Veljesviha ?

Tässä minun henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuva selitys asialle. Se johtuu vanhemmista ja siitä miten he kohtelevat lapsiaan.

Katkeruutta veljesten kesken syntyy silloin kun yksi lapsista saa huomiota vanhemmiltaan enemmän kuin muut. Huomiota enemmän saava voi toki olla lapsikatraan nuorimmainenkin tai kuka tahansa kersoista, riippuu vanhemmista ja myös isovanhemmista.
Meillä eniten huomiota sai vanhin veli, hän on 4 vuotta vanhempi kuin seuraava. Muut ollaan tultu yhdessä tuubissa 1,5 vuoden välein.
Vanhin sai kaiken uutena, vaatteet, kengät, kaikki urheiluvälineet, lelut, ei sellaista tavaraa ollut maailmassa mitä vanhin ei olisi saanut automaattisesti kaupan paketista. Me muut olemme käyttäneet vanhimman veljen vanhoja, mitä nuorempi, sen kuluneemmat rojut. Vanhin katkoi uudet suksensa ja sai taas uudet, me nuoremmat hiihdettiin niillä paikatuilla. Tämä oli meistä nuoremmista todella väärin ja tästä protestoitiin kovaan ääneen, vitsaahan siitä tuli persuuksille. Vanhin sai uuden fillarin vuosittain, me perittiin aina se risa paska. Kerran toiseksi vanhin heitti paskan fillarin lampeen ja taas koivuniemen herra lauloi. Vanhin sai uudet kengät, me käveltiin niillä lähes loppuun kulutetuilla, vanhin pääsi isän mukaan kaupoille, me nuoremmat ei koskaan, vanhin pääsi yökylään mummolle, me nuoremmat ei koskaan jne.

Vanhin sai myös mummoltamme aina ja joka kerran enemmän karkkia ja enemmän huomiota vaivihkaa ja salaa muka meidän selän takana. Lapset ovat erittäin tarkkoja näissä asioissa, eikä tämä sinällään suututtanut, mutta se suututti kun vanhin ei kertaakaan jakanut näitä ylimääräisiä karkkeja meidän kanssa, söi ne yksin. Tästä tapeltiin monesti miten epäreilua se oli.

Vanhin oli vahvempi ja isompi kuin me nuoremmat, joten turpiin ja kurmotusta tuli joka ikinen päivä jos ei toteltu. Vanhin osasi kaikki, se teki kaiken paremmin kuin me pienemmät, vanhin oli pomo, hän määräsi. Arvaa kuinka vanhinta ketutti kun toiseksi nuorin olikin todellinen pikakiitäjä, lähes 10 vuotta nuorempi ja vanhin jäi lähes lähtöviivalle kilpajuoksussa joten sen jälkeen juoksuleikkejä leikittiin huomattavasti vähemmän. Toiseksi vanhin oli parempi kiipeilyssä joten eipä kiipeilty enää. Teini-iässä näitä riitoja oli jo tosi paljon ja siinä vaiheessa me nuoremmat eristettiin vanhin kokonaan porukoistamme pois. Eihän se tietysti oikein ollut, mutta jokainen oli hattua täynnä vanhimman erinomaisuutta.

Näin keski-ikäisinä ukkoina olemme yrittäneet olla paremmin väleissä vanhimmankin kanssa ja jättää huomiotta hänen pätemistarpeensa , mutta vieläkin päätään nostaa usein tämä vanhemman veljen kaikkitietävyys ja se koko elämän ajan vallinnut tapa miten hän vähättelee meidän nuorempien tekemisiä. Kyllähän se vituttaa kun vanhin toteaa mulle kerran vuodessa, että omakotitalosi on ihan paska ei muuta kuin katepillari nurkalle ja nurin. Itse asuu 1970-luvulla rakennetussa kerrostalokämpässä. Ei anna arvoa minulle eikä sille, että minun taloni hinnalla saisi ostettua kolme hänen kerrostalokämppäänsä. Mutta pidän turpani kiinni, en vänkytä vastaan kun siitä ei mitään hyötyä ole. Vanhimman käytös on mitä on ja siihen ollaan sopeuduttu.

Meidän muiden veljesten välillä tätä kismaa ei ole, me olemme olleet lapsesta saakka vanhemmillemme yhtä ja samaa harmaata massaa. Tästä massasta jokainen on joutunut tunkemaan ulos omalla tavallaan ja ottamaan oman osansa vanhempiensa huomiosta tavalla tai toisella. Yksi meistä oli tosi hyvä koulussa ja siitä sai kiitosta, toinen oli lukihäiriöinen joten teki kolttosia huomiota saadakseen ja satutti välillä itseään pahastikin toilaillessaan. Onneksi on vanhemmiten rauhoittunut ja on nykyään porukan viisain ja se jolla on kädentaitoja vaikka muille jakaa. Minä olin se empaattinen joka huolehti nuoremmista. Nuorimmainen kulki isän perässä koko ajan ja sai siten edes vähän laatuaikaa aikuisen kanssa.

