Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio! Luuk. 2:14.
Näin lauloi taivaasta lähetetty enkelien joukko Jeesuksen synnyinpäivän-aamuna, kun ensin oli ilmoitettu: »Teille on tänään Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.» Kohta oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Kuinka paljon enemmän meidän, jotka olemme tuota suuresti siunattua ihmissukua, joille tämä hyvä sanoma oikeastaan kuuluu, tulisi iloita ja veisata Herran kunniaa.
Tämä kiitoksen aihe on erittäin ilahduttava ja rakas uskoville sydämille. Niin, se on itsessään niin suuri, korkea ja ilahduttava, että ken vain oikein voisi uskoa ja nähdä tuon jumalallisen armon ja rakkauden, että iankaikkinen Jumala tulee ihmislapseksi, että Luoja lepää heinäin ja pahnain päällä ja lahjoittaa kokonaan meille itsensä, hän tuskin voisi suuressa ilossaan elääkään. Hänen täytyisi sanomattomassa riemussaan alinomaa huutaa: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!» Ei ainoakaan ihminen sitä voi oikein uskoa ja täydelleen käsittää, mutta uskovilla on tästä samoin kuin kaikesta mitä Kristus on tehnyt pelastukseksemme semmoinen ilo, jota ei mikään muu maailmassa voi antaa, jota ei kukaan muu kuin uskovainen koskaan ole tuntenut.
Kun tahdot tutkia jumalisuutesi oikeata laatua, niin koettele itseäsi, onko sinulla oikeata jouluiloa, onko sinulla todellista iloa Kristuksessa siitä, että hänet omistat. Ilon ja ilon välillä on suuri ero. Moni saattaa kyllä jouluna olla juhlatunteiden vallassa, mutta todella iloita Vapahtajan syntymästä, niin että sydämeen syttyy rakkaus häntä kohtaan, että häntä ylistämme, hänestä puhumme, niin kuin tavallisesti teemme, jos jostain asiasta oikein iloitsemme, siihen hän ei kykene puoleksi tunniksikaan.
Moni voi enemmänkin tehdä. Hän saattaa olla hyvinkin jumalinen, harras ja ahkera Jumalan valtakunnan hyväksi, ajatella ja puhua taitavasti hengellisistä asioista, rukoilla, kilvoitella ja tehdä monta hyvää työtä autuaaksi tullakseen, mutta todella sydämessään iloita Vapahtajastaan, halulla puhua hänestä, tunnustaa ja ylistää häntä, sitähän ei jaksa yhtäkään tuntia. Mitä tämä todistaa? Sitä, ettei Kristus ole tullut hänen sydämensä aarteeksi ja lohdutukseksi, ettei hän oikein usko Kristukseen, ettei hän ole saanut Henkeä, joka eläväksi tekee. Kaikesta hartaudestaan huolimatta elää hän lihallisessa suruttomuudessa, kuten fariseukset, ja silloin ei Kristus ole hänelle niin kallis, että hänen sydämensä siitä riemastuisi. Tahi hän elää salaisissa helmasynneissä, tai juutalaisessa itsevanhurskaustyössä, siis epäuskon orjana.
Raamattu ei tyhjää puhu sanoessaan: »Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha.» »Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä.» Siellä, missä ei koskaan ole rauhaa eikä iloa Pyhässä Hengessä, sinne ei Hengen elämä eli Jumalan valtakunta ole koskaan vielä tullutkaan. Raamattu sanoo: »Minä uskon, sen takia minä puhun.» »Missä aarteesi on, siellä on oleva sydämesikin.» »Sydämen kyllyydestä suu puhuu.» Tästä seuraa, että se, joka ei tahdo Kristuksesta puhua, kellä siis ei ole siihen halua, vaan mieluummin puhuu muista, ehkä kylläkin tärkeistä asioista, sillä on aarteensa näissä asioissa, niistä on hänellä suurempi ilo kuin Kristuksesta. Kristus ei silloin ole hänen sydämensä uskon perustus, vaikka hän ehkä kyllä järjellään ja suun tunnustuksella omistaa Kristuksen.
