Oli helpottavaa lukea, että monella muullakin on tällä palstalla samanlaisia ongelmia kuin minulla. Eli mitä tehdä jätänkö poikaystäväni vai jatketaanko siten miten ennenkin? Me ollaan oltu yhdessä neljä vuotta, alettiin seurustelemaan minun ollessa vasta kahdeksantoista. Minulle suhteemme oli ensimmäinen vakava suhde, sitä ennen olin lähinnä vain haaveillut seurustelusta. Tästä luultavasti johtuukin ongelmani, jättääkö vai jäädä. Sillä koska minulla ei ole kokemusta muista suhteista, en tiedä ovatko kaikki miehet todellakin välillä niin raivostuttavia... Voisiko jostain löytyä toinen mies joka täydentäisi minua... Haluaisin vielä tuntea ihastumisen huuman , flirttailla miehille, pähkäillä pitääkö tuo mies juuri minusta...
Poikaystäväni on minua kohtaan todella huomaavainen ja hän rakastaa minua todella. Mutta... Minä en tiedä rakastanko minä häntä. Arkemme on tylsää. Työ, televisio ja omat harrastukset molemmilla. Kumpikaan meistä ei osaa keskustella asioista, omista tunteistaan, suhteemme alussa tämä tuntui olevan ihanaa, kun ei tarvinnut keskustella, mutta nykyään se vaivaa minua todella paljon. Me emme riitele, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan möksötämme, koska kumpikaan ei osaa ilmaista tunteitaan sanoin. Poikaystäväni mielestä (niin ainakin luulen) suhteessamme ei ole mitään vikaa, koska kaikki on niin kuin ennenkin. Mutta minä kaipaan syvällisiä keskusteluja asiasta kuin asiasta ja jonkun joka innostuu samoista asioista kuin minäkin. Minä haluaisin käydä teattereissa, elokuvissa, syömässä, mutta hän ei pidä tällaisista "julkisista esiintymisistä". Hän istuu mieluummin kotona television tai tietokoneen ääressä tai kahvilla kavereidensa kanssa.
Kaikki olisi paljon helpompaa, jos jatkaisimme samalla tavalla kuin ennenkin. Meillä on paljon yhteisiä ystäviä ja vanhempani pitävät poikaystävästäni. Kaikki pitävät itsestään selvyytenä, että menemme naimisiin ja saamme lapsia. Hieman on kyllä alettu ihmettelemään kuinka emme ole jo kihloissa... Olemme puhuneet joskus kauan sitten poikaystäväni kanssa kihloista, mutta asia jäi silloin harkinta-asteelle, tein kyllä hänelle selväksi, että minä odotan (vanhanaikaisesti) hänen kosivan. Asiasta ei ole sen koommin puhuttu. Pelkääkö poikaystäväni sitoutumista vai onko hän oikeasti vain saamaton kuten aika monessa muussakin asiassa...
Kun olen monena yönä miettinyt jäädä vaiko jättää, mieleeni on myös tullut se, että onko meidän tilanteemme juuri sellainen mistä nyt paljon puhutaan. Suhteen eteen ei jakseta enää tehdä töitä, vaan luullaan että kaiken täytyy heti loksahtaa paikoilleen. Jos toinen alkaa kyllästyttämään, etsitään toinen tilalle. Olenko minä juuri tässä tilanteessa? Olen myöskin miettinyt sitä, että jos en nyt jätä poikaystävääni, tuleeko minulle keski-iän kriisi. Jätän mieheni ja lapseni, ja lähden etsimään sitä "nuoruuden huumaa" joka jäi minulta kokematta. Koska juuri nyt minulla on se tunne, että haluan olla villi ja vapaa. Tehdä mitä haluan ihan milloin itse haluan, ilman että siitä pitäisi raportoida kenellekään muulle ellen niin halua.
Haluasin, että viisaammat ja vanhemmat, tai ainakin viisaammat, ottaisivat kantaa pähkäilyyni. Ovatko kaikki miehet välillä raivostuttavia: eivät tee kotitöitä oma-aloitteisesti, eivät osaa puhua asioista, televisio ja tietokone ovat kaikki kaikessa, eivät urheile, eivät pidä huolta hygieniastaan, eivät halua käydä teatterissa tai syömässä...?
Jos jätän poikaystäväni, mitä minulla on edessä? Jotain paljon parempaa vai vanhapiikuus, koska luuloni miehistä ovat liian korkealla?
