Excuse-moi
Puhelinsovellukseen siirtymisen jälkeen olen bussissa käsittänyt olevani muutoksen eturintamassa. Puhelimella tarvitsee vain vilauttaa kuljettajalle ostettua lippua, eikä tarvitse hääräillä lukulaitteiden kanssa, ja painella nappuloita sillä aikaa kun muun kansa jonottaa vesisateessa vuoroaan sisään suojaan ja lämpimään. Nopeaa, vaivatonta ja kätevää. Sujuvaa. Skannasin omaa paikkaani, mutta sen vei edelläni sisään astunut nainen. Hän istahti kasseineen rivillensä kuin omalle sohvalleen, sulki puhelimensa, mutta ehti avata sen uudelleen ehtiessäni kohdalle.
Olin hieman hämilläni. Yleensä olen lähes aina tällaisessa tilanteessa hämilläni, sillä bussin keskikohdan oikean reunan viimeinen ikkunanpuoleinen penkki on tullut minulle jonkinlaiseksi pakkomielteeksi istahtaa. Kuitenkin se on erittäin usein varattu astuessani bussiin, ja juuri silloin se iskee kyntensä kiinni ohimoihini: neuvottomuus. Jos istuimeni on varattu, niin on jatkettava eteenpäin. Matka bussin perälle on muutamien askeleiden mittainen. Sinä aikana oli oma istuin löydettävä, tai olit umpikujassa, ja sinun oli käännyttävä takaisin.
Joutuessani toiseksi viimeisen penkkirivin vasemmalle puolelle, koin olevani suljettuna kuin muovipussiin. Oli vaikea hengittää. Rutistin reppua sylissäni ja toivoin olevani jo perillä. Ikkuna oli huurussa ja linja-auto luultavasti kotoisin 70-luvulta. Se oli aivan käsittämätön romu, joka haisi pakokaasulta, ja jossa ei ensisilmäyksellä ollut yhtään ehjää penkin selkämystä. Oli tussilla huitaistuja sukuelinten kuvia ja muita töherryksiä puujäljitelmillä, irti ruuvattuja ruuveja ja outoja tahroja kangasverhoilussa. On todellakaan tiennyt, minkä päällä istuin. Meteli ja tärinä oli täysin toleranssieni ulkopuolella, kun bussi nytkähti liikkeelle pysäkiltä muun liikenteen sekaan.
Mielenrauhani anastanut nainen räpläsi puhelintaan bussin keskivaiheilla, minun paikallani. Oikeastaan bussissa ei ollut ketään, joka ei olisi näin tehnyt. Olin ainoa matkaa ja matkustajia tarkkaileva taho, joka käsitti, millaisen aikapommin sisällä me matkustimme. Jokaisessa mutkassa olimme suistua ulos, ja jokaisessa kiihdytyksessä moottori oli syttyä tuleen, joku tekninen sähkövempain levitä tai tärkeä akseli katketa. Olimme kuin vapaa pudotuksen äärellä. Enkä nähnyt edes ulos huuruiselta ikkunalta, johon en uskaltanut edes koskea, niin vastenmielisenä se minulle esiintyi. Nainen kohensi hiuksiaan. Hän pölläytti niitä molemmilla käsillään. Voimallisesti.
Äkkiä muistin nähneeni hänet jossain. Hän oli kasvoiltaan ja olemukseltaan tuttu. AJatus oli hieman hämmentävä, sillä siihen ei ollut mitään vastausta. Ei mitään selitettä. Ihmisaivot eivät ole mikään systemaattinen arkistointijärjestemä, jota voi selata ja plärätä mielinmäärin. Eli aloittaa vaikka alusta ja päätyä käytettävissä olevien tiedostojen loppuun. Käytännöllisesti katsoen: käydä läpi kaikki. Aivot eivät toimi näin, vaan kaikki tiedot ovat yhdessä sumussa yhteen liittyneinä mitättöminä välähdyksinä, jotka vain yhdessä muodostavat tietyssä järjestyksessä käsitettävän muiston. Jos järjestys on väärä, mitään ei synny, tai syntyy jotain toista. Muistoa pitää hakea mitä kummallisemmilla tavoilla tästä mielen usvasta.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=U8uB_RJqGn0
Puhelinsovellukseen siirtymisen jälkeen olen bussissa käsittänyt olevani muutoksen eturintamassa. Puhelimella tarvitsee vain vilauttaa kuljettajalle ostettua lippua, eikä tarvitse hääräillä lukulaitteiden kanssa, ja painella nappuloita sillä aikaa kun muun kansa jonottaa vesisateessa vuoroaan sisään suojaan ja lämpimään. Nopeaa, vaivatonta ja kätevää. Sujuvaa. Skannasin omaa paikkaani, mutta sen vei edelläni sisään astunut nainen. Hän istahti kasseineen rivillensä kuin omalle sohvalleen, sulki puhelimensa, mutta ehti avata sen uudelleen ehtiessäni kohdalle.
