Töihin en mene ennen maanantaita, kuin pyssyllä uhaten tai kilon kappaleina - enkä vastaa puhelimeen, antakoon vaikka potkut ja porttikiellon tai lähestymiskiellon - mitä keksineekään.
Joskus on viheliäisin mahdollinen vaihtoehto jos oma äiti on pomona. Siinä on puolensa, mutta nyt taas kerran vaikuttaa siltä, että seksiorjallakin on helpommat oltavat.
Työpaikka on kangasalan yritys ja samalla korjaamme asiakkaiden vaatteita, ompelemme verhoja jne.
Työajakseni sovittiin joskus noin 6 tuntia päivässä mutta käytännössä se venyy kahdeksaan ja kymmeneenkin töiden määrästä riippuen. Siinä ei mitään, työ on mukavaa ja nautin siitä ja olen mielestäni työssäni hyvä.
Mutta:Jos lähden kuuden tunnin jälkeen kotiin, saan kuulla seuraavana aamuna poikkeuksetta, kuinka kiirettä paukasi liikkeeseen lähtöni jälkeen ja minä tietysti tunnen syyllisyyttä, kun makoilin jo kotona.
Joskus aikaisemmin hän suorastaan valehteli minulle, että lähtöni jälkeen olin saanut "tärkeän puhelinsoiton jostain virastosta" Virasto jäi aina epäselväksi ja koskaan tuo ihmesoittaja ei ollut esitellyt itseään. Kuvitelkaa! Puoli vuotta tuo satu meni minuun täydestä, en koskaan epäillyt sen todenperäisyyttä - sinisilmäinen kun olen- vaan aina harmittelin muka-soittoa ja se vaivasi mieltäni. Muori tietenkin tietää, mikä saa minut hermostumaan.
Hän pystyy katsomaan omia virheitään (tosi kämmejä) läpi sormiensa, muttei koskaan minun. Minä saan kuulla virheistäni heti ennen kuin ehdin huomenta sanoa ja sitten piilovittuilua pari päivää sen jälkeenkin, ettei pääse unohtumaan. Minulle sattuu virheitä melko harvoin mutta sattuu kuitenkin.
No eilen: Hän oli ottanut verhotilauksen vastaan ja aina pyydän häntä suomentamaan kirjoitetut ompeluohjeet, koska ne ovat niin vaikealukuisia, kuin känninen hämähäkki olisi vetänyt ripaskaa lehdellä. Niin tein eilenkin ja leikkasin kapat ja pitkät verhot hänen antamiensa ohjeiden mukaan, ompelin ne ja lähdin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen kotiin.
Ehdin olla kotona vajaan tunnin kun puhelin soi - minä hölkkäsin vessanpöntöltä käsin vastaamaan ja sain kuulla miten olin hutiloinut yhden kapan kanssa ja leikannut sen kymmenen senttiä liian matalaksi(huom! ohjeet oli tarkistettu muorilta itseltään) ja, että "itsepähän korjaat ne aamulla"
Ei sanaakaan siitä, että hän itse aamutuimaan ensitöikseen oli leikannut ja ommellut yhdet tilausverhot viisi senttiä liian lyhyiksi ja että ne olisivat tulleet viikko sitten toimitettujen verhojen lisäksi samaan ikkunaan - kai ne sitten ovat ihan nätit ja ainahan sen voi laittaa minun piikkiin, sitten kun asiakas ne noutaa ja minä en ole paikalla.
Turha sanoakaan, että vaihda työpaikkaa, sillä päivittäin olen tavannut työkkärin sivuja.
Toivon totisesti perjantaiksi ja lauantaiksi tosi kiireisiä tunteja muorin kangaskauppaan, niin paljon minua nyt koko asetelma tympii. Ostan vielä ison laatikollisen jäätelöä täksi päiväksi ja makaan ketarat levällään.
Joskus on viheliäisin mahdollinen vaihtoehto jos oma äiti on pomona. Siinä on puolensa, mutta nyt taas kerran vaikuttaa siltä, että seksiorjallakin on helpommat oltavat.
Työpaikka on kangasalan yritys ja samalla korjaamme asiakkaiden vaatteita, ompelemme verhoja jne.
