Tulipa tuossa vaan mieleen nuita ystävien kumppaneidensa kanssa ottamia joulukuvia katsellessa toivotuksineen, että onkohan minulta jäänyt joku normaali henkisen kehityksen vaihe käymättä. En ole koskaan seurustellut. Ei sillä, että olisin mitenkään erityisesti yrittänytkään. Halusta ei ole kiinni, mutta kun taito puuttuu. Siinä missä muilla on se joku juttu, mikä ohjaa normaalia kanssakäymistä toisten kanssa, minulla siinä on vaan tyhjää ja ahdistavaa hiljaisuutta. En edes osaa jutella miesten kanssa yhtään mitään ja sitten heidän seurassaan he kokevat olonsa vaikeaksi kanssani ja löpisevät ummet ja lammet sillä tunnetulla tikusta asiaa-tyylillä.
Viime kesänä päädyin siihen tilanteeseen, että mies olisi halunnut minusta jotain enemmän. Minulla hirtti kiinni aivan totaalisesti ja jäädyin ihan täysin. Onneksi oli anteeksi antavainen mies kyseessä, vaikka minua harmitti hänen puolesta. Tätä muistellessa aina ajattelen, että oonpa paska akka. Enpä kuitenkaan siinä voinut itseäni pakottaakkaan mihinkään.
Ei mitään hajua mitä joku flirttaileminen on tai mistä tietää, jos joku tulee iskemään. Jotenkin elän jonkun juonen ulkopuolella, jossa muut ovat ihan täysin mukana. Toisaalta helpottavaa, kun kuuntelee muiden satunnaisia parisuhdeongelmia ja arki-kiistoja. Helppo elämä yksin. Silti harmittaa ja välillä itkettää, kun itse jää jostain paitsi.
Vituttaa, kun tietää olevansa vaikea ja hidas ihminen. En päästä ketään lähelleni ja tutustumisessa menee tähän kuvittelemaani seurustelu-kulttuuriin nähden aivan liian paljon aikaa. Ei ketään kiinnosta jäädä pyörimään naisen kanssa, jolta ei saa seksiä, jonka kanssa on vaikea puhua ja jonka seurakin vielä ahdistaa.
Sellaisia pohdintoja heräsi tänä jouluna. Eikä huolta. Jatkan terapiassa vielä ensivuoden selvittelemässä tunnekylmää lapsuutta ja henkisen väkivallan aiheuttamia traumoja.
Hyvää joulua kaikille!
Viime kesänä päädyin siihen tilanteeseen, että mies olisi halunnut minusta jotain enemmän. Minulla hirtti kiinni aivan totaalisesti ja jäädyin ihan täysin. Onneksi oli anteeksi antavainen mies kyseessä, vaikka minua harmitti hänen puolesta. Tätä muistellessa aina ajattelen, että oonpa paska akka. Enpä kuitenkaan siinä voinut itseäni pakottaakkaan mihinkään.
Ei mitään hajua mitä joku flirttaileminen on tai mistä tietää, jos joku tulee iskemään. Jotenkin elän jonkun juonen ulkopuolella, jossa muut ovat ihan täysin mukana. Toisaalta helpottavaa, kun kuuntelee muiden satunnaisia parisuhdeongelmia ja arki-kiistoja. Helppo elämä yksin. Silti harmittaa ja välillä itkettää, kun itse jää jostain paitsi.
Vituttaa, kun tietää olevansa vaikea ja hidas ihminen. En päästä ketään lähelleni ja tutustumisessa menee tähän kuvittelemaani seurustelu-kulttuuriin nähden aivan liian paljon aikaa. Ei ketään kiinnosta jäädä pyörimään naisen kanssa, jolta ei saa seksiä, jonka kanssa on vaikea puhua ja jonka seurakin vielä ahdistaa.
Sellaisia pohdintoja heräsi tänä jouluna. Eikä huolta. Jatkan terapiassa vielä ensivuoden selvittelemässä tunnekylmää lapsuutta ja henkisen väkivallan aiheuttamia traumoja.
Hyvää joulua kaikille!