Poikaystäväni on minua kohtaan todella huomaavainen ja hän rakastaa minua todella. Mutta... Minä en tiedä rakastanko minä häntä. Arkemme on tylsää. Työ, televisio ja omat harrastukset molemmilla. Kumpikaan meistä ei osaa keskustella asioista, omista tunteistaan, suhteemme alussa tämä tuntui olevan ihanaa, kun ei tarvinnut keskustella, mutta nykyään se vaivaa minua todella paljon. Me emme riitele, sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan möksötämme, koska kumpikaan ei osaa ilmaista tunteitaan sanoin. Poikaystäväni mielestä (niin ainakin luulen) suhteessamme ei ole mitään vikaa, koska kaikki on niin kuin ennenkin. Mutta minä kaipaan syvällisiä keskusteluja asiasta kuin asiasta ja jonkun joka innostuu samoista asioista kuin minäkin. Minä haluaisin käydä teattereissa, elokuvissa, syömässä, mutta hän ei pidä tällaisista "julkisista esiintymisistä". Hän istuu mieluummin kotona television tai tietokoneen ääressä tai kahvilla kavereidensa kanssa.
Kaikki olisi paljon helpompaa, jos jatkaisimme samalla tavalla kuin ennenkin. Meillä on paljon yhteisiä ystäviä ja vanhempani pitävät poikaystävästäni. Kaikki pitävät itsestään selvyytenä, että menemme naimisiin ja saamme lapsia. Hieman on kyllä alettu ihmettelemään kuinka emme ole jo kihloissa... Olemme puhuneet joskus kauan sitten poikaystäväni kanssa kihloista, mutta asia jäi silloin harkinta-asteelle, tein kyllä hänelle selväksi, että minä odotan (vanhanaikaisesti) hänen kosivan. Asiasta ei ole sen koommin puhuttu. Pelkääkö poikaystäväni sitoutumista vai onko hän oikeasti vain saamaton kuten aika monessa muussakin asiassa...
Kun olen monena yönä miettinyt jäädä vaiko jättää, mieleeni on myös tullut se, että onko meidän tilanteemme juuri sellainen mistä nyt paljon puhutaan. Suhteen eteen ei jakseta enää tehdä töitä, vaan luullaan että kaiken täytyy heti loksahtaa paikoilleen. Jos toinen alkaa kyllästyttämään, etsitään toinen tilalle. Olenko minä juuri tässä tilanteessa? Olen myöskin miettinyt sitä, että jos en nyt jätä poikaystävääni, tuleeko minulle keski-iän kriisi. Jätän mieheni ja lapseni, ja lähden etsimään sitä "nuoruuden huumaa" joka jäi minulta kokematta. Koska juuri nyt minulla on se tunne, että haluan olla villi ja vapaa. Tehdä mitä haluan ihan milloin itse haluan, ilman että siitä pitäisi raportoida kenellekään muulle ellen niin halua.
Haluasin, että viisaammat ja vanhemmat, tai ainakin viisaammat, ottaisivat kantaa pähkäilyyni. Ovatko kaikki miehet välillä raivostuttavia: eivät tee kotitöitä oma-aloitteisesti, eivät osaa puhua asioista, televisio ja tietokone ovat kaikki kaikessa, eivät urheile, eivät pidä huolta hygieniastaan, eivät halua käydä teatterissa tai syömässä...?
Jos jätän poikaystäväni, mitä minulla on edessä? Jotain paljon parempaa vai vanhapiikuus, koska luuloni miehistä ovat liian korkealla?
Vastaukset 16
Vanhimmat
vain sinä. Mutta toitotus nuoresta iästä pitää kohdallasi paikkansa. Jos Sinua ahdistaa, niin siihen on varmasti syy. Paras olisi, jos pystyisitte juttelemaan. Kaikki suhteet arkipäiväistyvät ja pitää jaksaa tehdä asioita. Ei pidä odottaa toisen muuttuvan, vaan toinen pitää hyväksyä sellaisena kuin on. Minusta tuntuu, että me kaikki (?) odotetaan aina jotain mitä ei ole olemassa. Kaikessa on riskinsä, mutta jos itse olisin tiennyt lopputuloksen, niin olisin jättänyt tämän erossaasumisen väliin....Jäi luu käteen. Ei ole kiva tunne, kun itse haluaisi palata, mutta eipä ole takaisin menemistä. Kannattaa siis pohtia tarkkaan. Olisiko sinulla mahdollista lähteä esim. vaihtoon tms. Se antaisi "hyötyä" ja samalla saisit lisäaikaa miettimiseen. Asioilla on tapana ratketa omalla painollaan.
