Hyvällä miehellä tarkoitan sitä ettei ole mitään "kamalaa" tapahtunut, ei uskottomuutta, ei väkivaltaa ym.
Tuntuu että olisi niin paljon helpompaa jos olisi nyrkinjäljet naamassa kuin se että sielu on mustana!
Henkisen väkivallan tunnusmerkit-luultavasti liitossamme kuitenkin täyttyvät, tai sitten olen vain tulossa hulluksi, koska oireilen monellatapaa fyysisesti, enkä keksi siihen mitään muuta selitystä.
Mies kun osaa kääntää kaiken niin että -"mitään pahaa ei ole tapahtunut" muottiin ja minä sitten mietin olenko vaan sitten "seko" koska en jaksa/pysty enään kestämään yhtään!
Olen miettinut että minä olenkin se terve ja oireeni ovat todellisia ja johtuvat tästä liian pitkään jatkuneesta -alistus-manipulointi-syyllistäminen- osastosta.
Kuitenkin sattuu niin paljon erota että koko sielu on aivan riekaleina...
Tuntuu etten voi elää ilman miestäni mutten voi elää hänen kanssaankaan sairastumatta?
Eniten satuttaa vielä tieto siitä etten koskaan tule saamaan miestäni ymmärtämään että miksi erosin. Hänestä kun kaikki on ihan hyvin ja minä olen maailman paras vaimo.
Mutta kun en enään vain jaksa!
Miten ihmeessä tästä erosta voi koskaan päästä eroon????
Ulospäin olemme "unelmien uus-pariskunta", kauniita, rohkeita ja menstyneitä.
Miten helvetissä tämän selittää sitten "ulkopuolisillekkin??"
Tuntuu että olisi niin paljon helpompaa jos olisi nyrkinjäljet naamassa kuin se että sielu on mustana!
Henkisen väkivallan tunnusmerkit-luultavasti liitossamme kuitenkin täyttyvät, tai sitten olen vain tulossa hulluksi, koska oireilen monellatapaa fyysisesti, enkä keksi siihen mitään muuta selitystä.
Mies kun osaa kääntää kaiken niin että -"mitään pahaa ei ole tapahtunut" muottiin ja minä sitten mietin olenko vaan sitten "seko" koska en jaksa/pysty enään kestämään yhtään!
Olen miettinut että minä olenkin se terve ja oireeni ovat todellisia ja johtuvat tästä liian pitkään jatkuneesta -alistus-manipulointi-syyllistäminen- osastosta.
Kuitenkin sattuu niin paljon erota että koko sielu on aivan riekaleina...
Tuntuu etten voi elää ilman miestäni mutten voi elää hänen kanssaankaan sairastumatta?
Eniten satuttaa vielä tieto siitä etten koskaan tule saamaan miestäni ymmärtämään että miksi erosin. Hänestä kun kaikki on ihan hyvin ja minä olen maailman paras vaimo.
Mutta kun en enään vain jaksa!
Miten ihmeessä tästä erosta voi koskaan päästä eroon????
Ulospäin olemme "unelmien uus-pariskunta", kauniita, rohkeita ja menstyneitä.
Miten helvetissä tämän selittää sitten "ulkopuolisillekkin??"
Vastaukset 25
Vanhimmat
mikä sua mättää, sä et ole selvillä siitä siis itsekään, selvitä ihan tarkkaan ensin se ja voi olla että sitten asiat muuttuu paremmaks...
Onko sulla kriisi menossa?Pistä paperille asiat ja keskustele miehesi kanssa...
Hei,minulla ei ole kriisi menossa, tälläinen voisi kai johtua sellaisestakin, mutta ei johdu kriisistä tämä kriisi (:
Paljon on puhuttu ja paperilla on ollut ranskalisia viivoja kuin kirjeitäkin. Ei auta.
