Colours
Kampaamo oli tyhjä, valoisa ja sijaitsi entisellä kotikadullani Fleminginkadulla. Kappa jäi läppärin alle, kun sille, mille ei ollut juuri mitään tehtävissä, tehtiin jotain. En ole oikein koskaan noteerannut hiuksiani kovin korkealle. Itse asiassa hiukseni ovat ärsyttäneet minua aina anivarhaisesta lapsuudesta asti, jossa sain elää maailmankuvassa, jossa minusta otiin tehty Peppi Pitkätossu. Siis se mekkohyypiö, jolla oli tolkuttomasti kultakolikoita ja rumat hiukset. Peppihän ei ole ollut mikään stereotypia naisesudesta, ennen kuin näin sitten kävi, että hänestäkin oli sellainen sukeutunut. En ole eläissäni edes yrittänyt esittää naista. Ajatus on täysin vieras. Alien. Nainen käsitteenä on minulle täysin vieras. Näen sellaisia, mutta en tunnista heitä. Keskustelen sellaisten kanssa, mutta en koe samanlaisuutta, yhteyttä esitettyyn. Juuri tämän vuoksi.
Kampaajani nauraa.
Linjan Kuva on toiminut Porthaninkadulla vuodesta keppi ja kivi. Itse olen asioinut kyseisessä valokuvaamossa prox kaksikymmentä vuotta. Enkä tänä aikana en ole huomannut mitään muutosta missään, vaikka lähes kaikki on muuttunut. Katse on yhä terävä, lähes yltiöpäisyyteen asti näkevä.
Jos tietynlaisen “edustusmetodin” jättää pois passikuvasta, niin ollaan äärimmäisen lähellä juuri sitä, mitä ihmisyydessä todella arvostan: kykyä nähdä.
Tiedättehän: ensin on sumua ja omia ajatuksia, tuulettimien päättymätöntä hurinaa. Sitten eteen ilmestyy nainen, joka näkee sinut. Hän todentaa sinut ja vapauttaa sinut tyhjyydestä takaisin olemisen piiriin, jossa vain sinä olet pääosassa, mutta et Peppinä, vaan omana itsenäsi.
Minä tällaisesta kokemuksesta mielelläni maksan, ja ihailen vanhoja valokuvia nurkan takana olleesta Helsingistä, sen kaduista ja ihmisisistä. Ajasta, jolloin kamera pysäytti koko maailman.
Passikuvaajani, hänkin nauraa.
(Nyt ei naurata -naurua)
Kampaamo oli tyhjä, valoisa ja sijaitsi entisellä kotikadullani Fleminginkadulla. Kappa jäi läppärin alle, kun sille, mille ei ollut juuri mitään tehtävissä, tehtiin jotain. En ole oikein koskaan noteerannut hiuksiani kovin korkealle. Itse asiassa hiukseni ovat ärsyttäneet minua aina anivarhaisesta lapsuudesta asti, jossa sain elää maailmankuvassa, jossa minusta otiin tehty Peppi Pitkätossu. Siis se mekkohyypiö, jolla oli tolkuttomasti kultakolikoita ja rumat hiukset. Peppihän ei ole ollut mikään stereotypia naisesudesta, ennen kuin näin sitten kävi, että hänestäkin oli sellainen sukeutunut. En ole eläissäni edes yrittänyt esittää naista. Ajatus on täysin vieras. Alien. Nainen käsitteenä on minulle täysin vieras. Näen sellaisia, mutta en tunnista heitä. Keskustelen sellaisten kanssa, mutta en koe samanlaisuutta, yhteyttä esitettyyn. Juuri tämän vuoksi.
Kampaajani nauraa.
Linjan Kuva on toiminut Porthaninkadulla vuodesta keppi ja kivi. Itse olen asioinut kyseisessä valokuvaamossa prox kaksikymmentä vuotta. Enkä tänä aikana en ole huomannut mitään muutosta missään, vaikka lähes kaikki on muuttunut. Katse on yhä terävä, lähes yltiöpäisyyteen asti näkevä.
