ollaan oltu 5 vuotta yhdessä. kihloissakin ollaan ja yhdessä asutaan. hyvin menee niin kauan kunnes puhun häistä, josta jo vuosia sitten vielä yhdessä puhuimme ja päätimme vuoden. no, tuo vuosi on jo mennyt ja vieläkään ei ole hääkellot soinut. edes sitä tarkkaa päivää ei ole päätetty. minä kyllä olen valmis. ja rakastan. mutta mieheni... hän keksii vaikka mitä syitä luistaakseen asiasta. yleisimmin kuulemiani syitä on että hän pelkää, ei ole varma, se on iso asia, ei osaa tehdä minua onnelliseksi. hah! totta, asia on iso! kyllä minuakin jännittää! mutta minä olen varma rakkaudestani häneen! minä myös olen onnellinen hänen kanssaan ja hänestä!
ok, mikä pakko se on naimisiin mennä.. mutta kun asiasta on jo kauan puhuttu ja sitten ukko peruu puheensa ja latoo tiskiin mitä hulluimpia tekosyitä. mietinkin tässä että jospa tuo ei minua enää rakasta... meillä on avoin suhde ja puhumme kaikesta, tai niin olen aina kuvitellut. mutta tämä hääasia. kun otan sen puheeksi kaikki asiat kääntyy minua vastaan. olen pitänyt taukoa asiasta puhumisesta ja katsatellut tilannetta, mutta ei tulosta. ei puhumisesta tulosta. kerran sitten murjasin että en halua lapsia, en tee aviottomia lapsia (eli ensin naimisiin, sitten lapset). no, ukko on vääntänyt tämänkin niin päin että ei mene kanssani naimisiin koska en halua lapsia! huh...
hyvinhän meillä pyyhkii ilman papin aamentakin, mutta haaveenani on aina ollut kauniin suloiset häät jossa rakkauttani/rakkauttamme on todistamassa pieni ja rakas joukko ystäviä. haaveeksi taitaa jäädäkin...
no nyt kun vauhtiin pääsin niin semmosta vielä että mieheni ei halua tehdä kanssani mitään! meillä ei ole minkään näköstä yhteistä harrastusta. no, onhan meillä sitten omat menot, mutta kun ei sitten mitään tehdä yhdessä! olen kyllä pyytänyt riskannut ja ruinannut mutta ei. ei lähde mies elokuviin, ei kaupungille, ei lätkämatsiin, ei lenkille,... kaljalle kyllä lähtee ja poikien kanssa... eihän yhteiset harrastuksetkaan ole edellytys hyvälle suhteelle, mutta kyllä minä olen kateellinen pariskunnille jotka tekevät asioita yhdessä eikä vain ja ainoastaan yksin...
siis ei häitä, ei yhteistä toimintaa.. ei rakkautta????
no tulipa taas vuodatettua...
ok, mikä pakko se on naimisiin mennä.. mutta kun asiasta on jo kauan puhuttu ja sitten ukko peruu puheensa ja latoo tiskiin mitä hulluimpia tekosyitä. mietinkin tässä että jospa tuo ei minua enää rakasta... meillä on avoin suhde ja puhumme kaikesta, tai niin olen aina kuvitellut. mutta tämä hääasia. kun otan sen puheeksi kaikki asiat kääntyy minua vastaan. olen pitänyt taukoa asiasta puhumisesta ja katsatellut tilannetta, mutta ei tulosta. ei puhumisesta tulosta. kerran sitten murjasin että en halua lapsia, en tee aviottomia lapsia (eli ensin naimisiin, sitten lapset). no, ukko on vääntänyt tämänkin niin päin että ei mene kanssani naimisiin koska en halua lapsia! huh...
hyvinhän meillä pyyhkii ilman papin aamentakin, mutta haaveenani on aina ollut kauniin suloiset häät jossa rakkauttani/rakkauttamme on todistamassa pieni ja rakas joukko ystäviä. haaveeksi taitaa jäädäkin...
no nyt kun vauhtiin pääsin niin semmosta vielä että mieheni ei halua tehdä kanssani mitään! meillä ei ole minkään näköstä yhteistä harrastusta. no, onhan meillä sitten omat menot, mutta kun ei sitten mitään tehdä yhdessä! olen kyllä pyytänyt riskannut ja ruinannut mutta ei. ei lähde mies elokuviin, ei kaupungille, ei lätkämatsiin, ei lenkille,... kaljalle kyllä lähtee ja poikien kanssa... eihän yhteiset harrastuksetkaan ole edellytys hyvälle suhteelle, mutta kyllä minä olen kateellinen pariskunnille jotka tekevät asioita yhdessä eikä vain ja ainoastaan yksin...
siis ei häitä, ei yhteistä toimintaa.. ei rakkautta????
no tulipa taas vuodatettua...
Vastaukset 5
Vanhimmat
En tiedä ikääsi, itse koin samankaltaisen suhteen 23-29 vuotiaana, siis iässä missä olisi ollut normaalia vakiintua. Olin todella rakastunut, hän kosi jo suhteen alussa, mutta sitten alkoi välttelemään aihetta. Se mikä minua hämmästyttää on että miehet roikkuvat suhteessa kuitenkin, kun ovat niinkin epävarmoja jatkosta. Lapsia ei tullut tehtyä, samasta syystä. Olimme olleet yhdessä melkein 7 vuotta kun lopetin suhteemmme yllättäen. Hän rukoili takaisin pääsyä, mutta en ikinä enää voinut palata takisin hänen kanssaan, koska hän oli niin kauan väheksynyt rakkauttani. Se loukkasi todella paljon, teki minut epävarmaksi... odotteliko hän jotain uutta parempaa ja kuitenkin laiskuudessaan oli kanssani. Lopullinen syy eroomme oli että hän oli vahingossa kännipäissään eksynyt erään tutun tytön kotiin juhlien jälkeen.. mitään ei kuulemma ollut tapahtunut, ja niin varmasti onkin, mutta minulle se oli selvä merkki hänen ajatuksistaan. Asiaan kuuluu että olin hänen ensimmäinen tyttöystävänsä ja hänellä ei ollut elämänkokemusta eikä tiennyt kuinka hyvä meillä oli yhdessä, vaan haaveili ilmeisesti aidan toiselle puolelle.
