Pitkä suhde meni vähän aikaa sitten poikki ja heräsin huomaamaan, että kaverit perustaa perheitä. Itse pitää aloittaa alusta :(.Pelottaa, että onko enää tavallisia normaaleja kolmekymppisiä miehiä vapaana, jotka haluaisivat sitoutua.Ja missä heitä tapaa?Tuntuu,että hihaan ovat jääneet roikkumaan ihan mukavat yli nelikymppiset miehet, jotka eivät pysty tarjoamaan minulle sitä mitä haluan, perhettä...Menikö juna ohitse ilman minua?
vuodatusta
muutoksesta
161509
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Heh, mulla on tilanne juuri samanlainen. Olen 3-kymppinen uusio-sinkku mies. Lapsi kyllä löytyy. Unelmana on myös "aloittaa alusta" ja perustaa perhe. Sellainen mikä kestäisi loppuelämän. Nyt ainakin tiedän mitä naiselta haluan.
En halua mitään pinnallista suhdetta enkä peliä vaan että ollaan tosissaan yhdessä. Rima vaan on aika korkealla noiden luonneasioiden kanssa...
Meitä tapaa vaikka kaupassa. Vapaat naiset ainakin tunnistaa silmistä, katseista ja liikkeistä. Jos vapaata miestä etsit niin he kantavat pelkkää ostoskoria. Varatut taas puuhailee aivan omiaan. Toimii yllättävän hyvin.
Kylläpä sinulla oli samanlaiset ajatukset kuin minulla. Oikein hämmästyttää että mies on nuin samaa mieltä! Kyllä se niin on että pitkän suhteen ja lapsen jälkeen tietää mitä todella haluaa ja edellyttää kumppanilta. Ja rima nousee ylös. Se on kai sitä elämänkokemuksen tuomaa viisautta...
Joskus tunsin Arvo Ylpön pojan.
Arvo taisi olla 69-vuotias silloin kun poika syntyi.
Ja ihan isänsä näköinen on, pieni käppänä.
Se äiti tuskin oli 69 vuotias silloin?
Hyvähän meidän miesten on lapsia tehdä ;-)
Ei juuri tarvitse murehtia turhia, tähän mennessä on oltu niin monessa liemessä ettei pikkujutut hätkäytä.
Ja kun vehkeetkin toimivat paremmin kuin naisilla. Naisilla alkaa olla ongelmia 35 vuoden kohdalla, nelikymppisillä riskit ovat jo aivan hillittömät.
Sama tarina tällä paitsi, että olen mies. Kymmenen vuoden suhde kariutui viime vuonna ja tässä sitä ollaan kolmekymppisenä vähän hämillään, että mistä on kysymys. Kaikilla kavereilla on jo perheet ja olen joukossa yhdenlainen friikki.
Yksin olo on tehnyt kyllä hyvää joten siinä ei mitään. Mutta rupeaa tuntumaan ettei kumppania enää kovin helpolla löydy. Aika menee yksilöharrastuksissa ja töissä, baareissa en viihdy. Kun olisi edes lapsi matkassa...
Rupean jo hyväksymään, että juna meni.
Ikäiseni, vapaana olevat, naiset tuntuvat olevan haaveilijoita jotka odottavat prinssiä lopun ikäänsä. Olen ennen yksin kuin sellaisen kanssa.
Voin vakuuttaa sinulle, että kolmevitoset ja nelikymppiset naiset ne vasta prinsessoja ovat.
Eikä oikeastaan ihme, jos mikään ei ole kelvannut tähän asti niin miksi kelpaisi nytkään.
:-)
Mun ystäväpiirissä juuri kellään ei ole perhettä yms.. sellaisia rakennellaan toki siellä täällä, mutta akateemiset =) ovat tässä asiassa hitaita..
Junaan ehtii vielä
"Eikä oikeastaan ihme, jos mikään ei ole kelvannut tähän asti niin miksi kelpaisi nytkään."
Tässäpä se. Toisella kierroksella olevat lienevät huomattavasti järkevämpiä elämän realitettien suhteen.
Noh, eipä auta itku ei. Pitää vain pitää silmät auki - kyllä se sieltä tulee vastaan jos on tullakseen. Menishän tuo vaikka hautaankin asti yksin mutta mukula olis kiva.