Isä ja äiti ovat vielä elossa ja yhä vanhin saa enemmän huomiota. Sen lisäksi vanhimman lapset ovat ensimmäisiä lapsenlapsia ja sen myötä tämä vanhempieni huomion kohdistuminen heihin on jatkunut toiseen sukupolveen.
Me muut lapset ja meidän lapset olemme isälle ja äidille kuin yksi iso lauma joka otetaan huomioon vain yhtenä massana. Meitä ei ole olemassa yksilöinä kuin äärimmäisen hädän hetkellä, minulla oli pahalaatuinen syöpä, silloin meillä jokaisella on nimikin, mutta annas olla kun tilanne normalisoituu edes hieman niin sinut unohdetaan sillä sekunnilla ja huomio kohdistuu taas siihen vanhimpaan.

Eli kyllähän se pitkälle on ensin vanhemmista lähtöisin, siitä millainen suhde veljesten kesken muodostuu jo lapsuudessa.

Kerropa ensin siitä miten teidän perheessä tuo veljeskateus/-viha näkyy.
Onko sitä ollut koko sun elämäsi ajan, onko se lisääntynyt vanhemmiten jne jne jne.
Siitä se lähtee aukeamaan mikä teidän perheessänne on se ongelman ydin.

Voisit tutustua historiaan; kansalaissotaan / veljessotaan. Perussyyt paljolti samat kuin yksityisten ihmistenkin.

hieno tarina, itselläni juuri päinvastainen. Nuorempi sai kaiken huomion ja oppi käyttämään jo murrosikään tullessaan valtaa halujensa mukaan. Kuitenkaan tästä en suuremmin vihaa aikuistuttuani pitänyt ja katsoin parhaimmaksi kulkea omia polkujani koska tulkitsin että olin kolmantena pyöränä veljelleni. Sovintoa yritettiin sitten aikuisempana solmia, siihen olin valmis mutta veljeni ei, ihmettelin miksi edelleen hänen vihansa kohdistuu minuun kun en oikein ymmärtänyt syytä vihanpidolle. Vuosia kului, uudemman kerran sovintoa yritettiin tai sanotaanko paremmin sovintoa yritin solmia minä, taas siinä onnistumatta, veljeni ei pystynyt kovinkaan pitkään pitämään vihaansa loitolla. Nyttemmin olemme tottuneet olemaan elämään kumpainenkin tahoillamme, sovintoa tuskin koskaan välillämme tulee. Veljesviha pulppuaa tässä jostakin, varmaan syynä oli veljeni halu pelata kilpailija pois nuorempana, aikuisena olemukseni ärsyttää ilmeisesti niin että hän ei hallitse vihaansa.

Sen verran pistän lisää tuohon edelliseen kirjoitukseeni, että kyllähän me ymmärrämme myös tätä vanhinta veljeämmekin. Mitä isommiksi me nuoremmat kasvoimme, sitä enemmän me porukalla kyseenalaistimme vanhimman taidot ja lopulta eristimme vanhimman pois porukoista. Eihän se oikein ollut.

Sen vuoksi olemme näin aikuisiällä koettaneet olla sovussa kaikki keskenämme, sietää toisiamme, ymmärtää toistemme heikkouksia ja vanhempiemme heikkouksia myöskin.

Ei kannata olla veljilleen eikä siskoilleen liian ankara eikä kaikkea ottaa niin kirjaimellisesti. Heikkoja ja erehtyväisiä ihmisiä nekin ovat :).

Meitä lapsia on kaksi, tyttö ja poika. Veljeni on vanhempi ja on jotenkin aina ollut perheen perintöprinssi, jota aina ymmärretty ja keneltä on vaadittu vähemmän kuin minulta. Veljeni on nuoruudessaan tuonut huolta ja murhetta vanhemmilleni, mnä taasen olen pyrkinyt elämään elämäni siten, että minun takiani ei vanhempien tarvitsisi murehtia. Nyt olemme reilusti yli 50-vuotiaita jo kumpikin, sekä veljeni että minä ja isämme on jo nukkunut pois. Minä perheeni kanssa yritän huolehtia iäkkäästä äidistäni ja auttaa häntä kaikin tavoin, soitan vähintään joka toinen päivä ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin, hoidan kaikki hänen asiansa, otan vapaata töistä, jotta pääsen avustamaan äitiä lääkärikäynneillä, joista äiti ei enää yksin selviydy. Olen monesti toivonut, että myös veljeni ottaisi vastuuta äidistä ja osallistuisi äidin auttamiseen, näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Veljeni elää ja asuu yksin, joten edes perhe ei sido häntä tai vie hänen aikaansa. Nyt pitkästä aikaa veljeni on tulossa äitiä tapaamaan ja äiti jo suunnittelee, kuinka vie poikansa ulos syömään ja tarjoaa ruoat, koska eivät ole nähneet moneen kuukauteen. Olen hieman pahoilla mielin, koska jotenkin koen, että apuni ja huolenpitoni mitätöidään äitini taholta ja veli, joka ei muuten pidä yhteyttä eikä auta äitiä arjen askareissa lainkaan, onkin yhtäkkiä odotettu kunniavieras, jonka saapumisen kunniaksi pistetään "pöytä koreaksi ja pidot pystyyn". Olisiko ollut liian itsekästä odottaa, että vaikka minut kutsuttaisiin mukaan päivälliselle ja sillä tavoin osoitettaisiin, että panostani ja apuani arvostetaan. Onko se oikeesti niin, että pidetään itsestään selvyytenä sitä, että tyttölapset hoitaa ja auttaa iäkkäitä vanhempiaan ja poikalapset vaan mennä porskuttaa ja jos joskus suvaitsevat tulla iäkkäitä vanhempiaan tervehtimään, on se suuri juhlan aihe. Saattaa kuulostaa katkeralta vuodatukselta ja ehkä se sitä onkin, mutta koen asetelman jotenkin epäoikeudenmukaiseksi.