Sä kirjotit tosi hyvin, kuin suoraan päiväkirjastani =)
Mulla on sama ongelma, mietin AIVAN JOKA PÄIVÄ että mitä jos lähden, mihin meen, mitä teen...onko ne toiset miehet yhtään sen parempia!
Tästä meijän parisuhteesta saisin kirjotettua kokonaisen kirjan...todella raastavan vaikeaa tämä homma.
Tsemppiä, voimia ja hyviä päätöksiä sinulle =)
haluaisitko itse, että kumppanisi miettisi moisia.....
Minulla oli joskus muinoin sama juttu. Alettiin seurustella juuri 18-vuotis syntymäpäivieni aikoihin. Alussa kaikki oli hyvin. Mies palvoi maata jalkojeni alla ja minä olin onnellinen, koska olin saanut aiemmin kokea monenlaista p*skaa miesten taholta.
Vähitellen mustat pilvet alkoivat kerääntyä. Mies ei myöskään erikoisemmin välittänyt ulkona (leffoissa, syömässä, keilaamassa.. mitä vaan!) käymisestä. Tosin asuimme maalla, joten mahdollisuudetkin olivat rajatummat, joskin hänellä oli auto. Katsoimme telkkaria, viikonloppuisin repäistiin sipsien ja leffan vuokraamisen muodossa. Joskus sain hänet kävelylenkille tms raahattua.
Minulla oli kaikenlaisia haaveita, esim. ulkomailla opiskelu/työskentely, matkustelu, muutto kaupunkiin jne. Mies ei voinut sattuneista syistä ajatellakaan näitä asioita.
Alkoi ahdistaa. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta yhä enemmän. Mies puhui joskus kihloihin menosta yms. Joskus tuntui ihanan turvalliselta ajatus lapsista ja hauvasta tämän miehen kanssa, koska hän oli/on kiltti, huomaavainen, hellä.. monelta kantilta ei parempaa miestä voi saada. Mutta sitten tuli taas fiilis, että ei h*lvetti. Tuli olo, että jos jään tähän, minusta tulee joskus vielä tosi katkera.
Yritin puhua erosta. Mies ahdistui, selitti, miten hänen elämänsä on niin tyhjää ilman minua ja paljon muuta.
Lopulta petin häntä. Pahasti. En ole siitä ylpeä, vieläkin pidän sitä yhtenä pahimmista virheistäni. Vähitellen tämä toinen mies kuitenkin opetti ymmärtämään, ettei tämä voi jatkua.
Nyttemmin, monien mutkien kautta. olen ollut pitkään yksin. Oppinut itsenäiseksi, miten ollaan yksin. Kokenut monenlaista huumaa; flirttaillut, ihastunut, treffaillut miehiä.. Olen asunut ulkomailla ja kokenut monenlaista. Nyt tuntuu, että voisin olla taas valmiskin parisuhteeseen. Kokemus on opettanut, mitä haen ja millaista se kaikki voi parhaimmillaan olla.
Tässä oli minun tarinani. En sano, mitä sinun pitäisi tehdä. Jotkut ihmiset alkavat seurustella nuorena ja elävät onnellisina elämänsä lopppuun asti. Minä vain en kuulunut heihin. Vaikka mies olisi ollut miten ihana tahansa, olisin luultavasti silti jäänyt haikailemaan uusia kokemuksia.
Jos sinusta tuolta on pidemmän aikaa tuntunut, se ei ikävä kyllä luultavasti häviä. Meillä kaikilla on kuitenkin vain yksi elämä, ja ainakin omasta mielestäni sitä on ikävämpi sitten neljäkymppisenä alkaa kriiseilemään ja miettimään, miten nuoruus jäi elämättä ja kokemukset saamatta.
On tosin myös totta, että kaikista suhteista tulee joskus arkipäivää. Kaikki miehet eivät kuitenkaan ole kuvailemasi kaltaisia..
kun vain uskaltaisi ottaa sen ratkaisevan askeleen... seurusteltu nyt 5v. ja minä olin vasta 15 täytin 16 pian kun aloimme serustelemaan...eli lapsi omasta mielestäni...ensimmäinen seurustelusuhde...
olen myös pahasti retkussa hänen kaveriinsa... tunne ei ole yksipuoleinen...mies rakastunut minuun. Olisi vaan ihana olla omillaan...enhän ole kerennyt olla ollenkaan omillani... mieheni suuttuu kun otan asian esille... olen yrittänyt saada hänet käsittämään etten voi loppuelämääni jäädä miettimään minkälaista olisi tuntea muiden miesten kosketus, hellyys jopa rakkaus. mieheni on mua 4 vuotta vanhempi.