Olisiko kenties jostain ulkopuolisesta tahosta apua? Joskus sitä ihan toivoo, että Suomessakin olisi yhtä hyväksyttävää (kuin vaikka Jenkeissä) tuo psykiatrilla käyminen. Ehkä me suomalaiset emme sitten olisi niin ahkeria masennuslääkkeiden käyttäjiä ja av(i)oerojakin olisi vähemmän..? (Ja aina paistais aurinko ja linnut laulais). Tai tiedä häntä.
Minäkin olen ajatellut samoin; miten paljon onnellisempia olisimme, jos voisimme käydä purkamassa itseämme a la america.
Vaan vieläkin mielen hoitaminen on karsaasti katsottu asia. Usein hoitoa haetaan viimeisenä keinona, ja silloin onkin sitten jo tosi kyseessä ja toipuminen vie kauemmin, eikä enää pelkkä päiväkäynti psykiatrilla autakaan.
Moni suhde ongelma on kiinni siitä, että on kriisejä oman itsensä kanssa. Muita ei voi muuttaa kuin itseään :)))
Niinhän se menee... olet vaikeassa tilanteessa, menet sitten suuntaan tai toiseen, niin aina joudut kärsimään, mutta minkäänlainen alistaminen tai manipulointi ei kuulu terveeseen suhteeseen j a terveys sinulla on jo alkanut pettää..
Mieti tosi tarkkaan mitä haluat, mieti missä tilanteessa näet itsesi vaikka vuosien kuluttua jos sama meno jatkuu, toisaalta tutun ja turvallisen jättäminen on vaikeaa, mutta jollei tunne oloaan hyväksi niin silloin on muutoksen aika ja sen muutoksen pystyt vain sinä tekemään..
Ulkopuolisia on turha ajatella tässä tilanteessa, he kun eivät elä sinun elämääsi, ehkä he eivät ole huomanneet mitään suhteessanne olevan vialla, ehkä olet peittänyt kaiken niin hyvin ja ehkä se näytteleminenkin jo rasittaa sinua...
Voimia jokatapauksessa..=)
Kiitos sinullekkin sanoistasi.
Tuntuu todella juuri siltä että mikään suunta ei ole "hyvä."
Kuitenkaan en voi vain olla paikallani vaan on lähdettävä eteenpäin, koska tässäkään en voi enään olla.
Juuri sanomaasi olen miettinyt, niin monena valvottuna yönä, juuri sitä miten elämäni näen vuosien kuluttua. Tässä suhteessa olen jo luovuttanut, tiedän ettei resursseja muutokseen löydy miehen puoleta. Ensinhän täytyisi edes tajuta että tekee väärin, sen jälkeen voisi alkaa vasta "paraneminen".
Olemme puhuneet asiasta tuntikausia, kuitenkaan saamatta samaa näkemystä siitä, siksi asia on ns.loppuunkoluttu, se ei siitä enään muuksi muutu.
Ulkopuolisille ihmettelijöille olen sanonut että:"oli vain niin paljon asioita mitä kukaan muu ei voi nähdä..." ja kun eräskin uraohjus-sinkku-ystäväni sanoi että:"sinullahan on niiiiiiiin hyvä mies" Sanoin että juu, niin on, ja on juuri vapautumassa, että ota vaikka sitten itsellesi, kun minä en enään häntä halua.
Sulkeutuipa sekin suu (:
Kyllä minä tästä vielä nousen, vahva ihminen kuin olen, ja siksi hämmästelenkin miten ihmeessä minut saatiin "alistettua", mutta kun se tapahtuu silkkihansikkain, sitä on vaikea ymmärtää...kun luulin aina että alistetut naiset ovat niitä "heikkoja".
Niinpä niin ,kaikkea oppii, elämä on elämistä varten ja elämä jatkuu, vastoinkäymisistä huolimatta.
Ehkäpä nousen täältä vielä entistä vahvempana, who knows??
Vastaajien aliarviointi tunnetilasi kohtaan oli uskomatonta!
