Luottamuksen puute

Toisarvoisuus menneisyydestä syö mieltä niin, että on suuri kynnys tehdä aloitteita toiseen sukupuoleen? Kun ei tiedä toisen mielenliikkeitä ja ajatuksia niin voi tahtomattaan aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, pelkoa ja ihmetystä?

En ole rikkonut itse toisen luottamusta, haluaisin olla toiselle luottamuksen arvoinen, koen sen nykypäivänä entistä tärkeämmäksi, mutta... harmittaa toiselle aiheutettu pahaa olo, kun ei voi olla varma toisesta, haluaisin monella tapaa helpottaa toisen arkea, mut onko se "rimakauhua ja rakkautta", kun ei suksi luista silloin, kun sille tarvetta olisi?

Tahtomattani olen ikävä ihminen, joka ikävöi toista. Rohkeus ei ole vielä riittänyt, sellaisia kohtaamisia ollut, et ei voi kun peiliin katsoa, kun tullut ns. jäätyminen tilanteissa. Toisena pelkona samalla on, olenko riittävä toiselle, onko toisen rima sen verta korkealla toisella, et pettymys on odotettavissa jonkun ajan kuluessa?

Kun on paljon tällaisia kysymyksiä, synnyttää se epävarmuutta, turhia mutkia matkaan. Ikäviä tuntemuksia toisille. Pettymykset menneisyydestä jääneet vahvasti mieleen ja vaikuttavat itsellä omaan käyttäytymiseen, en voi olla muuta kuin pahoillani, aiheuttamistani ikävistä tuntemuksista. Tekisin lähes kaiken toisin, jos olisin tietoinen toisen tuntemuksista minua kohtaan? Anteeksi! Toivottavasti en särkenyt kuitenkaan sydäntäsi? Mitään peruuttamatonta ei ole minusta tapahtunut?

Sinkkuna olen, löydänkö menneisyyteni takia itselleni kumppania rinnalle, saan paljon hymyileviä katseita. Oma ilmeeni totisempi, pitäisi oppia näkemään asiat positiivisemmin ilon kautta hymyilemällä enemmän? Joulumieli lämmittää, toivottavasti löytää minullakin sydämeen asti?