Työajakseni sovittiin joskus noin 6 tuntia päivässä mutta käytännössä se venyy kahdeksaan ja kymmeneenkin töiden määrästä riippuen. Siinä ei mitään, työ on mukavaa ja nautin siitä ja olen mielestäni työssäni hyvä.
Mutta:Jos lähden kuuden tunnin jälkeen kotiin, saan kuulla seuraavana aamuna poikkeuksetta, kuinka kiirettä paukasi liikkeeseen lähtöni jälkeen ja minä tietysti tunnen syyllisyyttä, kun makoilin jo kotona.
Joskus aikaisemmin hän suorastaan valehteli minulle, että lähtöni jälkeen olin saanut "tärkeän puhelinsoiton jostain virastosta" Virasto jäi aina epäselväksi ja koskaan tuo ihmesoittaja ei ollut esitellyt itseään. Kuvitelkaa! Puoli vuotta tuo satu meni minuun täydestä, en koskaan epäillyt sen todenperäisyyttä - sinisilmäinen kun olen- vaan aina harmittelin muka-soittoa ja se vaivasi mieltäni. Muori tietenkin tietää, mikä saa minut hermostumaan.
Hän pystyy katsomaan omia virheitään (tosi kämmejä) läpi sormiensa, muttei koskaan minun. Minä saan kuulla virheistäni heti ennen kuin ehdin huomenta sanoa ja sitten piilovittuilua pari päivää sen jälkeenkin, ettei pääse unohtumaan. Minulle sattuu virheitä melko harvoin mutta sattuu kuitenkin.
No eilen: Hän oli ottanut verhotilauksen vastaan ja aina pyydän häntä suomentamaan kirjoitetut ompeluohjeet, koska ne ovat niin vaikealukuisia, kuin känninen hämähäkki olisi vetänyt ripaskaa lehdellä. Niin tein eilenkin ja leikkasin kapat ja pitkät verhot hänen antamiensa ohjeiden mukaan, ompelin ne ja lähdin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen kotiin.
Ehdin olla kotona vajaan tunnin kun puhelin soi - minä hölkkäsin vessanpöntöltä käsin vastaamaan ja sain kuulla miten olin hutiloinut yhden kapan kanssa ja leikannut sen kymmenen senttiä liian matalaksi(huom! ohjeet oli tarkistettu muorilta itseltään) ja, että "itsepähän korjaat ne aamulla"
Ei sanaakaan siitä, että hän itse aamutuimaan ensitöikseen oli leikannut ja ommellut yhdet tilausverhot viisi senttiä liian lyhyiksi ja että ne olisivat tulleet viikko sitten toimitettujen verhojen lisäksi samaan ikkunaan - kai ne sitten ovat ihan nätit ja ainahan sen voi laittaa minun piikkiin, sitten kun asiakas ne noutaa ja minä en ole paikalla.
Turha sanoakaan, että vaihda työpaikkaa, sillä päivittäin olen tavannut työkkärin sivuja.
Toivon totisesti perjantaiksi ja lauantaiksi tosi kiireisiä tunteja muorin kangaskauppaan, niin paljon minua nyt koko asetelma tympii. Ostan vielä ison laatikollisen jäätelöä täksi päiväksi ja makaan ketarat levällään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mun työnantaja holhoaa meitä aikuisia ja ammattilaisia alaisiaan alvariinsa eikä ole edes äitimme. Kunhan käyttää pientä valtaansa, jotta tuntisi itsensä paremmaksi ja johtajaksi ylipäätään.
Yksityisyrittäjillä on aina oma lehmä ojassa. Maailma kaatuu joskus pienimpäänkin mokaan ja syyllisen etsintä ja läksytys on monesti tärkeämpää kuin itse virheen korjaaminen. Tai omien virheiden myöntäminen, saatika niistä oppiminen.
Minusta sellainen johtaminen kieliin itseluottamuksen puutteesta. Ihminen, joka luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä sekä taitoonsa oppia uutta, uskaltaa myös näyttää oman tietämättömyytensäkin menettämättä kasvojaan tai tuntematta itseään huonommaksi kuin muut. Hän osaa myös aidosti iloita muidenkin onnistumisista.
Joku sanoi joskus hyvin, että johtaminen on olemista, ei pelkkää tekemistä.