Tiedän tunteesi täysin. Niin täysin ettei mitään rajaa.
Kerrompa hiukan omaa tarinaani.
Olimme onnellisesti yhdessä, leijailin taivaalla ja kaikki oli autusta. Ensimmäisten
(joiden ei edes pitänyt olla riitoja!) tullen aloin ihmettelemään miksei mitään vastakaikua.
Miksi minut syyllistetään, minua ei koskaan kuunnella vaikken tosin kauheasti ajan kuluessa enää jaksanutkaan.
Minut laitettiin uskomaan että "tästä ja tästä syystä me tapellaan, ja tästä ja tästä syystä MINUN on muututtava"
-vaikken siis riitaa kaivanut, ja olin aina se sopimaan menevä osapuoli.
Minut manipuloitiin uskomaan, näin jälkeenpäin ajatellen mitä uskomattomimpia asioita.
Nöyrryin, kumarsin, mutta sieluni huusi kivusta.
Ei mennyt kauaa kun ruumiinikin huusi.
Meillä kun väkivalta muuttui fyysikseksi,
vuosien mittaan erittäin rajuksi sellaiseksi.
Kuitenkin, se, mikä minuun on pysyvät haavat jättänyt, on se henkinen puoli.
Kärsin, ahdistuin , lakkasin syömästä, ja mies vaan ihmetteli mikä minulla on.
Jos kerroin, minulle kerrottiin kuinka turhasta inisen.
Olen onnellisenpi kuin koskaan, että lähtöpäätökseni tein.
Eli omassa tarinassani, voi kierosti ajatella että oli onni saada turpaan. "Pelkkää" henkistä puolta kun niin usein vähätellään.
Ja se on väärin.
Ota nainen ohjat käsiisi. Älä anna alistaa.
Pistä mies puhumaan tai menkää parisuhde neovojalle. Sinulla ei ole hyvä olla, ja lupaan että tuota menoa vaan pahenee.
Et ole hullu. Olet alistettu.
Kissa pöydälle tai mies pellolle.
Kiitos sanoistasi, olet nähtävästi kokenut saman kuin minä nyt, tämä on todella niin kamalan salakavalaa, ettei itsekkään meinaa ymmärtää.(vaikka olen ihan fiksu ihminen.) kaikki vaan tulee niin "hivuttauten" ja vielä siltä rakastamaltaan ihmiseltä ettei sitä vain käsitä edes mitä tapahtuu. Sitä kuin sokeutuu.
Itseasiassa aloin tajuamaan tilanteen nyt entistä selkeämmin, muutimme kk sitten erillemme, minulla ei ollut enään mitään mahdollisuutta jäädä, koska luulin kuolevani sen "alistuksen" alle.
Nyt olen saanut asiaan välimatkaa (vaikkakin mies (...ja nyt täydellisenä herrasmiehenä) tekeekin nyt kaikkensa saadakseen minut takaisin,) mutta vasta hyppäämällä omasta tilanteestaan pois, voi alkaa nähdä asian sieltä "oikeasta perspektiivistä".
Terapiassa olemme käyneet 10kk ja sekin lopahti tuloksettomana viime syksynä, mies kun sai sielläkin kaiken näyttämään minun "höyrypäisyydeltäni"...
Tuo "-nöyrryin, kumarruin, mutta sieluni huusi kivusta" on kuin suoraan elämästäni.
Sitä vaan alistuu ja uskoo, toivoo ja rakastaa niin kamalasti, eikä voi uskoa miksi se minua rakastava ihminen tekee minulle pahaa.
Varsinkin kun ollaan "toisella kierroksella" niin tähän liittoon on laitettu likoon sitten ihan kaikki, entisetkin odotukset.
Pettymys todella tuntuu vuorenkorkuiselta ja pelkään kuollakseni tehdä vielä sen viimeisen päätöksen, olisi niin helppoa vaan taas upota miehen kohteliaaseen charmiin ja niihin lupauksiin...