Vastaukset 41
Vanhimmat
no sinun on sanottava sille miehelle että jännittää ja aluksi on vaikea puhua järkeviä niin mies kyllä ymmärtää ja kun tapaat sen oikean niin juttelu eteneekin luonnostaan ja tulette juttuun samoin seksi yms eli kun tapaat sen oikean niin kaikki meneekin luonnostaan ja jos jokin tökkii niin ei hän se oikea ole mutta sen oikean kanssa tulet juttuun ja sen kanssa on helppo olla oma itsesi eli et ole vielä tavannut sitä herra oikeaa
Ei tämä elämä ihan helppo keikka tosiaankaan ole. Jos on välttynyt tunnekylmältä lapsuudelta niin on voinut saada ikuisen ikävän jonnekin lapsuuteen, lämpimiin kesiin, haitarin soittoon ja yhteisöllisyyteen. Nykyaika voi tuntua ahdistavalta niin monista eri lähtökohdista.
Minä en ymmärrä niitä ihmisiä jotka tuosta vain pariutuvat, saavat lapsia ja pistävät kaikesta tästä kuvia jonnekin verkkoon tai pilveen. Miten tuo kaikki voi olla niin helppoa? Maailma on järjetön, ihmiselämä pieni osa sitä ja oma elämäni suorastaan mitätön rooli tässä oudossa näytelmässä. Ei tässä ole mitään helppoa. Kaikki on outoa, vierasta ja jokainen päivä tuntuu lahjalta jonka käyttötarkoitusta ei tajua.
Moi.
Luin tekstisi ja heti heräsi tunne, että voisinkohan jotenkin olla avuksi tuossa ja osana terapiaasikin..Siis ihan niinkuin käytännön tasolla. Terapiassa vaan höpistään niitä näitä, mutta auttaako se oikeasti?
Noh, itselläni on sellainen tilanne, että kaipailisin kaveria kenen kans käysä vaikka leffassa tai keikoilla ja viettää muutenkin iltaa.
Oliskohan tässä nyt se sun kyytis sitten?
Minulle on ihan sama puhutko vai et..Itsekkin olen sellainen. että minun ei ole välttämättä mikään pakko puhua mitään ja minua saattaisi vain huvittaa tuo sinun ns. jäätyminen ja puhumattomuus.
Vaikutti lisäks, että sinulla olisi myöskin seksuaalisia lukkoja ja ilmeisesti kokemattomuuttakin siellä taustalla, niin voin auttaa kyllä siinäkin asiassa ja voidaan viettää öitäkin yhdessä.
Kirjottele ihmeessä, niin ehkäpä aikaa myöden opit olemaan miehenkin seurassa. Tuumaillaan ja kehitellään jotain mielenkiintoista:)
Taas näitä limaisia metsästäjiä jotka metsästävät sopivia kohteita ja hyökkäävät heti jos huomaavat vain sopivan kohteen.
Olis mielenkiintoista tietää tuon "auttajan" ikä. Ei saa naisia, koska hakee koko Suomen alueelta.
Seksuaalisia lukkoja ja kokemattomuutta ja ukko oikein kihisee innoissaan, ei saatana!
haha..Sinä taidat nähdä vihollisia kaikkialla:D
Voin ottaa kaveriks aivan yhtä hyvin myöskin sen täysin ongelmista vapaan puheliaan menestyjän..En ole mitenkään rajoittunut mihinkään tiettyyn ihmisryhmään.
Mutta joo. Aika mielenkiitoisia reagtioita kun ihminen tarjoaa seuraansa:D
Ehkä tää kertoo jotain Suomalaisten katkerasta ja pahansuovasta luonteesta.
Miksi et kirjoita vakio nimimerkilläsi?
Mulla kävi 1,5v sitten tosi outo juttu.. Rakastuin ihan totaalisesti erääseen mieheen. Konseptit meni täysin sekaisin. En pystynyt syömään enkä nukkumaan. En ole koskaan ennen kokenut sellaista tunnetta! Paineet oli sietämättömät, kun vihdoin ja viimein tunsin jotain -se on ollut suuri ongelma, etten tunne mitään. Stressi kävi kuitenkin niin suureksi, etten loppujen lopulta pystynyt tapaamaan miestä ollenkaan.
Ainoa hyvä puoli tässä on se, että hän tietää tunteeni. Välillä jopa vitsaillaan asiasta. Mun oli ihan pakko selittää kaikki yksityiskohtaisesti. Hän ei ymmärrä, miten voin rakastaa häntä, mutta en silti halua tavata. En ole yleensä ujo tai arka, päinvastoin.
En pysty olemaan kenenkään muun kanssa, koska kukaan ei tunnu hänen rinnallaan miltään. Yritetty on. Pari kk sitten hän kysyi, että olenko jo löytänyt unelmieni prinssin. Huvittava kysymys, koska hän on se itse.