Rakastuimme toisiimme päätä pahkaa...hetkeäkään ei voitu olla erossa. aluksi se oli melkein pelottavaa...nty voisin vaikka maksaa jos saisin omaa aikaa ja tilaa... :/
Itse elin kanssa pitkään samassa tilanteessa lähteäkkö vai jäädä..ja olisi niin helppo ollut vaan jäädä. Mutta tosiaan nyt jokin aika sitten tein sen ratkaisun, ja sanoin että haluan välimatkaa..takana meillä oli 7 vuoden kihloissa olo ja tosiaan kaikki odottivat me menemme naimisiin ja sitten tulevat lapset ja jne..
Helppoa se ei ollut,ei tosiaankaan! Ja kamala ikävähän se tuli, mutta tuntui että kaipasin niinkuin ystävää en niinkuin puolisoa, ja ihanaa että saimme ainakin toistaseksi hoidettua kaikki suhtkot hyvissä väleissä..
Mut minulle tämä ero tuli tarpeeseen, sillä tuntui että en ollut elänyt enää kunnolla pitkään aikaan, sillä meilläkään ei ollu kamalasti yhteistä, ja varsinkin minä itse olen aika eläväistä sorttia, tykkään urheilusta ja käydä juuri esim. elokuvissa ja muutenkin ulkona (en tarkoita baareissa juoksua), mutta toinen ei sitten välittänyt näistä asioista, niin sitä jotensakkin turhautu.
Mut nyt elän päivä kerrallaan ja katson mitä tulevaisuudella on minulle tarjottavana..ja tiedän että vielä tulee niitä vaikeita ikävä päiviä, mutta toivon että selviän niistä kunnialla. Ja kuitenkin minulla on vain tämä yksi elämä...joten joskus ei vaan pidä jäädä junnaamaan, vaan on mentävä ja tehtävä..
Joten kamalasti sulle voimia päätökseen, oli se sitten kumpi tahansa!
Lähdin ja nyt olen vasta tajunnut asioita. Ikävä ja rakastan yhä enemmän.Ovi meni kiinni, mies ei ota takaisin.Sain elämäni opetuksen, kalliin sellaisen.
Tää on aika pitkä...mutta en osaa kirjottaa lyhyesti ja sun juttusi pisti mut todella ajattelemaan...
Kun luin ton sun kirjoittaman jutun ja muiden vastauksia, ne sai mut todella ajattelemaan omaa tilannettani. Melkein sanasta sanaan kaikki mitä kirjoitit pitää paikkaansa myös minun kohdallani. Mieheni ei niin välitä hygieniastaan, sotkee todella paljon ja jättää jopa vessassa asioidessaan jarrutusjäljet pönttöön mikä on aivan älyttömän raivostuttavaa. Hän ei ikinä ikinä erehdy tiskaamaan tai siivoamaan ei edes pyydettäessä. Hän ei tee mitään. Hän käy kyllä töissä, sitten pelaillaan tietokonetta tai katsotaan tv:tä.
Ollaan seurusteltu poikakaverin kanssa jo kohta kuusi vuotta ja mä täytän tänä keväänä 23. Se on mua vuoden vanhempi. Tää on kummallekin ensimmäinen kunnollinen suhde. Muutettiin suoraan lapsuudenkodeistamme yhteiseen vuokrakämppään, joten kokemukset yksinelämisestä ja sinkkuudesta on jääneet saamatta.
Mun vanhemmat ja sisarukset tykkää mun poikakaverista paljon ja me ollaan kanssa sellainen potentiaalinen tulevaisuuden aviopari ja hankitaan talo, koira ja liuta lapsia. Musta kuitenkin tuntuu, ettei minusta ole siihen. En edes ole varma haluanko lapsia. Nyt tahtoisin vain elää täysillä nuoren ihmisen elämää ja tällä hetkellä mietiskelen ainoastaan kaikkea millaista elämäni voisi olla jos olisin yksin. En olisi vastuussa tekemisistäni kenellekään, eikä tarvitsisi selitellä päähänpistojaan.