Nyt olen siis omassa kodissa, ja on tilaa hengittää ja ajatella.
-tämä yksinäisyys ja kaipaus toisen luo on vaan aivan kamalaa.
Miten ihmeessä sen saisi loppumaan, en haluaisi rynnätä uuteen suhteeseenkaan, vaan pystyä surra tämä ensin alta pois, vaikka välillä tuntuu että suren tätä epäonnistumista lopun elämäni...
En missääm nimessä mollaa sinua,enkä edellä olevia kirjoittajiakaan,varmaan vaikeita aikoja on ollut.Mutta olisiko myös siinä omassa käyttäytymisessä jotain pielessä.
Ollaanko me nyt niin helkatin hienoja,että loukaannutaan niin olemattomista asioista.
Itse naisvaltaisella alalla en voi kuin ihmetellä,kuinka esim, esimiehen ihan asiallisista
sanomisista,missä vähänkin on jotain negatiivista,niin osa naisista itkee ja valittaa.
Sen sijaan miehet sanovat asiansa ja jutttu on sillä selvä.
Tarttiskohan meidän naistenkin mennä armejaan,jotta tottuisimme,että joku määrää asiat ja voi olla pomo,niinkuin miehenkin pitää parisuhteessa olla.
En tarkoita ,että pitäisi alistua,vaan osata vaatia myös itsekkäästi juttuja.
En voi millään uskoa,että miehet olisi jotenkin
enemmän henkistä väkivaltaa harrastavia kuin naiset,mutta silti lähes pokkeuksetta kuuluu naisten valittavan tästä.
Ei taida äijät noita kaikkia sanomisia ihan pilkuntarkalleen setvivän.
Niin, noinkin varmasti paljon tapahtuu, me naisethan yleensä ollaan niitä "pilkun-nyppijöitä ja pienistäkin loukkaantujia!"
Kyse onkin vain siinä missä kulkee raja, normaalin parisuhteeseen kuuluvan "käskemisen" ja "alistamisen" välissä.
Ja sitäkun ei kukaan voi sanoa toisten suhteesta.
Mutta kyllä sen huomaa jos voi huonosti, niin huonosti ettei henki enään kulje, silloin varmaankin on menty jonkin rajan yli, eikä suhde voi olla terve.
Sekin vielä että niin miehistä kuin naisitakin löytyy varmasti sitten monenlaista, ja kaikilla on vielä lisäksi oma sietokykynsä kestää eri asioita.
Omat virheet on myös hyvä tunnistaa, ja niitä minäkin toki olen tehnyt.
Meillä oli samantapainen juttu niinikään, vaimo voi pahoin pitkiäkin aikoja. Puhuttiin ja meni paremmin ja taas huonommin. Asiat menivät omilla mutkillaan niin, että siinähän alkavat lopuksi sitten tulla valheet ja oman elämän halu niin kovaksi itsenäiseen elämään..ei pysynyt meikäläinen vauhdissa mukana. Olin hyvä mies hänen mielestään, kuitenkin en sitten tarpeeksi hyvä..vaikka en kyllä tänäpäivänäkään tiedä, mitä hän halusi..ei sitä saa selville ja eipä enään kiinnostakkaan. Olisin mennyt vaikka mihin puhetunnille, jos olisin tiennyt, missä mennään oikein todella olisin halunnut yrittää.
Sanonkin..on reilua puhua toiselle asioista niillä oikeilla ajatuksilla, mielummin ajoissa..kunnioittaminen toista kohtaan on aikas tärkeä juttu, tuli sitten ero tai ei..toivottavasti tietenkään ei.
Itse olen liitostamme kahden lapsen isä, kuulemma olin hyvä mies..kun liikaa sitten vei niin tulevaisuudessa olen sitten jollekkin toiselle se hyvä mies ja sillä siisti. Toivon hänellekkin hyvää, vaikka eipä tainnut hänen asiat sitten paljon parantua. Tavallaan vapauduin jostain hyvästä tietämättä kuitenkaan mitään..