Viimeksi hän lähetti viestin eilen. Avasin sen vapisevin käsin, ja sydän pamppaillen. Enää hän ei pyytänyt treffeille, koska olen kieltäytynyt niin monta kertaa. En ole koskaan ymmärtänyt omaa käytöstäni, enkä tule koskaan ymmärtämään.
Jotenkin tekis mieli lähettää tämä viesti sähköpostina hänelle, mutta häpeän kuollakseni, jos sen teen. Vaikka aika kuluu, tunteeni eivät näköjään muutu.
Olisiko kuitenkin pienikin mahdollisuus, että hän ymmärtäisi viestisi kautta mitä käyt läpi ja kokonaiskuvaa? Ehkä viesti avaisi myös tilaisuuden puhua asioista ja madaltaisi sulle kynnystä?
Mikä se asia on jota häpeät ja miksi? :)
Kiitos vastauksesta. Onneksi hän tietää tunteeni. Mitä häpeän? Minun on yleensä vaikea näyttää syvimpiä tunteitani. Nyt on vaan ollut pakko, koska tilanne on niin poikkeuksellinen. Aika kuluu, ja hän lipuu aina vaan kauemmas. Toki loppuelämäni aikana tulee olemaan ainakin ihastuksia. Näin syviä tunteita ja totaalista rakastumista ei taatusti enää tule.
Haluatko antaa hänen lipua kauemmas, yrittämättä vetää lähemmäs? Tekisi mieleni sanoa, että älä jätä käyttämättä tilaisuutta saada tunteillesi vastakaikua, ota riski, avaudu, anna tunteiden tulla...varaudu pettymykseen, mutta älä sen takia kadota jotain mikä on sulle noin tärkeä ihminen. :)
Liian tärkeä. Se siinä onkin. Mulla on paljon kavereita, ja olen todella sosiaalinen. Kavereiden kanssa kaikki on helppoa. En voi kuvitellakaan, että mistään tulisi riitaa. En tiedä ymmärtääkö kukaan pointin. Jos rakastuisin vähän väliä, tilanne olisi toinen. Olisi helppoa siirtyä uuteen kohteeseen. Pelkään myös, että kadun hyytymistäni joskus vanhana. Ei kuulosta terveeltä, mutta viimeksi kun treffit peruuntui.. En missään tapauksessa oikeasti tekisi itselleni mitään, mutta jattelin 3 päivää, että uin niin kauas, etten jaksa uida takaisin. Olin niin vihainen ja pettynyt itseeni.
Sitähän minäkin pelkään, että kadut joskus vanhana jos jätät nyt ilmaan leijumaan. Romanttinen minä tietysti haluaa saattaa ihmisiä onnellisesti yhteen, sille piirteelle luonteessani en kertakaikkiaan mahda mitään. Mutta ymmärrän, että joskus on olo, että on puun ja kuoren välissä...jos liikkuu voi menettää, jos jähmettyy voi menettäää...kummassa enemmän jaa-a. Sen kun tietäs, mutta jos yhtään tulee tunne, että rohkenispa, niin rohkene!! :)
Saan vastakaikua. Olisi ehkä parempi, jos hän ei enää ottaisi yhteyttä. En toisaalta ymmärrä, miksi hän niin tekee. Vuosien myötä tämän olisi kai pakko unohtua, jos en kuulisi hänestä mitään. Olen jopa pyytänyt sitä, koska kaikki sattuu liikaa. Yleensä hän ottaa yhteyttä silloin, kun menee huonosti. Ehkä palvova asenteeni hivelee itseluottamusta. Ymmärrän kuulemma asioita, joista hän ei voi kenenkään muun kanssa puhua. Niin ymmärränkin.
Somessa parisuhdettaan kuvilla pönkittävistä tiedetään ettei kaikki todellakaan ole niin auvoista kuin halutaan antaa ymmärtää.
Tiedetäänkö? Vai onko iltalehdet istuttaneet epäilyksen siemenen aivoihis? Mitä oikeasti tiedät jonkun toisen parisuhteesta, ihan oikeasti? Niimpä, ET MITÄÄN!
Tottakai tiedetään, että parisuhdettaan kuvilla pönkittävillä on huono parisuhde ja kaikki ei todellakaan ole niin auvoista. Etkö itse tuon vertaa tiennyt?