Tänä päivänä tiedän että minun oli pakko tehdä niin , tosin en tiedä teinkö oikein vai väärin kun en antanut uutta mahdollisuutta, sillä hän oli todella suuri rakkauteni.Siksi reagoinkin vahvemmin kuin ehkä muutoin olisin tehnyt. Suhteen lopettaminen tuossa tilanteessa oli oikein ja voisin sanoa että sinunkin kannattaisi ottaa taukoa miehestäsi, koska teillä mielipiteet eroavat noin paljon suhteen kaikkein tärkeimmistä asioista. Jos hän sitten oppisi arvostamaan sinua enemmin, ja jos ei niin on syytä katsella jotain uutta parempaa : )
Ymmärrän. Kiinnitin huomiota noihin yhteisiin asioihin, joita teillä ei mielestäsi ole. Kyllä itsekin koen tärkeäksi sen, että olisi yhteisiä tekemisiä. Itselleni sellaiseksi usein riittää pelkkä intohimoinen keskusteleminen. Valitettavasti en saa harrastaa sitä riittävästi, vaikka muuten suhteessani on jonkin verran yhteisiä menoja. Erittäin hyvä on, jos teillä on se henkinen side/keskusteluyhteys. Toisaalta pohdin, mitä mahdattekaan keskustella, jos ette mielestäsi tee mitään yhdessä. Voiko kumpikin olla kiinnostunut toisen yksinharrastamista asioista niin paljon, että aidosti kiinnostavaa keskusteltavaa riittää.
Jos toinen kerran on kivireki, päätä satsata itseesi. Älä laita onneasi riippumaan toisesta äläkä toisen onnea susta. Ohimennen voit kysyä mieheltäsi, haluaako hän ylipäänsä jatkaa suhdetta ja kokeeko hän olevansa onnellinen. Asia voi olla niinkin, ettei mies halua tuottaa sinulle pettymystä eikä halua ottaa asiaa itse puheeksi.
kyllä vaan olemme käyneet keskusteluja suhteestamme ja sen jatkosta. usein tämän keskustelun aloittaa mieheni... lopputulos on kuitenkin aina sama: yhdessä haluamme olla. ja ukkokin sanoo rakastavansa. aina vaan ei siltä tunnu. ihmettelit että mistä puhumme kun emme mitään yhdessä tee. no, me todella olemme kiinnostuneita toistemme omista harrastuksista, onneksi=)
tuosta onnellisuudesta... olen onnellinen hänen kanssaan ja hänestä. hän taas sanoo pelkäävänsä että ei osaa tehdä minua onnelliseksi!!! vaikka siis olen JO onnellinen! hän taas sanoo olevansa onnellinen. hmmm... en tiedä... välillä vaan tuntuu että pää hajoaa. olen miettinyt eroakin, mutta se tuntuu niin kaukaiselta ja vaikealta edes ajatella... piru vie miten rakkaus voi sattua - kun ei tiedä mitä tulisi tehdä...
Tuli paha olo lukiessani juttuasi, sillä olen itse aika samantapainen kuin miehesi.. Jatkuvasti mietinkin, miten mahdan omalla epävarmuudellani loukata häntä, kun hän luottaa minuun mutta minä vain epäröin aivan kaikessa. Itselläni on ainakin syynä se, että olen aijemmissa suhteissa joutunut karvaasti pettymään. Olen rakastanut liikaa, enkä osaa lopettaa. Aijemmin kävi niin, että kun sitouduttiin, se oli minulle haudanvakava lupaus, kuten oikeastaan kaikki lupaukseni ovatkin! Mutta toinen osapuoli alkoikin käyttää uskollisuuttani hyväkseen ja kohtelu muuttui heti, kun olin hänen "oma". Hän tiesi miten tärkeänä pidän oman lupaukseni pitämisen, joten en sallinut itseni erota hänestä vaikka huono kohtelu jatkui yli 10 VUOTTA!!!
Nykyään olenkin sitä mieltä, etten halua enää sitoutua. Se pilaa aina jotakin suhteessa, kun toisesta tuleekin itsestään selvyys. Jotenkin vain useimpiin suhteisiin tulee jako, että toinen on se joka puutarhan hoitaa ja toinen korjaa sadon. Ilmeisesti miehesikin pelkää tätä muutosta.
Oon samantapaisessa tilanteessa, 5 vuotta seurusteltu ja asutaan yhdessä.
Naimisiinmeno olisi monestakin syystä ajankohtainen, mutta asiaa on tosi vaikea ottaa puheeksi. Yksi syy on varmaan se, että mieheni edellinen suhde loppui käsittääkseni jonkinlaiseen sitoutumisen pelkoon, eli toistuuko vanha kaava taas...?
Tiedän, että mieheni suostuisi, jos vaan kosisin ja järjestäisin käytännön asiat valmiiksi mutta jos se on sille niin kauhea kynnys ettei itse voi olla aktiivinen niin ei se mullekaan mikään pakkomielle oo. Ehkä Prinssi Uljas saapuu valkoisella ratsulla jonakin päivänä noutamaan...