Jos tietynlaisen “edustusmetodin” jättää pois passikuvasta, niin ollaan äärimmäisen lähellä juuri sitä, mitä ihmisyydessä todella arvostan: kykyä nähdä.
Tiedättehän: ensin on sumua ja omia ajatuksia, tuulettimien päättymätöntä hurinaa. Sitten eteen ilmestyy nainen, joka näkee sinut. Hän todentaa sinut ja vapauttaa sinut tyhjyydestä takaisin olemisen piiriin, jossa vain sinä olet pääosassa, mutta et Peppinä, vaan omana itsenäsi.
Minä tällaisesta kokemuksesta mielelläni maksan, ja ihailen vanhoja valokuvia nurkan takana olleesta Helsingistä, sen kaduista ja ihmisisistä. Ajasta, jolloin kamera pysäytti koko maailman.
Passikuvaajani, hänkin nauraa.
(Nyt ei naurata -naurua)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Noista typoista tuli mieleen, että mä oikeasti olen nähnyt vuosia sitten tyypin, joka piteli läppäriä toisella kädellään, kuin tarjotinta, ja toisella kädellä naputteli jotain ruutuun.
Siis tyyppi meni konepeltini editse pitkin suojatietä omaan tulevaisuuteensa.
Mulle soitettiin takaa torvea.
(naurua)
Niin siis tuo otsikko
Aamuhämärissä klopsuttelu lillasti "tuunattuna" Helsinginkadulla on siinä mielessä vittumoinen juttu, että tulet kävelleeksi loputtomalta tuntuvan ihmisjonon viertä lähes kotiisi asti.
Hesarin korttelit eivät ole siitä lyhyimmästä päästä.
Toiset jonottavat ääneti leipää, ja vain sinä liikut.
Vai liikunko minä?
(Hmpf)
Teoria
Työnimi: Teoriadonna
Itse pidän valtavasti lastenkirjallisuudesta. Tämä vain siksi, että "aikuistenkirjallisuutta" ei ole minulle olemassa.
Mutta mutta.
Mutta on sivulauseessa vittumoinen sana. Päälauseessa voidaan hypettää jokin asia taivaisiin, mutta.
Astrid Lindgren on kaikessa fantastisessa lahjakkuudessaan ja käsin kosketeltavassa lämmössään luonut tietämättään helvetin.
Sanat ovat heränneet henkiin. Sanoista on tullut totta.
(hihitystä)
50 minuuttia ja punainen enkeli
En yleensä saa tällaisia tauteja kannettavakseni, vaan olen katsellut muiden niitä kantavan.
Käväisin hakemassa uuden Blossan.
Kävelyyn ja uudelleenpukeutumiseen meni noin kymmenen minuuttia. Asioimiseen ja palaamiseen kaksikymmentä.
Lopun kaksikymppisen vietin katuläpässä, jossa entinen luokkakaverini pummasi minulta 20 centtiä. Hän oli untsari auki (kaunis blondi) ilman sen suurempaa yskää tai köhää.
Ollanhan me hieman vanhennuttu, ja ääni kuulostaa aivan muulta kuin totutulta. Mutta ojentaessani seurueelle setelin, minusta tuli "punainen enkeli".
Tällaista täällä Kalliossa.
(naurua)
Välikommentti
Leipäjono oli lyhentynyt apteekin kulmalle asti.
Edistystä!
(hirn)
Tuosta tuli mieleen, että mä en koskaan ole nähnyt Kallion öistä silhuettia idästä käsin.
Se on ollut yksinkertaisesti mahdotonta.
Kalasataman rakentamisen jälkeen katselin partsilta omia kulmiani voimatta uskoa kaikkea näkemääni todeksi.
Siis olet siellä, vaikka olet toisaalla.
(hihitystä)
Mäkin vastaan kadulla.
(hirn)
https://www.youtube.com/watch?v=1b37ydt9tdE