No me miehet ollaan naisia anteeksiantavampia "vikojen" suhteen. Emme pidä ujoa naista outona perverssinä, mitä tapahtuu asetelman ollessa toisinpäin. Suurin osa meistä tykkää ujosta naisesta, ellei jopa kaikki. Sellaisen seurassa tuntee itsensä mieheksi.
Ei sinun naisena tarvitse kun mennä ulos rannalle kesälomien aikaan ja varmaan joku lähestyy. Varsinkin kun yksin menet
Kyllä aika moni meistä miehistä tykkää avoimista naisista, ujot ovat ehkäpä juuri tuollaisten mieleen joilla tarve yrittää tuntea itsensä mieheksi.
Piilohomot ne poikatytön haluaa. Tai voimakkaan feminiiniset ektomorffi miehet lol
"En päästä ketään lähelleni ja tutustumisessa menee tähän kuvittelemaani seurustelu-kulttuuriin nähden aivan liian paljon aikaa. Ei ketään kiinnosta jäädä pyörimään naisen kanssa, jolta ei saa seksiä, jonka kanssa on vaikea puhua ja jonka seurakin vielä ahdistaa. "
- Ei ihme, jos lapsuus kerran oli tunnekylmä ja henkistä väkivaltaa. Sulla ei ole ollut mallia aikuisesta, miten vastataan rakastaviin ja välittäviin tunteisiin. Tunnistat kuitenkin sellaiset, mutta jäädyt itse? Ehkä pelottaa, että jakaisit samaa mitä olet itse kokenut eteenpäin?
Mutta sähän et ole kopio kotiväestäsi, vaikka geeniperimä onkin sama. Ehkä hyvä alku on, että hyväksyy ettei ole tietyissä asioissa kuten muut, sille kun löytyy melko selittäviä syitäkin. Mutta luulen, että säkin pääsisit oikeuksiisi, jos ystävyyden kautta löytyis joku, joka tuntee sut ihmisenä ja ei oota mitään liirum laarumia. Perinteistä soidinmenoa, vaan kaveripohjalta omalla tavallanne.
Ja anteeksi unohtui, hyvää joulua! :)
Niinpä. Olen aina kauhistellut sitä, kun aikuiset ovat yhdessä "vain lasten vuoksi". Sitten se kaikki paha olo ja kylmyys huokuu ja välittyy lapsiinkin, kun ei sitä ilmapiiriä voi valehdella. Lapset ei opi, että on mahdollisuus tehdä asioille jotain, ja pitää tehdä, kun tietty raja ylittyy. Että on oikeus ja velvollisuus pitää huolta itsestään, ja muista huolehtimiseen on muitakin tapoja kuin kulissin kannattelu. Jos kotoa annetaan huono esimerkki miten elää, mistä sen paremman sitten oppisi? Joillain on lähipiirissä parempia esimerkkejä joihin voi vertailla, mutta ei kaikilla.
Aloittajan tapausta en tiedä, mutta tuo tilanne nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Hylätyksi tulemisen tunnetta täälläkin moni miespuolinen pelkää enemmän kuin mitään muuta. Ei kai siihen muuta kaavaa ole, kun että pitää opetella kohtaamaan pettymyksiä. Ja huomata että niistä selviää.
Valitettavasti kulissiliittoja tai suhteita on aina, joissa sitten kipataan lastenkin niskaan se" pakko olla kimpassa", vaikka se onkin vain vanhempien valinta jurnuttaa kiikun kaakun kimpassa. Ei suinkaan oikea pakko..
Nii, itseään voi aina jututtaa ja muovata sen mihin ymmärrys ja tahto riittää...lapsuus on siitä merkittävää aikaa, että kaikesta koetusta ja kokemattomasta tahtoo tulla vrt. työkalupakki, joka sisältää eri näköisiä työkaluja = kykyjä ja taitoja. Mutta jotkut lokerot jää tyhjiksikin...
Pettymykset kuuluu elämään, hirvittää vaan kun jotkut ei tunnu muuta saavankaan.
"Pettymykset kuuluu elämään, hirvittää vaan kun jotkut ei tunnu muuta saavankaan."
Toikin on ihan omasta asenteesta kiinni. Jos näkee kaiken vain pettymyksinä, niin vois vähän miettiä mistä se johtuu, haluaako vaan nähdä kaiken niin. Elämässä on aina myös hyviä asioita, jopa niissä pettymyksissä.
Sepä se juuri on, asenne joka ratkaisee. Uudelleen asennoituminen. Tien ulos löytäminen pahasta olosta...
