Tai ainakin itselle on ollut. Nyt olen ollut jo muutaman kuukauden erossa ja joka päivä on henkistä taistelua,välillä yhteenotot ovat rajuja ja toisinaan on hetkiä jolloin on seesteisempää. Aika kuultaa muistot varsin nopeasti ja kaipaus on kova ja miten mukavaa se yhdessäolo olikaan vaikka eihän se ei aina ollutkaan niin! Mutta kun toinen on poissa viereltä ja elät yksin sen tuskan kanssa ja tiedät senkin että paluuta ei entiseen enää ole niin se vielä raastaa entistä enemmän. Nyt elän päivä kerrallaan ja olen hakenut apua ja sainkin lääkityksen koska huomasin että tästä ei muuten enää selviä, ja suosittelen sitä kaikille muillekin jos tuntuu että asia painaa mieltä, ja kun aika on kypsä ja tuntee että niitä ei enää tarvitse niin jättää ne vähitellen pois. Kuten sanoin päivät ovat raskaita mutta periksi ei kannata antaa vaan koittaa sinnitellä joka ikinen päivä niin sieltä se ahdistus alkaa hellittämään. Olen kolunnut monet palstat ja lukenut että anteeksi antaminen auttaa paranemista mutta siihen en vielä ole pystynyt vaikka kuinka olen yrittänyt! Kyllä me selviämme hyvät kohtalotoverit.
Ero on aina kova paikka
salontyttönen75
8281
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hieno kirjoitus!
Ymmärrän hyvin eron olevan useimmissa tapauksissa suorastaan hirveä tilanne. Vaikka sitä on hautonut mielessään kauankin ja jopa etsinyt jo laastarisuhteen. Se laastarisuhde vain pitkittää asian käsittelyä, sillä se asia on elettävä yksin jossakin vaiheessa .
Ne asiat, jotka eron jälkeen tulevat esiin, niitä ei osaa edes ajatella ja silloin varsinkin jos yhteisiä lapsia on olemassa.
Tuosta anteeksiannosta on monenlaisia käsityksiä. Olen sitä itsekin käsitellyt ja koen, että voin anteeksiantaa mitä se nyt onkaan, enemmän ajatella, että en ole voinut tapahtuneelle mitään, ei sitä tarvitse juosta toisella sanomaan noita sanoja "anteeksi" , sillä nehän ovat pelkkiä sanoja, eikä niillä mikään parane, jos ei sitä oman sielun sisällä olevaa anteeksiantoa vielä saa tuntuvaksi, silloin vasta asian merkitys hälvenee ja pystyy jatkamaan matkaa kevyemmin, kun oma sielu tuntee niin. Ja siihen kyllä kannattaa pyrkiä, sillä on liian raskasta elää vihan maailmassa.
Asia ei mielestä koskaan kokonaan katoa, sen kanssa vain pystyy elämään, eikä syyttämään itseään, eikä ketään muutakaan.
En minäkään unohda, asia on tehnyt minut araksi.
Tapahtunut ero on tosiasia. Ei siinä tarvitse kenenkään pyydellä tai antaa anteeksi. Molemmilla on oma erontuskansa; päinvastaisilta puolilta, mutta kuitenkin. Jos rakkaus loppuu (toiseltakin) tai mitä tahansa, erotaan, liitto oli siinä. Se siitä. Ja eikun eteenpäin.
En minäkään eroani unohda, tosiaankaan. Se kuuluu oleellisesti tarinaani. Mutta ero ei tehnyt minua araksi, vaan päinvastoin. Antoi luottamusta tulevaan, teki paljon rohkeammaksi.
Kunhan lasten hyvinvointi taataan, voi tehdä mitä lystä, mutta kun on päässyt irti menneestä voi pyytää ja antaa anteeksi, jos siitä on hyötyä ex perheelle ja tietenkin itselle.
Terve ihminen ajattelee myös muita, eikä pelkästään itseään.
Olette jo eronneet! Päästä irti, turha riidellä.
Osituksessa yleensä tulee riitaa , kun kumpikin haluaa kaiken.
Molempien pitää ottaa lakikirja käteen, ajatella fiksusti. Tehdään laskelma. Toinen maksaa tasinkoa (mikäli omaisuudet eivät ole 50/50).. Se siitä, helppoa.
Jos on paljon omaisuutta, kannattaa marssia lakimiehen pakeille.
Uskon että eronneet pääsisi melko hyvin sopuun asioistaan, mutta kun tukijoukot tulevat mukaan, tilanne monikutkaistuu aina. Jos tukia haukkuu exääsi, unohda hänet heti, koska kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitä perheiden sisällä todellisuudessa on tapahtunut.
Tukiat ovat yleensä katkeria eronneita, jotka itsekkäästi käyttävät muita hyväksi.
Tämä on lähestulkoon aina totuus ja täälläkin sen havaitsee useasti.