eli musta on alkanut tuntua että mun kaverit ei halua mua porukkaan. On siinä porukassa yksi kiva mutta kaksi muuta jättää ulkopuolelle. Esim ne ei puhu mulle kun ehkä vähäsen ja ei kuuntele mitä sanon ja on aina minun mielipidettä vastaan. Pahinta on että ne ”kaverit” on kiusanneet minua melkein koko kouluajan ja se on jättänyt todella pahat arvet minulle. Sen takia olen todella hiljainen kiusaajien kanssa koska pelkään että ne nauraisivat kaikelle minkä sanon. Muuten uusiin ihmisiin tutustuminen on aika helppoa. Ongelma on että olen yrittänyt kertoa ystävilleni millaisia ne ”kaverit” oikeasti ovat mutta kaikki vaan luulee että valehtelen. En enää kestä tätä ja olen joutunut kamppailemaan melkein yksin tämän asian kanssa kohta 6 vuotta. Silti nämä ”kaverit” ovat ihan kivoja välillä mutta suurimman osan ajasta ei. Minusta tuntuu että he puhuvat minusta pahaa ja kerran on jäänyt siitä kiinni. Esim paras kaverini on ”langennut” niihin ja minusta tuntuu että hän pitää enemmän niistä kiusaaja kavereistani. Ja mun luokalla ei ole paljon tyyppejä ja jos olisin jonkun kanssa, tulisi heti ne kiusaaja kaverit väliin :( haluaisin olla heidän kaveri mutta välillä se tuntuu mahdottomalta
kaverit ei pidä minusta?
moioia
21869
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä olen kamppaillut saman ongelman kanssa koko elämäni. En ole koskaan oikein kokenut kuuluvani joukkoon. Peruskoulussa touhu oli juuri tuollaista kuin kuvailit oman elämäsi olevan: minulla oli muka kavereita, mutta oikeasti he puhuivat pahaa selkäni takana ja kelpasin joukkoon oikeastaan vain silloin, kun määrä oli pariton., eli tarvittiin täydentäjä porukkaan. Koko peruskoulu- ja lukioaika oli sitä, että loisin milloin minkäkin joukon jatkeena, etten olisi joutunut olemaan ihan yksin.
Kun siirryin korkeakouluun, olisin varmaan saanut hyviäkin kavereita, jopa ystäviä, mutten enää osannut ottaa heitä vastaan. Minulla oli kyllä yksi parempi kaveri, mutta opintojen loputtua suhde hiipui, koska minä en osaa pitää ihmisiin yhteyttä. En vieläkään usko, että kukaan haluaisi oikeasti olla ystäväni.
Neuvoisin sinua etsimään kavereita koulun ulkopuolelta. Onko sinulla jokin harrastus, jossa tapaat muitakin kuin koulutovereitasi? Tai voisitko alkaa harrastaa jotain lajia, jonka parissa tapaisit muita ikäisiäsi? Minulla oli aikoinani kirjeystävä, joka helpotti tilannettani valtavasti. Olisiko sinun mahdollista hankkia itsellesi kirje- (tai nykyään kai sähköposti) kaveria? Yritä pysyä kaukana noista kiusaajista, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joudut olemaan yksin. Se on kuitenkin parempi kuin olla kynnysmattona, usko minua. Ja muista aina, ettei vika ole sinussa! Sinä olet hyvä sellaisena kuin olet, ja löydät varmasti ystäviä jotain kautta.
Sama täällä, en osaa ystävystyä tai pitää ystäviä tai minussa on jotain ”outoa” miksi jään aina ulkopuolelle. Nytkin uudessa työpaikassa muut uudet ystävystyneet keskenään, yksikin pyysi kaikki muut (!) synttäreilleen mutta ei minua. Töissä hän on tosi kiva ja ollaan kaikkien kanssa ihan normaalisti ja tullaan toimeen, mutta aina kun porukkaa pyydetään johonkin ei minua pyydetä. Olen ihan samanlainen ystävällinen kaikille ja töissä on mukavaa ainakin ollut, mutta jotenkin en kelpaa kuin työkaveriksi. Mistä tällainen johtuu? Vaikka olen jo aikuinen niin olen pari kertaa lähtenyt töistä siten että aloin autossa itkemään. Tosi yksinäinen olo...