Ainakin mun työnantajani on puhdas suorittaja, jonka pyhin tehtävä on hoksata kaikki negatiiviset asiat ja nostaa ne kovalla metelillä päivänvaloon. Positiivista palautetta häneltä ei saa vaikka tekisi pienen ihmeen. Hänestä alaisten työpanoksen kehuminen on luonteen heikkoutta. Alaisethan ei tee senkään vertaa jos niitä kehut!
No, maailma on muuttunut aataminajoista. Moni vaan ei pysy kehityksessä mukana...
Kun menet maanantaina takaisin töihin, kysy äidiltäsi miltä hänestä tuntui selvitä kokonaan ilman sinua. Sehän voi jonakin päivänä olla normaali tilanne. Vai pitääkö hän sinua kenties itsestäänselvyytenä..?
Äidin tapana on muutenkin etsiä kaikesta aina negatiiviset puolet ja hän surutta mollaa toisten pukeutumista, tapoja jne pitää siis itseään malliesimerkkinä.
Kasvatuskin oli enemmän vikojen etsintää kuin kannustavaa.
Ja kuitenkin hän tietää sisimmässään, että minä yritän parhaani, mutta se ei hänelle riitä. Ei kai kukaan terve ihminen mokaile tahallaan.
Olen saanut kyseenalaisen kunnian työskennellä kahdessa hyvin pienessä perheyrityksessä (ei omia sukulaisia). Niiden kokemusten perusteella en lähde moiseen pikkulafkaan IKINÄ!
Jotenkin jäi sellainen olo että pienyrittäjät ovat perustaneet oman yrityksen koska eivät tule toimeen kenenkään kanssa, eivätkä ainakaan suostu kenenkään komenneltaviksi. Pienyrittäjällä on väärä mielikuva siitä, että (ulkopuolinen) työntekijä on sitoutunut yritykseen samalla tavalla kuin hän itse. Normaalissa, suorittavassa työssä työntekijä ei yleensä paljon ajatusta suo töihinsä kun poistuu työpaikaltaan. Tai en minä ainakaan. Se tuntuu olevan synti, ja siitä minulle kerran vähän mainittiinkin kuinka minua ei tunnu kiinnostavan yrityksen asiat. Minua kiinnosti ne juuri sen 8 tuntia päivässä, eikä kyllä yleensä edes sitäkään...
Nykyään olen hakeutunut ainoastaan pk-yritysten palvelukseen. Isommassa firmassa on perusasiat kunnossa, palkka tulee ajallaan (niin ei tarvitse pomon vaimon käydä automaatilta rahaa kuten minulle kävi), työaika on normaali ja kukaan ei omista yritystä.
Sinä taidat olla täysin äitisi vallassa kun et saa sanaa suustasi. Pidä viikko sairaslomaa ja heittäydy hankalaksi. Katso muuttuuko ääni kellossa. Jos ei muutu niin järjestä raivokohtaus ja hakkaa nyrkkiä pöytään kunnolla ja sano suorat sanat. Sen jälkeen jos saat kenkää niin eikös siinä pääse ainakin työttömyyskorvauksille ja uutta työtä hakemaan.
"Nykyään olen hakeutunut ainoastaan pk-yritysten palvelukseen."
heh...siis tarkoitus oli sanoa että keskisuurten ja suurien yritysten palvelukseen....
Ja sen verran on kokemusta isoista työpaikoista että kyllä niissä on ollut ehdottomasti parempi olla töissä.
"pienyrittäjät ovat perustaneet oman yrityksen koska eivät tule toimeen kenenkään kanssa"
Mullon kanssa samanlaisia kokemuksia pikkuyrityksistä, en halua enää koskaan semmoiseen töihin.
Ja en myöskään haluaisi olla sukulaisten kanssa samassa työpaikassa, varsinkaan jos joku niistä olisi pomo. Suhteilla saatu paikkakin olisi aika epämiellyttävä, olisi ikäänkuin velkaa sille joka voiteli meikäläisen tien töihin...
Minä en enää saa sanaa suustani ja siihen on syynä aikaisemmat kokemukset. Vaikka kuinka ystävällisesti muorille sanoisi, niin seurauksena on nenän punoitus, huulien väpätys ja viimein itkun tuhertaminen:"..minä kun olen yrittänyt kaikkeni teidän parhaaksenne jne" (minulla on kaksi sisarta, jotka ovat muissa duuneissa) sitten niistämistä ja mäkötystä ja niskannakkelua pitkin päivää ja uhitellen hitonmoista työnpaiskomista.