Mieheni on kiva ja ihana. Hän on mukava ihminen luonteeltaan, mutta syvä rakkaus tuohon ihmiseen on muuttunut vain kaveriajatukseksi. Ei kait hän ole mitään pahaa tehnyt, on vain sellainen kuin on. Mä en kuitenkaan tiedä tahdonko havahtua kymmenen vuoden kuluttua samasta tilanteesta ja huomaan, että en ole tehnyt mitään.
Hänen kanssa ei voi oikein keskustella asioista. Hän ei halua puhua akkamaisesti tunteista tai muusta vaan elää mielellään vain päivän kerrallaan niinkuin asiat on. Ehkä hän on tyytyväinen eikä ajattele tällaisia asioita, mutta mehän ollaankin kaksi erillistä yksilöä. Sitä tahtoo vaan unohtaa itsensä jonnekin parisuhteen syövereihin. Sitä unohtaa että itselläkin on oikeus omiin ajatuksiin ja toiveisiin, mutta miten niistä sitten puhua toiselle. Jos ottaisin eroamisasian puheeksi, miten sen voi tehdä...en minä osaa ja pelkään että hän suuttuu tai suurinpiirtein maailma räjähtää mun niskaan jos menen puhumaan jotain sellaista.
Ne pikkujutut jotka toisessa kaihertaa... ja sitten ne muuttuvat suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja alkaa miettiä mitä oma elämä voisi olla ilman tätä toista henkilöä. En todellakaan haluaisi menettää poikaystävääni kaverina, jollaiselta hän on jo kauemman aikaa tuntunutkin. Asumme yhdessä, mutta välillämme ei ole minkäänlaista seksuaalista jännitettä. Ei seksiä kuukausiin, saati intohimoista suudelmaa...en enää tunne edes kaipuuta sellaiseen hänen kanssaan. Kun nyt ajattelen, että harrastaisin seksiä hänen kanssaan, minulle tulee tunne, etten halua. Kumpikaan ei ole tehnyt seksuaalista aloitetta suuntaan jos toiseenkaan. Me emme tee koskaan mitään yhdessä. Miestäni ei kiinnosta yhteiset harrastukset tai vaikkapa edes kaupungilla kahvilassa käyminen. Joo ruokakauppaan hän lähtee mun kanssa, ei sen kauemmas. Se ei haluaisi lähteä mun kanssa kahdestaan matkoille, vaan ottaisi ehdottomasti jonkun kaverinsa mukaan. Se sanoi, että meille tulisi tylsää kahdestaan. Hän ei pidä minkään tasoisesta romanttisuudesta...turha ajatellakaan tunnelmallista takkavaloa, viiniä ja mansikoita kermavaahdolla, sillä se olisi hänen mielestä varmaan vaan jotenkin kornia, koska se EI OLE HÄNEN TYYLINSÄ.
Mä uskon, että tässä on lipsuttu sille tielle, ettei kumpikaan enää jaksa edes yrittää tehdä suhteen eteen mitään tai sitten kumpaakaan ei kiinnosta, en tiedä. Me ollaan vaan jotenkin ajauduttu erillemme. Meidän irrottelu kanssa menee tuonne leffan katselun ja sipsien mättämisen puolelle. Miksi ei voida tehdä jotain repäisevää...mennään vaikka seinäkiipeilemään...mutta EI. En halua syyllistää ainoastaan miestäni, kerron vaan miltä tää tilanne musta tuntuu.
Mä olen todella turhautunut ja ahdistunut nykyään, uskon että tää ahdistava puristus sydämessä johtuu just siitä, että en tiedä mitä mä tekisin tai mitä haluaisin. Kun ei ole aikaisempia seurustelukokemuksia saati kokemuksia muista miehistä...en halua erota siksi, että pääsisin tapailemaan muita miehiä vaan pääsisin omaan elämään kiinni ja olisin itseni herra.
Mä mietin, että mitä mä sitten ajattelisin jos ja kun se rupeaisi seurustelemaan toisen tytön kanssa...jos näkisin sen vaikka baarissa toisen kanssa rakastuneena ja toisiinsa nojautuneena. Poiskaan en voi paikkakunnalta muuttaa kun aloitin juuri uuden koulun...niin tai miksi en voisi!
Välillä sitten tulee sellainen tunne, eihän me voida erota kun me ollaan jo niin kauan seurusteltu ja kaikki on suhteellisen hyvin. Kuitenkin mua ahdistaa. Miksi? Onko se vapaudenkaipuuta?