Voi harmi, kun lukee sinunkin tarinasi.
Ei nämä eroomiset ole helppoja, ei kenellekkään.
Parisuhteessa on todella tärkeätä kunnioittaa toista niin paljon että asioita voi puhua ja pitää voida kertoa miltä tuntuu.
Meillä vaan puhumiset alkaa olla puhuttu ja "puhetunnitkin" kokeiltu.
Ehkäpä teidän tapauksessanne toiselle tuli ns.vapauden kaipuu,tarve kokea ja haluta jotain muuta. Silloin voi huonosti kun ei pysty nauttimaan siitä mitä on. usein tälläinen tuntuu iskevän pitkän, nuorena solmitun liiton jälkeen.
Sinusta tulee vielä varmasti hyvä mies jollekkin toiselle.
Voimia ja tsemppiä sinulle (:
Pistää omalla tavallaan hymyilyttämääm nämä kommentit. "Turhasta loukkaantumista" yms...
En usko että meistä kumpikaan on herkkänahkainen, pienimmästäkin asiasta herneitä nenään vetävä ihminen.
Päinvastoin, ainakin omalta osaltani voin sanoa että "nahkani on aika paksu" ja sietokykyni (näin jälkeenpäin ajatellen) äärettömän pitkä.
Tiedän liiankin hyvin mistä puhut, ja varsinkin nyt kun kaikki on takanapäin,
-on kommentoiminenkin suhteellisen vaikeaa.
Kun kaikkesi (ihan rehellisesti!) yrität, -teet, toimit, avaudut, vaikenet...
Se virta loppuu. Tasapainoisessa suhteessa on MOLEMPIEN yritettävä. On saataVA sitä vastakaikua ja aitoa KIINNOSTUSTA vastapuolelta siihen mitä yrität sanoa.
Aitoa kunnioitusta ja huomioimista asioissa jotka toista painaa. -Molemmin puolin.
Jos toinen yrittää, toisen puolestaan kertoessa asioiden olevan OK -ei jaksa.
Ei sinulle voi kukaan tulla kertomaan miten voit, eikä oloasi parantaa olan kohautus jos todellisuus on aivan jotain muuta.
Nyt vielä rautalangasta kaikille niille jotka pointtia eivät ymmärrä
:Kyse ei ole pikku-asiasta.
-Ei nalkuttavasta akasta joka ei ukkoaan jätä rauhaan.
-Ei ärsyttämisestä tai toisen testailusta.
Vaan kyse on (tässä tapauksessa)
naisen pahasta ali-arvioimisesta, kunnioittamattomuudesta ja halveksumisesta
-joka puetaan kauniiseen rakkauden verhoon.
-On kyse miehen kyvyttömyydestä keskustella, ja ehkä pelostakin. Pelosta kuulla naistaan oikeasti, koska syvyys mihin tässä tapauksessa nainen olisi menossa, ei mies kykene.
On helpompaa olla "mies" ja kertoa naiselle "faktat" ja käskeä pitää turpa kiinni.
SE ei ole rakkautta. Vaikka mies rakastaisikin.
Hän ei kykene siihen mihin sinä,
hän ei halua eikä uskalla.
Tutuista kuvioista irti pääseminen on raskasta.
Hän ei halua, -sinä et uskalla irrottautua.
Nykyään olen sitä mieltä, että ne jotka arvostavat itseään NIIN VÄHÄN, että antavat itseään painaa ja alistaa,
-niille kuuluu niin tehdäkin.
Taoin tätä (suhteellisen raskasta lausetta) päähäni eropäätöstä tehdessäni.
-Nyt nautin elämästä.
VOIMIA sinulle!!!!!
"Naimisissa persoonallisuushäiriöisen kanssa" .
Löydät varmasti yhtäläisyyksiä,
vaikkei tarina muuten elämääsi koskettaisikaan.