Silloin kun ei sinulla ole iloa Kristuksessa, kun ei sinulla ole halua hänestä puhua, ei halua tunnustaa eikä kiittää häntä, niin et oikein usko häneen. Silloin nukut synnin orjuudessa tahi olet lain orjuuden alainen, joko hienommassa tahi karkeammassa itsevanhurskaustyössä. Silloin toteutuu meissä, mitä Babylonian vankeudesta vapautetut israelilaiset itsestään tunnustivat: »Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme ja itkimme Siionia muistellessamme. Pajuihin siellä me ripustimme kantelemme. Sillä voittajamme vaativat meiltä siellä lauluja ja sortajamme iloa. Kuinka me olisimme voineet veisata Herran virsiä vieraalla maalla.»
Tämä pitää paikkansa vielä tänään. Saada uskoton, Jumalasta vieraantunut ja hengessä sidottu sielu hengelliseen iloon on yhtä mahdotonta kuin saada lunta ja jäätä palamaan. Laulaa ja puhua saatamme kyllä, mutta todella iloita Jumalassa, siihen ei voida meitä pakottaa. Se on sydämen oma, vapaa asia. Ja voida iloita Vapahtajassa ja ylistää hänen ansiotaan on Hengen hedelmä, Jumalan vapaa lahja. Siionin vuorella veisataan tapetun Karitsan virsi. Eikä kukaan muu voinut oppia sitä virttä, paitsi ne, jotka olivat merkityt. Ainoastaan uskovaiset tuntevat oikeata jouluiloa.
Koetelkaamme siis itseämme. Jotta me saisimme oikean joulu-ilon, täytyy meidän oppia tuntemaan syntimme, jotta saisimme Kristuksessa niistä pelastuksen, toisin sanoen: meiltä vaaditaan parannusta ja uskoa.
Näin lauloi taivaasta lähetetty enkelien joukko Jeesuksen synnyinpäivän-aamuna, kun ensin oli ilmoitettu: »Teille on tänään Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.» Kohta oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Kuinka paljon enemmän meidän, jotka olemme tuota suuresti siunattua ihmissukua, joille tämä hyvä sanoma oikeastaan kuuluu, tulisi iloita ja veisata Herran kunniaa.
Tämä kiitoksen aihe on erittäin ilahduttava ja rakas uskoville sydämille. Niin, se on itsessään niin suuri, korkea ja ilahduttava, että ken vain oikein voisi uskoa ja nähdä tuon jumalallisen armon ja rakkauden, että iankaikkinen Jumala tulee ihmislapseksi, että Luoja lepää heinäin ja pahnain päällä ja lahjoittaa kokonaan meille itsensä, hän tuskin voisi suuressa ilossaan elääkään. Hänen täytyisi sanomattomassa riemussaan alinomaa huutaa: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!» Ei ainoakaan ihminen sitä voi oikein uskoa ja täydelleen käsittää, mutta uskovilla on tästä samoin kuin kaikesta mitä Kristus on tehnyt pelastukseksemme semmoinen ilo, jota ei mikään muu maailmassa voi antaa, jota ei kukaan muu kuin uskovainen koskaan ole tuntenut.
Kun tahdot tutkia jumalisuutesi oikeata laatua, niin koettele itseäsi, onko sinulla oikeata jouluiloa, onko sinulla todellista iloa Kristuksessa siitä, että hänet omistat. Ilon ja ilon välillä on suuri ero. Moni saattaa kyllä jouluna olla juhlatunteiden vallassa, mutta todella iloita Vapahtajan syntymästä, niin että sydämeen syttyy rakkaus häntä kohtaan, että häntä ylistämme, hänestä puhumme, niin kuin tavallisesti teemme, jos jostain asiasta oikein iloitsemme, siihen hän ei kykene puoleksi tunniksikaan.