Helvetti, miksi elämä on näin vaikeaa? Kuinka asian voi ottaa esille? Uskon, että hän rakastaa minua aidosti ja sanoo sen silloin tällöin ja halailee minua ja ottaa tv:tä katsellessa kainaloon...mutta ei se tee tästä meidän jutusta parisuhdetta. Rakastan toki myös häntä, mutta voisin rakastaa häntä samalla tavalla myös ystävänä.
Tunnenko vain velvollisuutta seurustella hänen kanssa koska ollaan oltu jo niin kauan yhdessä vai tuntuuko minusta, että minun pitää olla hänen kanssa koska hän rakastaa minua niin paljon?
Mun ajatukset on mennyt jo sille tasolle, että melkein toivon hänen pettävän mua, että me voitaisiin erota...ihan sairasta, mutta kun ei toisen kanssa oikeasti pysty puhua niin mitä siinä sitten voi tehdä?
Muutama kohta kirjoituksessasi pisti silmään..
Ensinnäkin tuo pettämisjuttu. Tunsin ihan samoin. Todellakin toivoin hetkittäin, että hän olisi pettänyt minua. Että olisi joku syy, miksi erota. Ettei tarvitsisi enää miettiä.
Eikä minun ainakaan ole ikinä helppo nähdä entisiä miehiä uusien tyttöystävien seurassa, onnellisena. Asioita täytyy kuitenkin oppia punnitsemaan, kumpi on suurempi paha; nähdä ex uuden naisen seurassa vai jäädä kituuttamaan suhteeseen, jossa toista ei oikeasti rakasta? Ja voihan sitä ajatella niinkin, että turha tuhlata toisen(kin) elämää suhteeseen, jossa itse ei ole onnellinen. Ehkä joku muu nainen voisi rakastaa oikeasti juuri häntä?
Ja se, jos olet turhautunut ja ahdistunut nykyään. Ei kuulosta kovin hyvältä? Hankala asiaa ja ihmisiä tuntematta on mitään neuvoa, mutta kehoittaisin vakavasti harkitsemaan ainakin taukoa suhteessa. Miettisit mitä oikeasti elämältä ja parisuhteelta haluat? Yksinäisyys voi (ja luultavasti onkin) aluksi olla yhtä helvettiä, mutta samalla se tekee vahvemmaksi. Parempi järjestää asiat nuorena kuten haluaa, ettei tarvitse sitten vanhana katua.
Kiitos sun mielipiteestä...ehkäpä tauko voisi olla tässä tilanteessa ihan hyvä ratkaisu. Mun päässä todellakin pyörii niin paljon kaikkea ja kaikkia ristiriitaisia ajatuksia, että olen ihan sekaisin ja ahdistaa. Ehkä voisimme muuttaa ainakin aluksi erillemme, kokeilla suhdetta siltä pohjalta...jotenkin kaipaan omaa tilaa ja omaa elämää, ennen kaikkea aikaa omille ajatuksille. Mutta miten toiselle ehdottaa sellaista?
Voisinkin harkita muuttamista eri kämppään, mutta juuri syksyllä vaihdoimme asuntoa ja silloin minusta jo tuntui, että olisi pitänyt jutella asioista ja puhua siitä, että voitaisko me hankkia eri asunnot...en kuitenkaan uskaltanut...Sitten muutettiin yhdessä kalliiseen vuokrakolmioon, jossa meillä on kaiken lisäksi vuoden kestävä määräaikainen vuokrasopimus...eli asuntoa ei voi irtisanoa ennen ensi elokuuta...apua...tää tilanne on aivan hirvee...
Itselläni on kanssa samanlainen tilanne paitsi, että otin asian puheeksi avomieheni kanssa. Kerroin hänelle asioista jotka eivät olleet hyvin ja sanoin, että tunteet ovat laantuneet, koska hän ei koskaan huomioinut minua. Hänelle tuntui olevan tärkeempiä tietokone ja kaverit. Hän sai aikamoisen slaagin kun sanoin miettiväni haluanko jatkaa seurustelua vaiko olla villi ja vapaa. Sillä itsellänikin jäi nuoruus vähän vähiin.Olin 16-vuotias ja nyt ollaan oltu yhdessä 6 vuotta.
Juttelimme asiasta pitkään ja hän lupasia yrittää muuttua, mutta tällä hetkellä mietin vieläkin, että onko tämä oikea ratkaisu. Voiko hän muuttua sellaiseksi mitä ei ole koskaan ennen ollut? Hän sanoo kyllä rakastavansa minua enemmän kuin mitään muuta, mutta mielestäni on kestänyt aika kauan ennen kuin hän voi sen sanoa.
