lähteeksi)
- Historialliset tapahtumat (esim. varhainen taistelu, kuten Troijan sota)
- Sankarit (heerokset), suvut ja kansat
- Sosiaaliset instituutiot ja taidot (esim. oikeuslaitos, sotataito, tuli)
- Hirviö- ja demonikertomukset
- Kuolemanjälkeinen elämä ja kuolleiden asuinsijat
Tutkijat ovat selittäneet myyttejä eri tavoin. Muumuassa Simonsuuren mukaan seuraavat selitystavat voidaan nähdä toisiaan täydentävinä, eivät toisensa poissulkevina:
- Myytti on ihmiskunnan tiettyyn kehitysvaiheeseen liittyvä selitystapa. Tietyssä vaiheessa esimerkiksi myytti Babylonin tornista toimi selityksenä kielten moninaisuudelle. Tätä lähestymistapaa ovat edustaneet mm. J. G. Frazer ja E. B. Tylor.
- Myytti on symbolinen ilmaisutapa, joka ei pyri selittämään mitään, vaan sisältää itsessään selityksen (mytopoeettinen selitystapa). Myyttisen ajattelun avulla ihmiset ovat pyrkineet jäsentämään maailmaa symbolisesti. Tätä lähestymistapaa ovat edustaneet mm. Max Müller ja Ernst Cassirer.
- Myytti on alitajuisen ja tiedostamattoman heijastumaa. Samalla myytit ilmentävät ihmisen primaarista olemassaoloa; esimerkiksi Oidipus-myytti ilmentää insestin pelkoa. Tämä kuvaa psykoanalyysin lähestymistapaa, jota on edustanut tunnetuimmin C. G. Jung teoriallaan arkkityypeistä.
- Myytti pyrkii lujittamaan ihmisten sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Heimoilla ja kansoilla on yhteisiä, jaettuja myyttejä ja uskomuksia, joiden kertominen vahvistaa ryhmän yhteenkuuluvuutta; tällaisia ovat esimerkiksi kertomukset esi-isistä ja heidän urotöistään. Tätä lähestymistapaa edustaa mm. Émile Durkheim.
- Myytti pyrkii laillistamaan sosiaalisen käyttäytymisen muotoja ja instituutioita. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaisista rituaaleista kertovat myytit.
- Myytin merkitys ei ole tapahtumien kuvauksessa tai tapahtumissa itsessään, vaan niiden rakenteessa. Myyttien rakenne esittää tietynlaisia vastakohtaisuuksia (kuten ihmiset-jumalat, luonnollinen-yliluonnollinen, elämä-kuolema), jotka myytti pyrkii sovittamaan. Tämä kuvaa strukturalismin lähestymistapaa, jota on edustanut muun muassa Claude Lévi-Strauss.
Myytti eli jumalaistaru (m.kreik. μῦθος, mythos, ’puhe’, ’kertomus’, ’tarina’) on jumalia, yliluonnollisia olentoja, kaikkeuden syntyä tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä kertomus. Myös suuresti ihailtuja, tarunomaisia henkilöitä kutsutaan joskus myyteiksi tai myyttisiksi. Myytti kuuluu yleensä kiinteästi johonkin laajempaan mytologiaan eli jumaltarustoon.
Kreikan sana mythos piti alun perin sisällään useita erilaisia merkityksiä, kuten ’puhe’, ’sana’ ja ’kertomus’. Myöhemmin sana logos peri sanan mythos merkityksiä, ja viimeksi mainittu alkoi yhä useammin viitata valheeseen totuuden vastakohtana.
Myyttejä kuvaavat yleisesti seuraavat piirteet: Myytti on muodoltaan dramatisoitu kertomus, jolla on pyhiä (uskonnollisia) ominaisuuksia; ei teoretisoiva esitys. Myytit kuvaavat joitakin tapahtumia symbolisessa muodossa, eivätkä myyteissä esiintyvät tapahtumat tai hahmot ole olemassa muutoin kuin myytin omassa todellisuudessa (eli myyteillä ei ole mitään todellisuus pohjaa eivätkä ne perustu todellisuuteen). Myyttinen kertomus viittaa yleensä johonkin alkuaikojen tapahtumiin.