-Aliarviointia parhaasta päästä.
Yritä siinä elää... ....
t. Miiru
Tässäpä lukemista naisille:
http://chat.yle.fi/tv1/ubb/Forum47/HTML/000058.html
Tuo selittää paljon.
Vaikka kuinka puhuisi voi pitkissä suhteissa silti jokin mennä pieleen vaikka ei olisi ihme kriisejä.
Mä oon tullu siihen tulokseen että vaikka toisesta tykkää voi jotkut piirteet olla kerta kaikkiaan epäyhteensopivia. Ne ei ehkä alussa tunnu isoilta, mutta sitten niistä tulee vähitellen vuoria.
Jos niistä ei puhu, se on varma tuho. Joko katkeroituu suhteessa tai lähtee yhtä äkkiä.
Jos puhuu, ei se välttämättä auta.
Joskus on parasta erota. Useimmiten varmaan ei.
Jos sä koet olevasi manipuoloinnin uhri - silloin on parasta erota.
Jos olet vakavasti eron pohtinut - niin eroa sitten.
Voimia, Missu!
Itselläni on ihan vastaava tilanne menossa. Jos joltain kysyisin, niin vastaus olisi, ettei kannata jättää hyvää miestä. Mutta mitä merkitystä on sitten sillä, etten voi hyvin.
Aikani asioita kelattuani, tulin siihen lopputulokseen, että täällä eletään vain tämä yksi elämä. Ja siksi olen päättänyt, että ulkopuoliset saavat sanoa ja ajatella ihan mitä tahansa, lopullinen päätös on joka tapauksessa minun omani. Eihän kukaan ole ollut elämässä avioliittoani kuin minä itse. Silloin sen parhaiten tiedän mikä toimii ja mikä ei. Henkinen pahaolo voi joskus olla jopa pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Mutta ratkaisut on vain tehtävä jonain päivänä. Tiedän ettei ole helppoa irrottautua taloudellisesti hyvästä tilanteesta, mutta jos se on sen hinta että päänuppi alkaa voida hyvin, niin aion ottaa itse sen askeleen.
Toivottavasti myös sinä löydät oikean ratkaisun. Jaksamista!!
Itse muutin kuukausi sitten omilleni. Tuntui, kuin olisi painolasti kiviä tippunut hartioilta. lähes 13 vuotta takana, joista 2 viimeistä tein eroa.. Nyt tuntuu siltä, että voi taas hengittää. Lähteminen oli vaikeaa ja elämä tuo tullessaan rankkoja aikoja, mutta nyt voin luottaa itseeni niiden läpi käymiseksi. Vastauksia on niin kovin vaikea löytää, varsinkin jos ulkopuoliset rupeavat kyseenalaistamaan päätöksiäsi. Voimia tiellesi!
Hei, itsekkin muutin erilleen, omilleni noin 1kk sitten (:
On todella helpompi hengittää ja päätös tuntuu oikealta.
Tilannettani vaan vaikeuttaa se että mies ei "käsitä" enkä itse vielä kai pysty selkeästi sanomaan että tämä on lopullista.
Sitä rakkautta kun vaan vieläkin on ja kun mies lähtee oveltani ja ajaa pois, tuntuu kuin sydäntä riistettäisiin rinnastani... );
Välillä haluan vaan erota ja toisessa hetkessä en taas voi ajatella eläväni ilman häntä...
Nyt sitten ollaan tälläisessä ihmeellisessä on-off-vaiheessa...Ehkä aika auttaa, hope so!
Voimia sinullekkin! Rohkea päätös, ja iso päätös tämä erilleen muuttaminenkin on! Eikä se ole helppoa, mutta onneksi kuitenkin jotenkin niin helpottavaa.
leikkiminen,toisen tunteilla,mene miehes luo takaisin,tai kohta hän ei enää sinua huoli.
Luuletko,että ne muut vapaat äijäy on jotenkin ihmeellisiä.