Olen vieläkin hyvin eksyksissä vaikka hän vielä tälläistenkin mietteiden jälkeen haluaa olla kanssani. En tiedä onko tämä oikea ratkaisu vai ei....ehkä aika näyttää.Ongelmana on myös seksi, jota hän haluaisi mutta minä en.Miksi elämä pitää olla näin vaikeaa...?
Niin
Kiitos teille kaikille rehellisyydestänne.
Minä en ajattellut noin, minut jätettiin.
Mutta minut jätettiin juuri noin.
Keskusteluja ei käyty. Mitä hän silloin ajatteli, mikä ahdisti? Miksi...
Mutta kun nyt luen tarinoitanne saan rauhaa sydämelle. Sillä nuoria olimme mekin, ensikertalaisia ja niin kovin rakastuneita.
Vastauksenne auttavat ymmärtämään toista, antavat surulle syyn. Että hän on nyt onnellinen, ehkä onnellisempi kuin olisi tullut olemaan minun kanssani. Saa nyt elää ja hakea itseään.
Ja se syy on raskas, murheellinen... mutta syistä kai paras.
Eli kiitos teille ja kaikille kirjoittajille..
Meitä on monta.
Kirjoituksenne antoivat minullekin paljon ajattelemisen aihetta. Minut jätettiin 7 vuoden suhteen jälkeen. Kysymyksessä oli se kummallekin ensimmäinen suhde, joka alkoi nuorena ja jonka kestämiseen kumpikin uskoi.
Mutta toinen sanoi, että hän ei enää rakasta minua. Minä olen hänelle enää rakas ystävä, hän haluaa olla muiden naisten kanssa. Hän ei enää halua minua.
Aluksi maailma romahti täysin, enhän ollut arvannut yhtään mitään toisten tunteista, hänkun ei ole kommunikoivaa sorttia:)
Mutta nyt (vain kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen) kaikesta tuskasta, pelosta, surusta ja ahdistuksesta huolimatta ajattelen innolla myös omaa tulevaisuuttani. Tuntuu, että ehkä emme olleetkaan niin hyvin yhteensopivia, meilläkään ei ole yhteisiä kiinnostuksen kohteita eikä harrastuksia. Heräsi toivo, että ehkä joskus (siis parin vuoden päästä) voisin tavata jonkun, joka jakaisi kiinnostukseni minulle tärkeisiin asioihin.
Seksielämämme ei ollut toimivaa, vaikka olemme kummatkin intohimoisia ihmisiä, emme vain koskaan kohdanneet toisiamme sillä tavalla miehenä ja naisena. Se on aiheuttanut vuosien varrella ahdistusta. Odotan innolla sitä, että pääsisin joku päivä toteuttamaan itseäni silläkin saralla.
Odotan myös sitä, että voisin itse hoitaa omaa talouttani kuten haluan, ettei tarvitsisi aina yrittää motivoida toista siivoamaan. Minä olen joutunut hoitamaan itsekseni kotia vaikka meitä on kaksi täällä asunut, se kyllästyttää...
Kaikesta tuskasta huolimatta, mitä olen kokenut, uskon, että tämä on parhaaksi minullekin. Ehkäpä minunkin tunteeni ovat muuttuneet enemmän ystävyydeksi vaikka en ole sitä aiemmin huomannutkaan. Ehkä olen myös itsekin kokenut, että teen liikaa kompromissejä suhteessani, vaikka en ole sitä itse tajunnut.
Uskon tämä on meille kummallekin uusi mahdollisuus. Olemme edelleen ystäviä ja asumme sopuisasti yhdessä ennen asuntoasioiden järjestymistä. Toivon, että myös pysymme läheisinä ystävinä, sillä välitämme toisistamme edelleen paljon.
Vaikka ajattelenkin näin, on tämä silti myös tuskallista, suren ennen kaikkea menetettyä tulevaisuutta, mentettyjä unelmia yhteisestä perheestä yms. Siitä huolimatta uskon, että minusta tulee tämän kokemuksen avulla vahvempi ja onnellisempi ihminen. Vaikka tämä sattuu, on tämä kuitenkin se herätys, jota tarvitsen elämässäni.
Toivottavasti nämä ajatukseni antavat myös teille pitkästä suhteesta poishaluaville jotain mietittävää. Vaikka minut jätettiin ja se sattuu paljon ja tulevaisuus pelottaa vielä enemmän, tuntuu siltä kuin tämä olisi minullekin uusi mahdollisuus elää nuoruuttani vielä joitakin vuosia (ennen sitä pelottavaa kolmeakymppiä!). Niin paljon on kuitenkin jäänyt kokematta...
tämä mököttäminen on kaikkein paras vaihtoehto.. eipä tule sanottua mitn tyhmää.
