Oltiin 4,5 vuotta yhdessä. Tästä viimeiset vajaa 3kk asuttiin yhdessä, Vain!
Meidän suhde oli lähes alusta asti riitelyä. Mies on todella tempperamenttinen ja äkkipikainen. Usein sanoi asioita, mitä katui seuraavana päivänä. Minä jotenki aina ja aina vaan uudestaan hyväksyin kaiken. Monta kertaa huusi ettei halua nähdä minua enää koskaan. Kuitenkin oli ihana ihminen kun oli hyvällä tuulella ja kaikki hyvin.
Viime jouluna jätti minut jouluaatto iltana yksin hotelliin koko jouluksi ja lähti taksilla kotiin (300km). Tämänkin hyväksyin. Vain viikko joulusta sai taas jostakin mitättömästä asiasta raivokohtauksen, vietti yön työpaikallaan ja aamulla heitti minun eteen suuren summan rahaa ja sanoi että lähde mahdollisimman nopeasti. Olin jo päättänyt yöllä että muutan pois. Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin samantien hotelliin viikonlopuksi. Vannotin itselle että tätä en saa antaa anteeksi. Viikonlopun aikana ehdin saada itselle vuokra-asunnon ja maanantaina lähdin muuttamaan pois.
Jo seuraavana päivänä lähdöstä, kun olin hotellissa, se alkoi.. tuu takaisin, hän ei voi elää. Nyt olen neljättä päivää asunut yksin ja mies on ihan palasina. Ei nuku, ei syö.. En haluaisi sääliä, mutta tiedän että hän ei luonteelleen voi mitään. Tavallaan rakastan häntä, mutta myös tiedän ettei meidän yhteiselosta tule mitään. Mutta miksi haikailen!! Välillä mietin hyviä puolia ja hyviä aikoja, sitten kaikkea huonoja (vakavia) mitä on tapahtunut. Välillä mietin että haluan takaisin, sitten taas järki sanoo ettei mitään mahdollisuutta. Viikonloppuna olin täysin varma asiasta että kaikki on ohi! Miksi siis välillä ikävöin vaikka tiiän ettei se enää toimi! Toki noin pitkää suhdetta ei tuosta vaan unohda.
Meidän suhde oli lähes alusta asti riitelyä. Mies on todella tempperamenttinen ja äkkipikainen. Usein sanoi asioita, mitä katui seuraavana päivänä. Minä jotenki aina ja aina vaan uudestaan hyväksyin kaiken. Monta kertaa huusi ettei halua nähdä minua enää koskaan. Kuitenkin oli ihana ihminen kun oli hyvällä tuulella ja kaikki hyvin.
Viime jouluna jätti minut jouluaatto iltana yksin hotelliin koko jouluksi ja lähti taksilla kotiin (300km). Tämänkin hyväksyin. Vain viikko joulusta sai taas jostakin mitättömästä asiasta raivokohtauksen, vietti yön työpaikallaan ja aamulla heitti minun eteen suuren summan rahaa ja sanoi että lähde mahdollisimman nopeasti. Olin jo päättänyt yöllä että muutan pois. Keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin samantien hotelliin viikonlopuksi. Vannotin itselle että tätä en saa antaa anteeksi. Viikonlopun aikana ehdin saada itselle vuokra-asunnon ja maanantaina lähdin muuttamaan pois.
Jo seuraavana päivänä lähdöstä, kun olin hotellissa, se alkoi.. tuu takaisin, hän ei voi elää. Nyt olen neljättä päivää asunut yksin ja mies on ihan palasina. Ei nuku, ei syö.. En haluaisi sääliä, mutta tiedän että hän ei luonteelleen voi mitään. Tavallaan rakastan häntä, mutta myös tiedän ettei meidän yhteiselosta tule mitään. Mutta miksi haikailen!! Välillä mietin hyviä puolia ja hyviä aikoja, sitten kaikkea huonoja (vakavia) mitä on tapahtunut. Välillä mietin että haluan takaisin, sitten taas järki sanoo ettei mitään mahdollisuutta. Viikonloppuna olin täysin varma asiasta että kaikki on ohi! Miksi siis välillä ikävöin vaikka tiiän ettei se enää toimi! Toki noin pitkää suhdetta ei tuosta vaan unohda.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aika huonolta kuulostaa.
Miten sille nyt tuli muka tuollainen ikävä, jos käski sinun häipyä?
Kannattaa varmaan katsella omassa asunnossa ja alkaa ukon lipuilla. Jos oikeasti kipuilee. Muuta kuin siitä, että häippäsit.
Käy varmaan itsetunnolle.
On pitänyt sinua itsestään selvyytenä.
