Sinkkuus, syy vaiko seuraus?

Olen aina pitänyt erämaista, retkeilystä ja vaeltamisesta erämaissa siinä määrin kuin se kotimaan kamaralla on ollut mahdollista.

Yksinään ja luonnon keskellä kulkiessa ajatukset harhailevat. Yksi silmä havainnoi ympäristöä, toinen omaa mieltä. Kun etappi on saavutettu, alkavat leiriytymis- ja yöpymistoimet. Mieli palaa tällöin kulkemisvaiheen pilvilinnoista maanpinnalle. Tulet on saatava aikaiseksi, vettä keitettävä, ruokaa lämmitettävä ja jokin suoja rakennettava.

Metsissä ja tuntureilla ei ole pistorasiaa kännykälle. Pian olet yksin, ei edes internettiä, vain omat ajatukset ja haaveet seurana.

Pilvettömänä yönä voi katsella revontulien hidasta aaltoilua taivaankannen yli ja toivoa, että joku olisi vieressä jakamassa sen kaiken kauneuden.

Tähtitaivas on mahdottoman kaunis kun sitä katsoo tunturinlaelta pilvettömänä yönä. Maailmankaikkeus on ikäänkuin kädenulottuvilla, silti saavuttamattomissa.

Mitä naisiin tulee, olen aina ihaillut heitä kuin tähtiä taivaankannella. Käden ulottuvilla, mutta silti saavuttamattomissa.

Mielestäni maailmankaikkeudessa ei ole mitään silmää miellyttävämpää kuin kaunis nainen. Tähdet ovet kaukana jossain heihin verrattuna.

Minulla on ollut mahdollisuus katsoa tähtiin ja tutustua muutamiin kauniisiin naisiin. En voisi elämältä toivoa enempää.

Tapaamani naiset eivät olleet kauniita valokuvissa, he olivat sitä elämässä ja arjessa. He välittivät läheisistään, yksilöistä ja osattomista. He olivat ihmisiä olemuksineen, näkemyksineen ja tekemisineen.

He olivat paljon enemmän kuin ihmiset, joilla on kirurgisesti turvotetut huulet, paisutetut rinnat ja kuva joka hemmetin julkaisussa.