Olin hieman hämilläni. Yleensä olen lähes aina tällaisessa tilanteessa hämilläni, sillä bussin keskikohdan oikean reunan viimeinen ikkunanpuoleinen penkki on tullut minulle jonkinlaiseksi pakkomielteeksi istahtaa. Kuitenkin se on erittäin usein varattu astuessani bussiin, ja juuri silloin se iskee kyntensä kiinni ohimoihini: neuvottomuus. Jos istuimeni on varattu, niin on jatkettava eteenpäin. Matka bussin perälle on muutamien askeleiden mittainen. Sinä aikana oli oma istuin löydettävä, tai olit umpikujassa, ja sinun oli käännyttävä takaisin.
Joutuessani toiseksi viimeisen penkkirivin vasemmalle puolelle, koin olevani suljettuna kuin muovipussiin. Oli vaikea hengittää. Rutistin reppua sylissäni ja toivoin olevani jo perillä. Ikkuna oli huurussa ja linja-auto luultavasti kotoisin 70-luvulta. Se oli aivan käsittämätön romu, joka haisi pakokaasulta, ja jossa ei ensisilmäyksellä ollut yhtään ehjää penkin selkämystä. Oli tussilla huitaistuja sukuelinten kuvia ja muita töherryksiä puujäljitelmillä, irti ruuvattuja ruuveja ja outoja tahroja kangasverhoilussa. On todellakaan tiennyt, minkä päällä istuin. Meteli ja tärinä oli täysin toleranssieni ulkopuolella, kun bussi nytkähti liikkeelle pysäkiltä muun liikenteen sekaan.
Mielenrauhani anastanut nainen räpläsi puhelintaan bussin keskivaiheilla, minun paikallani. Oikeastaan bussissa ei ollut ketään, joka ei olisi näin tehnyt. Olin ainoa matkaa ja matkustajia tarkkaileva taho, joka käsitti, millaisen aikapommin sisällä me matkustimme. Jokaisessa mutkassa olimme suistua ulos, ja jokaisessa kiihdytyksessä moottori oli syttyä tuleen, joku tekninen sähkövempain levitä tai tärkeä akseli katketa. Olimme kuin vapaa pudotuksen äärellä. Enkä nähnyt edes ulos huuruiselta ikkunalta, johon en uskaltanut edes koskea, niin vastenmielisenä se minulle esiintyi. Nainen kohensi hiuksiaan. Hän pölläytti niitä molemmilla käsillään. Voimallisesti.
Äkkiä muistin nähneeni hänet jossain. Hän oli kasvoiltaan ja olemukseltaan tuttu. AJatus oli hieman hämmentävä, sillä siihen ei ollut mitään vastausta. Ei mitään selitettä. Ihmisaivot eivät ole mikään systemaattinen arkistointijärjestemä, jota voi selata ja plärätä mielinmäärin. Eli aloittaa vaikka alusta ja päätyä käytettävissä olevien tiedostojen loppuun. Käytännöllisesti katsoen: käydä läpi kaikki. Aivot eivät toimi näin, vaan kaikki tiedot ovat yhdessä sumussa yhteen liittyneinä mitättöminä välähdyksinä, jotka vain yhdessä muodostavat tietyssä järjestyksessä käsitettävän muiston. Jos järjestys on väärä, mitään ei synny, tai syntyy jotain toista. Muistoa pitää hakea mitä kummallisemmilla tavoilla tästä mielen usvasta.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=U8uB_RJqGn0
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mun mielestä ei ole niin olennaista miltä näyttää vaan se miltä kuulostaa. Tämä kuulostaa tod hyvältä. Lisäksi gimmalla on handussa jonkinlainen platta, joita menneinä vuosisatoina saatettiin tällaisten misujen käsissä nähdä, kun divareita vasta funtsittiin ajankohtaisiksi musiikin varastointi- ja välityspaikoiksi.
(naurua)
https://www.youtube.com/watch?v=Vu307Ds2DG4
Kaikki älppärit näyttävät mun mielestä ihan samanlaisilta. Ainoastaan label vaihtelee, muuten samaa raidallista mustaa päällä laidasta laitaan.
Jotkut ovat jääneet vähän lyhyemmiksi kuin toset.
(reps)