Ite teet mitä teet, mutta voi olla, että mies haluaa taas sinut hallintaansa.
Niin, käski häipyä, mutta nyt katuu sanoja. Ja tiesin jo silloin että katuu vielä. Se saa kärsiä siitä luonteenpiirteestä että sekoaa ja menettää hermot pienestä. Olen ehdottanut hänelle avun hakemista.
Kohta viikko mennyt ja anelee takaisin..saan kukkia ja suklaata. Mutta ei tunnu tällä hetkellä enää siltä että takaisin menisin. Vain säälin sitä miestä.
avautuis tämä tilanteenne paremmin jos tietäisi oletteko vähän yli 20v. kumpikin? Jos taas kyseessä on jo keski-ikäinen pari niin huonot on tulevat tuulet. Noista äkkipika tyypeistä moni on oikeasti kaksisuuntaisen mielialan häirötä kärsiviä jotka eivät suostu lääke hoitoon. Onko niin että viina auttaa hetkeksi ja sitten on taas täysi tuho päällä, ja näkee kokee sinun sanomiset jotenkin aina väärin mitä tarkoitat ? voi auttaa että laitat paluun ehdoksi että nuo mielen koukerot kaivelette yhdessä jonkun psykiatrin vastaanotolla. voi olla että moni solmu avautuu siellä mitä et nyt ole ymmärtänyt ja samoin miehelläsikin. tieto voi monesti parantaa ja helpommin kontrolloida noita raivo kohtauksia. älä mene saman katon alle vaikka kuinka itkisi vaan vaadi tuo lääkäri tapaaminen jonne menette yhdessä. Katso onko sillä munaa olla mies joka haluaa ongelmiaan ratkoa . Jos ei niin se ero on paras ja pääset tuosta kaihertavasta huolehtimis kierteestäsi irti ajankanssa. Toivon teille parasta ratkaisua .
30 ollaan molemmat. Kysyit onko niin että viina auttaa hetkeksi..Se on juuri toisinpäin, jos juo muuttuu yleensä hyökkääväksi ja haluaa haastaa riitaa. Stressiä ja huonoa oloa koittaa yleensä parantaa alkoholilla, mutta ei koskaan muista että siitä tulee yleensä katastrofi. Eilen päätettiin käydä yhdessä lenkkeilemässä ja olisi juteltu samalla. No, mies tuli ovelle viinalle haisevana. Kaikki meni pilalle siinä vaiheessa. Turhaa odotan silloin normaaleja mielipiteitä. Itse en juo juuri koskaan, tai ainakaan niin että olisin humalassa.
Olen niin väsynyt tähän touhuun. Oon miestä 3 vuotta vanhempi ja minusta tuntuu että mulla ei ole enää aikaa odotteluun, että tilanne muuttuisi.
Siis niin tyypillinen parisuhde jonka pilaa stressi jota korjataan alkoholilla. Taidat tietää jo itsellesi oikean ratkaisun . Onnea matkaan.
Tuosta juomisesta sen verran pitää sanoa, että todellakaan ei ole ollut edes viikottaista. Välillä pitkiä aikoja että ei juo ollenkaan, mutta kun stressiä kertyy tarpeeksi, silloin ei enää kestä..
Mutta kyllä tämä on tällä hetkellä oikea ratkaisu. Tänään keskusteltu asiallisesti ja aikoo hakea apua..
Ehkä hänellä on persoonallisuutensa kanssa ongelma, jolle sinä et voi mitään, vain joku terapeutti voi auttaa. Hänen käytöksensä ei ole normaalia, eikä sinun tarvitse sietää sitä, eikä suhteenne tule toimimaan, ennen kuin kyseinen ihminen alkaa tehdä jotain itsensä ja käytöksensä suhteen eli menee asiantuntijan puheille. Vaikka rakastat, niin sinun rakkautesi ja ymmärryksesi ei riitä, vaan ennen pitkää tulet väsymään henkisesti tuon kaltaisen ihmisen kanssa. Neuvo eksääsi menemään asiantuntijan puheille ja jos haluat olla tukena, niin menet mukaan. Vain sitä kautta voitte saada uuden alun vaikka ystävyydelle, jos ei muulle, ilman sitä on ihan turha haaveilla enää mistään, vaan hyväksyä tosiasiat.
Tasan tästä kerroin hänelle tänään, että minä en pysty auttamaan. On pahoillaan käytöksestä ja koittaa uskotella mulle että ei tapahdu enää. Mutta siihen en enää luota, tapahtui liian paljon. Kuitenkin lupasi hakea apua.
Kiitoksia asiallisista vastauksista.