Siitäkö se elo paranee

En minäkään koskaan naimisiin halunnut, mutta koska tiesin sen suuresti ilahduttavan tyttöystävääni, niin kosin ja naimisiin mentiin.

Ja on siitä ollut paljon juridista etua pitkin elämää.

Ai, sinä taas täällä, hehe. Vastataan jälleen kerran...et rakasta naistasi niin paljon, että uskaltaisit naimisiin mennä, pidät takaporttia yhä edelleen auki.

Ei kaikkien tarvitse mennä naimisiin. Itselle avioliitto merkitsee täydellistä sitoutumista toiseen ja halua viettää hänen kanssaan loppelämänsä, mutta kaikki eivät tällaisia tarvitse.
Joten ihan hyvän valinnan olette tehneet, jos siltä tuntuu ja toivotaan että jatkossakin vietätte mukavaa yhteiselämää :)
Ja älkää ainakaan toisten mielipiteiden takia koskaan menkö naimisiin, jos menette..omasta yhteisestä halusta vain.

Niin eikö ihanaa kun teet niin tai näin ei se kaikille jotenkin ole sopivaa? Mielipiteitä ja jopa piruiluja saa kuulla miksi yleensä on suhteessa? Joko ihan oma lähipiiri huolestuu ja katsoo oikeudekseen piruilla. Tai jos olet naimisissa miten sitä pitäisi hoitaa ja millä perustein. On katkeria kakkosia joille ei mene perille tuon avion syytä jne. Samoin katsotaan oikeudekseen jopa arvostella onko missä suhteessa. Se kysymys miksi? Kyllä minäkin ihan itse tiedän miksi kosin. Eikä se pitäisi kellekkään kuulua. Enkä ole se ukkomies jolla olisi edes väärälainen Justiina jonka tossun olen. Syitä avioon on ainoastaan se että itse haluaa. Ei muiden mielipiteensä tai muulla ole merkitystä.

Sanot että olet joutunut perustelemaan avovaimollesi parisuhteenne muotoa.
Minulla ja miehelläni ei koskaan ollut tarvetta keskustella siitä miksi elimme avoliitossa, se oli meille luonnollinen tapa elää ja olla. Asuimme mieheni kanssa avoliitossa lähes 30 vuotta. Emme kuuluneen kirkkoon, eikä meillä ollut minkäänlaista ulkopuolistakaan painetta. Kaikki omaisuusasiat olivat kunnossa, lapsetkin oli kasvatettu aikuisiksi ja asuivat jo omillaan. Meillä ei ollut koskaan ongelmia kenenkään kanssa, eikä kukaan edes kysellyt.

Siitä huolimatta mieheni kosi.
Olimme mökillä, oli aikainen juhannusaattoaamu, edessä kesälomaa 4 viikkoa. Heräsin ja menin tupaan. Mieheni oli jo keittänyt kahvin, oli hakenut juhannusruususta kukkivan oksan maljakkoon ja tehnyt voileivätkin valmiiksi.

Kun tulin tupaan, mieheni tuli luokseni, otti käsistäni kiinni ja kysyi, menetkö kanssani naimisiin? Olin kuin halolla päähän lyöty. Mekö?Miksi?Onko joku hätänä? Oletko sinä ihan terve?Mihin sua sattuu? Oikeestiko?Minkä takia?
Mies totesi, että ei ole mitään hätänä. Hän oli herännyt nukkumasta hyvin voimakkaaseen ajatukseen, että meidän on virallistettava parisuhteemme. Hän sanoi että se oli kristallin kirkkaana hänen päässään, pitää mennä maistraattiin. Ei hän osannut tarkemmin selittää.
Vastasin tietenkin kyllä, hän oli ja on yhä ollut elämässäni ainoa mies jota minä olen rakastanut. Käytiin maistraatissa loman loppupuolella, pidettiin pienimuotoiset juhlat lapsille, lastenlapsille ja vanhemmillemme.
Oletin, että tämä nyt oli tässä, mutta eikä mitä. Mieheni oli tilannut häämatkan ja sopinut työnantajani kanssa kahdesta lomaviikosta selkäni takana.
Lähdimme häämatkalle paratiisisaarelle lokakuussa. Keskivaiheilla lomaa istuimme lepotuoleissa ja katselimme merelle, oli ihanan lämmintä, auringon lasku punasi taivasta. Mies sanoi, että tajuatko miten me ollaan tehty nyt töitä yli 30 vuotta ja hankittu kaikki mitä me tarvitaan. Mitä jos otetaankin puoli vuotta vapaata töistä ja lähdetään kiertämään vähän maailmaa. Siinä sitä suunniteltiin sen viikon aikana ja kotiin palattua järjestettiin asiaa, otettiin vuorotteluvapaata ja reissuun.
Olimme kuin vastarakastuneet, aivan mahtava reissu kaiken kaikkiaan ja yhteinen elämä oli ihanaa reissun jälkeenkin.

Tästä on nyt tasan 3 vuotta. Mieheni kuoli 2 vuotta sitten. Hän sai tietää sairaudestaan vain muutama päivä ennen kuolemaansa. Eikä hän silloinkaan ollut sellainen niin kuin syöpäsairaat kuvissa ja tv-ohjelmissa ovat. Vähän yskitti ja voimat olivat vähissä, vaikka syöpäkasvaimia oli jo aivoissakin. Lääkäri sanoi, että mieheni syöpä oli hyvin agressiivista laatua, kasvoi parissa viikossa ilmeisesti räjähdysmäisesti.