Löytyi kommenttisi jossa jotain mihin voin yhtyä ... "lopeta leikkiminen toisen tunteilla". Näinhän se on, ei ole reilua pitää toista väärässä uskossa suhteesta jos se on jo yhden puolelta kuollut ... selvässä tilanteessa vedätys minusta ilkeyttä.
Mutta jos ei ole varma tilanteestaan ja tunteistaan, niin silloin ei hätiköidystikään pidä erota vaan koettaa asioille jotain tehdä.
Niin, eivätkä ne muuta vapaa äijät ole ihmeellisempiä, mutta voivat olla sopivampia puolisoita.
Ihan sen verran kommentoisin kommenttiasi että kyllä tästä tilanteesta on leikki kaukana, ja kukaan ei kyllä taatusti leiki kenenkään kanssa yhtään mitään!
Tämä on ihan totisinta totta jossa lopulta lapseltakin riistetään vahmemmat erilleen, eli ei ole kyse mistään leikistä tai halusta saada uusi ja "ihmeellinen" mies itselleen.
Kyse on vain yksinkertaisesti siitä että oma terveys ei kestä nykyisen miehen tapaa käyttäytyä vaikka muuten hyvä olisikin.
Olen samaa mieltä kanssasi, vedätys on sikamaista ja jos on varma ettei toivoa enään ole yhteiselämälle niin on reilua sanoa se suoraan.
Niinkin olen joutunut edellisessä liitossani tekemään ja se oli todella vaikeeta sanoa ihmiselle jonka kanssa oli pitkä yhteinen menneisyys ja jonka tiesi murtuvan asian alle mutta pakko se oli sanoa koska tunteet olivat lopulta kuolleet... ja kyllä mieskin siitä lopulta (mutkien kautta tosin) selvisi ja ymmärsi ja löysi uuden oman elämän.
Olemme nykyään kuin "sisko ja sen veli".
Nykyisessä tilanteessani pointti on juuri se että en halua hätiköidä, jos toiveita miehen "käytöksen" muuttumiseen on vielä olemassa.
Niin että voisin elää hänen rinnallaan tulematta "sairaaksi" olisin maailman onnellisin nainen.
Nyt yritän työskennellä asian eteen saadakseni miehen ymmärtämään tilanteen ja toivon että halu muuttua tietyissä asioissa tulisi.
Tiedän että toista ei voi muuttaa ja että suhde ei pitäisi perustua sille että :"jos tuo toinen vain muuttuisi..." mutta on vielä jäljellä niin paljon hyvääkin että on pakko kuitenkin toivoa ja uskoa parempaan huomiseen.
Välillä kuitenkin sorrun ajattelemaan kuinka pajon helpompaa voisi olla "minulle sopivamman" ihmisen kanssa... meillä kun on alusta asti ollut "törmäyskurssi" tietyissä asioissa johtuen liian erilaisista taustoistamme.
Aina kannattaa ajatella että me eletään täällä vain yhden kerran. Miksi tuhlata sitä elämää. Jos asiat ei tunnu sujuvan ne pitää muuttaa jos voi. Itsellani on myös nk. hyvä mies, joka tappaa mut henkisesti. No mä aion kestää sitä kunnes lapseni on vähän isompi ja ymmärtää miksi mä sen jätän. Mutta toivon että terveys kestää ja pysyn hengissä siihen asti että voin elää vapaasti siten että joku toinen ei päätä mun puolesta asioita. En kuitenkaan ole katkera. Nautin siitä että miehelläni on varaa kustantaa minulle mukava elämä ja ajattelenkin asian niin että no ole vaan ilkeä mutta se maksaa. En valitettavasti usko mihinkään superrakkauteen, enkä aio enää koskaan antaa kenenkään miehen alistaa itseäni. Silti olen suht onnellinen ja elän mukavaa elämää, mutta haaveilen tulevasta vapaudestani. nimimerkki 50 v. ja elämää nähnyt