Mutta se juuri, ettei löydä sitä tietä ulos ja kiertää pettymysten kehää on se hirvittävä asia. Voi vaan kuvitella, miten raskasta elämä on.
Joo. Olen seurannut vierestä paria ihmisiä, jotka on vakavasti sairaita, ollut koko ikänsä. Kovia särkyjä, liikuntakyvyttömyyttä, jatkuvaa sairaalassa oloa, avustajia... Jotain ihan muunlaista elämää, mihin me kotona asuvat, liikkumaan pystyvät ja töihinkin välillä kykenevät ollaan totuttu. Niin yllättävästi heiltä löytyy sitä positiivista elämänasennetta, ilma on kaunis, ruoka hyvää, mukavaa seuraa viereisessä vuoteessa, mielenkiintoinen tv-ohjelma ja kirja... Vaikka minäkin pidän itseäni positiivisella fiiliksellä porskuttavana, niin heidän elämänilonsa on jotain sellaista, joka aina pysähdyttää.
Tuo sun kuvailema tilanne on varmaan masennus. Mitä pikemmin siihen saa apua, sen paremmat selviämismahdollisuudet. Tuo kehää kiertävä musta ajatusmalli lukkiutuu aivoihin, eikä siitä ole enää myöhemmin helppoa päästä irti, ja oppia uutta parempaa mallia tilalle.
Sairaudet opettaa nauttimaan elämän pienistä asioista, sen verran voin omasta kokemuksestakin sanoa. Löytämään valosäteitä ja nauttimaan hyvistä hetkistä ja päivistä. :)
Masennus on nykyään kovin yleistä...millähän se onkin saanut niin paljon jalansijaa. Tuntuu, ettei nykyään tule kovin montaa ihmistä vastaan, joka ei olisi joskus masentunut..
Ehkä se on liian helppo elämä? Ollaan totuttu saamaan kaikkea. Korkea elintaso naapurissa aiheuttaa olon, ettei itse pysty samaan, tai itse olisi oikeutettu siihen samaan. Ei enää osata selviytyä. Otetaan lainaa vaikka minkälaisia turhia härpäkkeitä varten, koska muillakin on sellaisia vempaimia. Eikä ymmärretä miten vähälläkin tulee toimeen. On ennenkin tultu. Jossain lehdessä oli joskus juttua, että kaikkein köyhimmissä maissa ihmiset ovat onnellisimpia - koska osaavat olla onnellisia niistä hyvistä asioista, joita heillä on. Meidän näkökulmastamme heidän pitäisi olla maailman onnettomimpia :)
Tyytymättömyys. Kun mikään ei riitä.
Ehkä jotain tuollaista.
Hyvä näkemys. Tähän on helppoa yhtyä. Köyhissä oloissa ihmiset on onnellisia, vaikkei heillä on länsimaista kulttuuria kulutusluottoineen. Helppoa tajuta, että onnellisuus ei tule markkinataloudesta. Ymmärrän hyvin, että onnellisempia on ihmiset, jotka ei halua kaikkea. Pidä itsestäänselvyytenä kaikkea.
Kun riisuu kaiken ihmisen keksimän turhuuden pala palalta, niin tajuaa alastoman totuuden. :)
Iso osa ihmisistä asuu nykyään 16neliön kopperoissa kivikylissä. Taustalla pauhaa liikennemelu.. Ei työtä, ei harrastuksia. Mitä muuta voi odottaa kuin henkisen kuoleman?
Sitten meillä on toki paljon nykyään myöskin näitä teko masennuksesta kärsiviä. Tiedän ihmisiä, joista ei olis ikinä voinu kuvitella mitään masennuksen piirteitä..Puheliaita, seurallisia, avoimia. Ja kohta ollaan kuukausia sairaslomalla masennuksen vuoksi. Sitten nämä, jotka vaikuttaa oikesti selkeesti masentuneilta, niin painavat vaan vuodesta toiseen töissä, eikä masennus "lomat" ole käyny mielessäkään.
Se mitä sanon, niin paljon on joukossa näitä pullamössö ja pumpuleissa eläneitä nillittäjiä. Yhyy, nyt masentaa. Voi sentään.
Sata vuotta sitten tuon kokoisissa tölleissä asui 12-henkisiä perheitä. Tosin taustalla ei pauhannut liikenteen melu.
Masennus ei näy välttämättä päälle. Puhelias, seurallinen ja avoin voi olla vakavasti masentunut.