Riitaa ja raivokohtauksia minä välttelen, koska olen huomannut niiden kuluttavan itseäni kaikkein eniten.
Sen minkä pomoni työhistoriasta tiedän, niin hän on aina pyrkinyt pomottelemaan toisia ja joku työtoveri on ollut hänen silmätikkunaan, jota hän on morkannut pitkin kyliä, joten siinä olette oikeassa - hän ei ole tullut toimeen työtovereidensa kanssa.
Omien elämänvaiheideni kautta ajauduin tuohon muorin orjaksi ja koskaan en ole päässyt eroon eräänlaisesta kiitollisuuden velasta joten työntekijä/työnantajasuhde ei ole terve.
Kun menin tuohon työhön, niin aluksi näytti tulevaisuus olevan valoisa. "tässähän meillä on hyvä, paiskitaan töitä niin peevelisti, ja näytetään toisille, mistä kana kusee, me pärjätään kyllä, sitten kun minä jään eläkkeelle, sinä voit jatkaa jos haluat jne" Eikös kuullostakin hyvältä?
Ja minä iso ällikkä taas uskomaan kaiken! Minä tietenkin otin työni omaa tulevaisuuttani silmälläpitäen tavallaan "omakseni" ja olin tietenkin valmis tekemään pitkiä päiviä, menemään joskus jopa viideksi työhön jos oli jotain suurempaa, jota ei voinut tehdä rauhassa aukioloaikana. Sain siten työt tehtyä hyvissä ajoin ja asiat rullasivat hyvin.
Nyt minun kuppiini on kustu! Hän onkin päättänyt myydä lafkan pois. Ja surkuhupaisaa tässä on se, että on vuokra seinät, saatanallinen varasto koinsyömää ja valon haalistamaa kangasta siellä, minne vain silmä osuu, ja lisää tulee koko ajan.
Inventaarion jälkeen hänellä laskukone ronksutti päässä, kun näki varaston arvon ja olettaa saavansa siitä hitonmoisen summan ostajalta.
Minä tulin paljastaneeksi hänelle totuuden:turha kuvitella hänen saavansa varastoa myydyksi kuin murto-osalla - kenties kolmanneksella varasto ostohinnasta.
Liki oli lauantaina, etten käynyt jättämässä kaupan avainta muorille kauppareissulla. Syy oli tämä:sisareni vanhin tytär on ollut meitä auttelemassa silloin tällöin ja hänen siivellään olen jaksanut olla työssä iloisena - hän on todella lempityttö ja meillä on ollut todella hauskoja hetkiä päivittäin. Hän oli kanssani leikkelemässä niitä surullisen kuuluisia verhoja.
Pikkusisko oli käynyt perjantaina kouluun mennessään kaupalla ja siellä muori oli pajattanut suureen ääneen, että aina niiden kahden jälkiä pitää ola korjaamassa (valhe!) ja kysynyt pikkusiskolta jäikö isosisko kotiin. Saatuaan myöntävän vastauksen, muori oli sanonut:"Hyvä, pysyköönkin poissa." Ja tämä tyttö on kaikkein vähiten syypää mihinkään.
Olen ollut töissä siellä sun täällä ennen perheyritykseen (oma perhe) menoa. Ja parhaiten olen siellä viihtynyt. Yleistäminen tässä asiassa, niinkuin kaikissa muissakin, on suhteellisen tarpeetonta. Mielipiteensähän saa jokainen toki ilmaista. En sanoisi, että kaikki pienyritykset on perustettu siksi, että muiden kanssa ei tulla toimeen. Yrittäjän on pakko tulla toimeen hyvin kaikkien kanssa. Ei työ pienyrityksessä ole pelkkää keskinäistä seurustelua. Markkinointi ja asiakastyö vaativat melkoisia ihmissuhsetaitoja ja hyvää supliikkia, jos sen meinaa tehdä hyvin ja saada työstänsä asiallisen korvauksen.
Työni ehdoton plus-puoli on, että kun välit perheenjäsiniin (ja tässä tapauksessa myös työtovereihin) ovat kunnossa, asiat voi sanoa suoraan riitelemättä.