Miksi ratkaisun tekeminen on niin vaikeaa??!! Kysyn tätä itseltäni. Pelkääkö satuttavansa toista minkä tietysti tekeekin jos jättää mutta enkö voisi välillä ajatella itseäni!!
Minulla on ollut toista vuotta mielessä samat ajatukset. Kaikki kirjoitukset tuntuu niin tutulta. Meillä ei ole muuta yhteistä ku velat ja harrastuksena kaupassa käynti..
Tätäkö tää elämä on?! Niin sitä arkea..
Ollaan seurusteltu yli 10v ja jo suhteen alussa puhuin että meillä pitää keskustella asioista mutta ei. Voisko se johtua että molemmat olemme jollain tavalla ujoja toisiamme kohtaan. Mies puhuu ns vakavista asioista vaan humalassa. Mikä ei yleensä johda mihinkään.
Olin kans nuori ja mietin et jäikö ns villi nuoruus elämättä ja kadunko sitä joskus vielä vanhempana. En kaipaa muita miehiä mutta olisi kiva tehdä ja lähteä joskus ihan ex temporee jonnekkin potematta syyllisyyttä toista kohtaan..
Toisaalta kiva tietää että muillakin on samanlaisia ongelmia vaikka niitä ei kenellekkään toivo. Mut TSEMPPIÄ ja voimia kaikille!! :)
Tuntuu jotenkin helpottavalta, että joillain muilakin (ja näköjään aika monella) on sama ongelma kuin mulla. Suhteemme on ollut lässähtänyt jo pitemmän aikaa, mutta olen kai yrittänyt uskotella itselleni, että kyllä tästä kaikki vielä järjestyy... Mutta nyt tuntuu jo ihan toivottomalta.
Mieheni on kiltti, tekee kotitöitä ja passaa minua, mutta siinä kaikki. Voisimme olla varmaan viikonkin puhumatta jos minä en aukaisisi suutani. Hänen mielestään meillä ei ole mitään puhuttavaa koskaan! Haluaisin todella keskustella asioista syvällisesti, jutella joskus tunteista ja elämästämme, mutta hänelle riittää että asumme samassa asunnossa, mutta olemme ja käyttäydymme toisiamme kohtaan lähes kuin ventovieraat. Yritin vuosia herätellä keskusteluja, keksi yhteistä tekemistä ja elvyttää suhdettamme, mutta en jaksa enää!
Minunkaan miestäni ei kiinnosta konsertit, teatteri tai yhteiset harrastukset. Elämämme on sitä, että hän istuu kaikki illat tietokoneella ja minä teen omia juttujani. Ei meillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin asunto. Olen yrittänyt sanoa hänelle moneen kertaan tästä asiasta, että kaipaan elämäämme jotain yhteistä tekemistä ja keskustelua, mutta ei. Tuntuu kuin sanani kaikusivat kuuroille korville. Mikään ei muutu.
Olen ahdistunut kotona olemiseen, koska hän ei puhu minulle ja tunnelma on vaivaantunut. Olemme kihloissa, mutta sitäkään ei olisi varmaan koskaan tapahtunut, jos minä en olisi tehnyt aloitetta asiassa. Tuskin koskaan menemme naimisiin tai saamme lapsia, jos se on mieheni aloitteesta kiinni. En ymmärrä, miten tällainen suhde voi tyydyttää häntä?!
Kaiken lisäksi olen tapaillut jo jonkin aikaa erästä miestä, jonka kanssa pystyn keskustelemaan kaikesta mahdollisesta ja jonka kanssa voin tehdä yhdessä sellaisia asioita jotka eivät miestäni kiinnosta. Tämä mies haluaisi alkaa seurustella kanssani ja minäkin olen hänestä kiinnostunut. Lopullinen lähteminen vanhasta suhteesta tuntuu olevan vain niin tuskaisen vaikeata, vaikka myönnän jo itselleni, ettei siitä varmaankaan enää mitään tule. Miten pitkän suhteen loppumisesta oikein selviää? Pelottaa, että tulen kuitenkin katumapäälle... Tiedän, ettei uutta ja parempaa voi tulla jos ei uskalla päästää irti vanhasta, mutta... Onko muilla samanlaisia kokemuksia???