Tyypillisiä myyttien aiheita ovat muumuassa tutkija Kirsti Simonsuuren kokoamina:
- Maailmankaikkeuden synty eli kosmogonia (esim. luomiskertomukset)
- Jumalten synty eli teogonia (esim. Hesiodoksen Jumalten synnyn teogonia)
- Eläinten ja ihmisten synty (esim. luomis- ja paratiisikertomukset)
- Luonnonilmiöt ja luonnossa tapahtuvat muutokset (esim. vuodenajat; tulvat, kuten vedenpaisumus; myrskyt; auringonpimennykset)
- Luonnossa esiintyvät kohteet (esim. puut, joet, lähteet ja vuoret)
- Muodonmuutokset (esim. ihmisen muuttuminen eläimeksi, kasviksi tai lähteeksi)
- Historialliset tapahtumat (esim. varhainen taistelu, kuten Troijan sota)
- Sankarit (heerokset), suvut ja kansat
- Sosiaaliset instituutiot ja taidot (esim. oikeuslaitos, sotataito, tuli)
- Hirviö- ja demonikertomukset
- Kuolemanjälkeinen elämä ja kuolleiden asuinsijat
Tutkijat ovat selittäneet myyttejä eri tavoin. Muumuassa Simonsuuren mukaan seuraavat selitystavat voidaan nähdä toisiaan täydentävinä, eivät toisensa poissulkevina:
- Myytti on ihmiskunnan tiettyyn kehitysvaiheeseen liittyvä selitystapa. Tietyssä vaiheessa esimerkiksi myytti Babylonin tornista toimi selityksenä kielten moninaisuudelle. Tätä lähestymistapaa ovat edustaneet mm. J. G. Frazer ja E. B. Tylor.
- Myytti on symbolinen ilmaisutapa, joka ei pyri selittämään mitään, vaan sisältää itsessään selityksen (mytopoeettinen selitystapa). Myyttisen ajattelun avulla ihmiset ovat pyrkineet jäsentämään maailmaa symbolisesti. Tätä lähestymistapaa ovat edustaneet mm. Max Müller ja Ernst Cassirer.
- Myytti on alitajuisen ja tiedostamattoman heijastumaa. Samalla myytit ilmentävät ihmisen primaarista olemassaoloa; esimerkiksi Oidipus-myytti ilmentää insestin pelkoa. Tämä kuvaa psykoanalyysin lähestymistapaa, jota on edustanut tunnetuimmin C. G. Jung teoriallaan arkkityypeistä.
- Myytti pyrkii lujittamaan ihmisten sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Heimoilla ja kansoilla on yhteisiä, jaettuja myyttejä ja uskomuksia, joiden kertominen vahvistaa ryhmän yhteenkuuluvuutta; tällaisia ovat esimerkiksi kertomukset esi-isistä ja heidän urotöistään. Tätä lähestymistapaa edustaa mm. Émile Durkheim.
- Myytti pyrkii laillistamaan sosiaalisen käyttäytymisen muotoja ja instituutioita. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaisista rituaaleista kertovat myytit.
- Myytin merkitys ei ole tapahtumien kuvauksessa tai tapahtumissa itsessään, vaan niiden rakenteessa. Myyttien rakenne esittää tietynlaisia vastakohtaisuuksia (kuten ihmiset-jumalat, luonnollinen-yliluonnollinen, elämä-kuolema), jotka myytti pyrkii sovittamaan. Tämä kuvaa strukturalismin lähestymistapaa, jota on edustanut muun muassa Claude Lévi-Strauss.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja mitä tästä ateistit eivät ole ymmärtäneet?!
Minäkin olen puhunut pari kertaa näilä palstoilla syntymyyteistä ja sanonut, että esim. Raamatun luomiskertomus ja syntiinlankeemus ovat tyypillisiä syntymyyttejä.
Yleisesti ottaen sadut poikkeavat myyteistä erityisesti siinä mielessä, että ne jo tarinankerronnan tavoin ja asiayhteyksistä pyritään tarkoituksella erottamaan asioista, joita pidämme tosina.
Periaatteessa ainoa ero sadun ja myytin välillä on se, että myyttiä pyritään pitämään ainakin jollain tasolla "totena", mitä se eri kulttuureissa ja eri ihmisillä sitten tarkoittaneekin.
Uskontojen ihmeteot ovat myyttejä: asioita, joita ei ole tapahtunut, vaikka niitä monet oikeina totuuksina saarnaavat.