> Menishän tuo vaikka hautaankin asti yksin mutta mukula olis kiva.
Kysele vastaantulijoilta, noin joka toinen pystyy auttamaan. *LOL*
outo lintu, koska en kaipaa mitään unelmien prinssiä, joka pelastaisi elämäni. Haluaisin vain tavallisen, selkärankaisen, omista asioistaan huolehtivan miehen, jolta saisin rakkautta ja jota voisin rakastaa. Ja jonka kanssa voisin perustaa onnellisen perheen ;). Ja joka ennenkaikkea olisi sen verran elämää nähnyt, että selviäisi myös elämässä vastaan tulevista vastoinkäymisistä. Se oli ainoa asia, missä en saanut edelliseltä mieheltä mitä olisin halunnut!Tuli kova paikka (ekan kerran elämässäni monta vastoinkäymistä yhtä aikaa), niin mies ei halunnutkaan jatkaa.....
Outo lintu tai sitten olen vain törmännyt toisenlaisiin naisiin. Se on oikeastaan aika järkyttävää kuinka iso osa kolmikymppisistä naisista on vielä pikkutyttöjä unelmiensa kanssa. "Toisella kierroksella" olevat tuntuvat olevan tosiaan huomattavasti paremmin sinut asioiden kanssa.
Oma suhteeni myös kaatui pariin vaikeaan vuoteen. Aina ei mene kaikki putkeen mutta sattuikin sitten tulemaan kaikki kerralla - ei homma kestänyt.
Nooh, täytyy sanoa, että viimeiset vuodet ovat kasvattaneet todella paljon. Tunnen itseni paljon vahvemmaksi kuin kertaakaan aiemmin ja näkemystäkin on tullut asioihin.
Minusta tärkeintä on ettei päästä itseään katkeroitumaan. Se on vihoviimeistä mitä voi itselleen antaa tapahtua. Se meni näin ja kyllä yksi juna on nyt mennyt pysyvästi - pitää pitää silmät auki ja hypätä seuraavan kyytiin.
Luotan siihen, että kun saa asiat kuosiin, on tyytyväinen elämäänsä ja hyvällä tuulella niin sieltä jostain tulee vastaan Hän.
Eiköhän 3-kybästen sarjassa ole paljon miehiä irtotavarana. Niitä toisella tai kolmannellakin kierroksella olevia. Luulisin.
Mulle tulee mieleen vain se, että näin miehen näkökulmasta joku saattaa kokea minut sitoutumiskyvyttömänä vain sen takia, että oikeasti tämän ikäisenä mulla on oma elämä ja sitä ei aina ole helppo sovittaa toisen elämään. Ylipäätään saattaa tuntua päivänselvältä, mutta kuitenkin se unohtuu huumassa ja sitten tulee takapakkia ja pettymyksiä. Se, että ei enää kasvakkaan yhdessä yhteen kuten teinirakkauden kanssa. Nyt ollaan jo kasvettu ja yksilöitä.
= kypsyyden auvo ja kirous
osaksi kompromissejä (ja vanhemmuus uhrautumista), näinhän se menee... =)
Kompromissit eivät vain näin suurissa asioissa itseäni täysin tyydytä. Pyrin sellaiseen tilanteeseen, että kompromissit olisivat mahdollisimman pieniä samoin kumppanin. =)
3-kymppiseksi asti olin todellakin sitoutumiskammoinen, kyllä mulla silloin naisten suhteen kävi flaksi hyvinkin,naisia olis todella ollu tarjolla, mutta mulle riitti pelkät yhden yön suhteet.
Siitä eteenpäin sitten kyllästyin niihin yhden yön suhteisiin ja aloin etsiä jotain vakavampaa, muutama lyhyeksi jäänyt suhde olikin, mutta siihen se on sitten jäänyt. Nyt kun todella haluaisin 41 vuotiaana vakiintua, ei se enää onnistukkaan, en yksinkertaisesti kelpaa enää kenellekkään, 5-10 v. sitten olin viel varsin komea, mutta nyt vain rupsahtanut äijänkäppänä.
Täytyykin vain keskittyä tohon rahan tekemiseen, ompahan siten jotain mitä antaa valtiole perinnöksi.