Moni voi enemmänkin tehdä. Hän saattaa olla hyvinkin jumalinen, harras ja ahkera Jumalan valtakunnan hyväksi, ajatella ja puhua taitavasti hengellisistä asioista, rukoilla, kilvoitella ja tehdä monta hyvää työtä autuaaksi tullakseen, mutta todella sydämessään iloita Vapahtajastaan, halulla puhua hänestä, tunnustaa ja ylistää häntä, sitähän ei jaksa yhtäkään tuntia. Mitä tämä todistaa? Sitä, ettei Kristus ole tullut hänen sydämensä aarteeksi ja lohdutukseksi, ettei hän oikein usko Kristukseen, ettei hän ole saanut Henkeä, joka eläväksi tekee. Kaikesta hartaudestaan huolimatta elää hän lihallisessa suruttomuudessa, kuten fariseukset, ja silloin ei Kristus ole hänelle niin kallis, että hänen sydämensä siitä riemastuisi. Tahi hän elää salaisissa helmasynneissä, tai juutalaisessa itsevanhurskaustyössä, siis epäuskon orjana.
Raamattu ei tyhjää puhu sanoessaan: »Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha.» »Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä.» Siellä, missä ei koskaan ole rauhaa eikä iloa Pyhässä Hengessä, sinne ei Hengen elämä eli Jumalan valtakunta ole koskaan vielä tullutkaan. Raamattu sanoo: »Minä uskon, sen takia minä puhun.» »Missä aarteesi on, siellä on oleva sydämesikin.» »Sydämen kyllyydestä suu puhuu.» Tästä seuraa, että se, joka ei tahdo Kristuksesta puhua, kellä siis ei ole siihen halua, vaan mieluummin puhuu muista, ehkä kylläkin tärkeistä asioista, sillä on aarteensa näissä asioissa, niistä on hänellä suurempi ilo kuin Kristuksesta. Kristus ei silloin ole hänen sydämensä uskon perustus, vaikka hän ehkä kyllä järjellään ja suun tunnustuksella omistaa Kristuksen.
Silloin kun ei sinulla ole iloa Kristuksessa, kun ei sinulla ole halua hänestä puhua, ei halua tunnustaa eikä kiittää häntä, niin et oikein usko häneen. Silloin nukut synnin orjuudessa tahi olet lain orjuuden alainen, joko hienommassa tahi karkeammassa itsevanhurskaustyössä. Silloin toteutuu meissä, mitä Babylonian vankeudesta vapautetut israelilaiset itsestään tunnustivat: »Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme ja itkimme Siionia muistellessamme. Pajuihin siellä me ripustimme kantelemme. Sillä voittajamme vaativat meiltä siellä lauluja ja sortajamme iloa. Kuinka me olisimme voineet veisata Herran virsiä vieraalla maalla.»
Tämä pitää paikkansa vielä tänään. Saada uskoton, Jumalasta vieraantunut ja hengessä sidottu sielu hengelliseen iloon on yhtä mahdotonta kuin saada lunta ja jäätä palamaan. Laulaa ja puhua saatamme kyllä, mutta todella iloita Jumalassa, siihen ei voida meitä pakottaa. Se on sydämen oma, vapaa asia. Ja voida iloita Vapahtajassa ja ylistää hänen ansiotaan on Hengen hedelmä, Jumalan vapaa lahja. Siionin vuorella veisataan tapetun Karitsan virsi. Eikä kukaan muu voinut oppia sitä virttä, paitsi ne, jotka olivat merkityt. Ainoastaan uskovaiset tuntevat oikeata jouluiloa.
Koetelkaamme siis itseämme. Jotta me saisimme oikean joulu-ilon, täytyy meidän oppia tuntemaan syntimme, jotta saisimme Kristuksessa niistä pelastuksen, toisin sanoen: meiltä vaaditaan parannusta ja uskoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aamenta vaan.