En usko tuohon..Kyllä masennus näkyy päälle/ilmenee tavalla tai toisella, tai sitten sitä ei ole. Oikeasti masentunut ei jaksa pitää seuraa kenellekkään..
Uskon masennukseen, jos näen selkeän muutoksen ihmisen käytöksessä ja olemuksessa.
Näissä tuttava tapauksissakaan siitä ei ollut merkkiäkään.
Joo, tämä masennus on nykypäivän muoti ilmiö ja erityisesti naiset käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen pitäessään näitä omia "lomiaan" Sillä kun saa helposti kuukausiakin lomaa ja kukaan ei voi oikeastaan todistaa mitään vastaankaan.
Miehet harvemmin kehtaa jäädä saikulle masennukseen vedoten, vaikka osalla olis aihettakin. Se kun olisi vähän homoa...
Ei sun uskosi tosiasiaan vaikuta. Vakavakin masennus ilmenee ihmisillä erilailla.
Toki toki..Joku saa haavan ja sitä on mentävä lääkärille näyttämään ja oltava loppupäivä saikulla, kun joku toinen toteaa samassa tilanteessa, notta saatanan vittu.... I got no time to bleed....., jatkaen työpäivää. Näin vertauskuvana..
Panoringiin vaan niin kyllä se siitä
Kiitos kaikista vastauksista!
Tähän mennessä mitä olen kerinnyt kokemaan ja aihetta pohtimaan, niin aika perustavanlaatuinen pulma tässä on. En tykkää, kun minuun kosketaan ja varsinkin jos vieras koskee. En tiedä milloin ja millä tästä pääsee yli.
On rankkaa olla kaveriporukalla missään. He ovat jo parisuhteessa ja itse vaan katselen surkeana sivusta sitä taikaa mikä heidän välillään on. Jos joku sillä lailla pitäisi minusta kiinni, niin kaikki keskittyminen menisi sen toisen ihmisen käteen selälläni tai vyötäisilläni ja kiemurtelisin irti otteesta. Kaikki kosketus tuntuu vieraalta.
Tuossa ekassa kommentissa mainittiin, että pitää vaan kertoa jos jännittää. Mistä tiedän, että mies on kiinnostunut eikä vain perus ystävällinen, kuten monesti ollaan? En osaa tulkita toisia ja varsinkaan miehiä. Perus oletukseni miehistä on sillä lailla vääristynyt, että he ovat tiukkailmeisiä kiviä ja mitkään tunteet eivät näy läpi. Että kaikki on vain peruspullaa ja ihan samaa. Vasta terapiassa sain iskostettua päähäni, ettei se nyt ihan niin mene. On minunkin ympärilläni mukavia miehiä, mutta en heitäkään tunne tai osaa tunnistaa tunteita kasvoiltaan tai olemuksestaan. He vain puhuvat paljon, koska itse en saa puhuttua mitään.
Olisi joskus kiva pitää miestä kädestä ihan vaan, että tietäisi miltä se tuntuu. Varmaan sekin loppuisi lyhyeen, mutta sellaista nyt olen ajatellut pidempään.
Tuohan kuulostaa ihan vaan voimakkaalta jännitykseltä miehen läsnäollessa ja sitten siitä seuraa se, että hermosto alkaa käydä ylikierroksilla, joka johtaa ahdistuksen tuntemuksiin.
Kun ihminen rentoutuu, niin se alkaa myöskin pitämään siitä kosketuksesta ja läheisyydestä.
Pieni määrä alkoholia voisi rentouttaa ja tuttu ja turvallinen ihminen kainalossa ja kunnollinen altistus läheisyydelle, eli aikaa siinä vaan tarvitaan...Koko yö ja suht säännöllisesti tapaamisia. Ihminen rentoutuu kun toinen ihminen halaa ja pitää lähellä..Silittelee.
Nuo sinun tilanteet ovat olleet nopeita ja tätä rentoutumista ei ole päässyt missään vaiheessa tapahtumaan. Näkisin tuohon kyllä ulospääsyn.
Muista varoa niljakkaita iilimatoja jotka yrittävät manipuloida sinut antamaan heille halumiaan asioita.
Ei terapia auta vaan vain pidentää "kärsimystä", ei asioita tarvitse yrittää ymmärtää vaan päästää irti. Sama pätee pariutumiseen, mitä enemmän pähkäilee omaa ja muiden käytöstä yms. niin sitä enemmän on esteitä.