Näin se elämä heittelee meitä. Ollaan maailman tapissa ylhäällä missä kaikki on enemmän kuin hyvin ja sitten tulee iso romahdus. Luulin kuolevani itsekin, mutta ei, katson kuvia reissultamme ja muistan miten ihanaa meillä oli.

Puhuimme aina miten me teemme sitä ja tätä sitten kun olemme eläkkeellä. Puhuimme miten meillä on vielä vuosikymmeniä yhteistä aikaa.

Ilman tuota mieheni poikkeavaa tekoa olisimme normaalisti juoneet aamukahvin, käyneet katsomassa katiskat ja puuhailleet arkisia asioita, töihin - kotiin - töihin-kotiin.
En osaa sanoa miksi miehelleni tuli kaikki nämä muutokset mieleen silloin kun tuli, mutta olen kiitollinen siitä, että sain kokea kaiken tuon hänen kanssaan. Enkä tarkoita sitä maistraatissa papereiden allekirjoittamista, ei sillä paperinpalalla ollut merkitystä, vaan sitä miten se juhannusaattoaamu muutti parisuhteemme suunnan entistä syvempään rakkauteen. Olimme kuin vastarakastuneet sen jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle muistoista joita yhdessä koimme.

Ap:lle. Niin, siinähän olet katsellut ja huomioinut ihan oikein, että avioeroja tulee aviopareille. Tietenkin, eihän voi olla avioeroa, ellei ensin ole aviolittoa.

Mutta oletko huomioinut ympärilläsi olevien avoliittojen tilanteen? Ovatko ne niitä, jotka on vuorenvarmasti kestäneet? Epäilen suuresti. Avoparit nimittäin eroaa ihan yhtä usein. Samat elämän lait siellä toteutuu kuin avioliitoissakin. Parisuhde kuin parisuhde.

Sitä kummastelen, että kun noinkin kauan olette yhdessä olleet (ainakin parikymmentä vuotta, päätellen siitä, että lapsenne on aikuinen) niin mikä sinua siinä avioliitossa pelottaa? Ja jos kerran naisesi olisi halunnut naimisiin, niin miksi juuri SINUN tahtosi on oltava tässä se määräävä? Miksi ei naisen?

Avokkisi ei kuitenkaan ole kanssasi ehjästi onnellinen, sano mitä sanot. Sinä vain olet saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että et tule ikinä ottamaan häntä lailliseksi puolisoksesi, ja hän on sitten tyytynyt osaansa. Mutta ehjästi onnellinen hän ei ole. Ja sitä onnea sinä et hänelle nyt mitenkään voi suoda, koska SINÄ olet mielestäsi se tärkein ja SINUN asenteesi.

Kirjoitit, että liittonne toimii ilman sormuksiakin. Eikö se yhtä lailla sitten toimisi sormusten kanssakin?

Sinulla on tässä takana vain ja ainoastaan se ikiaikainen miesten pelko olla sitoutunut johonkin. Vaikka olet itse asiassa sitoutunut avokkiisi jo miljoonin sitein. Teillähän on yhteinen lapsikin ja todennäköisesti tulossa on yhteisiä lapsenlapsiakin. Mutta sinulla on saatava olla se joku kummallinen vapauden illuusio. Joka on vain sinun päässäsi.

Joku kirjoitti, että avioerosta alkaa kauhea erotaistelu, huoltajuuksista ja omaisuuksista ym. Voi pyhät pieksut, eikö muka avoliitoista eroaminen aiheuta ihan täsmälleen samat taistelut? On nähty, on kuultu, ihmisistä itsestäänhän se kaikki riippuu. Kaverini AVOERO oli maailman vaikein. Sitä on kestänyt jo kymmenen vuotta. Taistelua ja tappelua ihan kaikesta. Molemminpuolista kyttäämistä, riitelyä ikivanhoista asioista, sukulaiset revitty mukaan. Lapset kärsineet eniten.

Jos haluaisit antaa erityisen lahjan naisellesi, mene hänen kanssaan naimisiin. Anna hänelle aviovaimon status, vai eikö hän mielestäsi sitä ansaitse? Sinä et tässä menettäisi mitään, mutta toisen saisit onnelliseksi, ja siitä hyötyisit kenties sinäkin. Mutta ei tietenkään, pidä jääräpääsi. Vanhana ukkonakin sitten hoitokodissa voit olla onnellinen, kun olet niin vapaa kaikista avioliiton kahleistakin!

Henkilökohtaisesti tietenkin toivoisin, että juuri kukaan ei menisi naimisiin (paitsi omat läheiseni), koska se on paras tae siitä, että vakuutuslaitosten ei tarvitse tulevaisuudessa maksaa leskeneläkkeitä ym. korvauksia omaisille niin paljon, että alkaisivat muuttaa sääntöjään ja karsia maksuja. Leskeneläke on tänä päivänäkin monille äärettömän tärkeä ja tervetullut tulolähde silloin, kun menettää aviopuolisonsa. Ainakaan ihan heti ei tarvitse miettiä, miten saa raha-asiat toimimaan, kun toisen puolison tulot yhtäkkiä lakkaakin tulemasta.

Niin ja kukaanhan ei muuten "kyni" ketään, ellei siihen ole antanut mahdollisuutta. Niin että jos on ollut niin tyhmä, että ei ole avioehtoa tehnyt ja on mennyt naimisiin niin, että itsellä on huomattava omaisuus ja toisella ei mitään, niin eiköhän kannattaisi katsoa peiliin ja miettiä, kuka teki mitä?