Sisar5:lle. Tuolleen se sisarkateus juuri tulee esille :).
Kun se nyt vain menee niin, on mennyt jo sieltä raamatun martta ja maria ajoista asti, että se joka huolehtii, häntä ei huomata. Huolehtija on itsestäänselvyys ja huolehtijalla on vain velvollisuuksia.
Vanha sananlaskukin sanoo, että kissa kiitoksilla elää, joten mitä turhaa kiittelemäänkään.
Ei vanhemmat sitä pahalla tee, tuo itsestään selvyys on selkäytimessä ilmeisesti ihmisillä noin yleensäkin.
Ja kuten sinä itsekin sanot, sinä pyrit tekemään niin tai näin.
Veljesi ei pyri tekemään mitään, hän on yhä se mikä on, tuo huolta ja murhetta, on ehkä jotenkin syrjäytynytkin äitisi mielestä ja sen vuoksi yhä enemmän tuen tarpeessa.
Elämääsi helpottaa heti kun hyväksyt veljesi ja äitisi suhteen ja annat veljesi olla sellainen mikä on.

Itselläni on useampi veli ja voin sanoa, että kyllä on välillä sylettänyt ja pahasti, utta sitten totesin, että ei minulla parempiakaan lähisukulaisia ole, joko tyydyn näihin tai etsin uusia. Tyydyin olemassa oleviin, päätin että en tressaa enää heidän tekemisistään, aikuiset miehet tietävät itse mitä puuhailevat. Sen jälkeen välimme ovat olleet erittäin hyvät. En ole katunut päätöstäni.

Vaikuttavista seikoista yksi on seuraavan, kun yksi esimerkiksi nuorin saa vanhemmiltaan suurimman huomion ja pään silittelyn kun olisi aihe nuhteen, vääristyy maailmankuva ja murrosiässä tai siihen tultaessa kaikki voipaisuus ottaa vallan. Myöhemmin kun elämä ei aina menekkään niin astuu kuvaan mustasukkaisuus vanhempien huomioidessa myös jotenkin muita sisaruksia alkaa kuopuksella kiehumaan, alkaa kostonkierre ja vihan kohteena ovat tai on joku sisaruksista jolle vähiten kuuluisu minkäänlaista arvostusta tai huomion osoitusta. Kyse on persoonallisuushäiriöstä ja itsekkyydestä, kaikki edellä mainitut ovat muovautuneet vanhempien liiaksi hellivästä ja suojelevasta kasvatuksesta. Tiedän tapauksia joissa kostossa on menty niinkin pitkälle että propakanda ja mustamaalainen sekä tietoinen loukkaaminen on jatkunut koko elämän ajan. Sanotaan että perheen ainoan lapsen kyllä tunnistaa aikuisenakin, luonne on itsekeskeinen ja omat mielipiteet ovat liiankin vankkoja, mutta kun tälläiseen lisätään seikka että mukana on vielä kilpailijoita, muita sisaruksia tulee rumaa jälkeä , hirviö pääsee muodostumaan ellei vanhemmat ymmärrä kasvattaa myös nuorimmaistaan samoilla metodeilla kuten perheen muut lapset. voidaanko sanoa että perheeseen kasvaa pikkuhiljaa psykopaatti.

Meitä on kaksi veljeä.15 Kesäsenä kuulin että olemme velipuolia siksi erilaisia.Kemiamme vaan ei toimi.Jos olisimme veriveljiä tilanne olisi ehkä toinen.

Minulkta loppui vanhemman veljen kanssa yhteydenpito minun toimesta koska vanhin veljeni EI KANTANUT MITÄÄN VASTUUTA HEIKOMASSA ASEMASSA OLLEEN PIKKUVELJENSÄ PUOLESTA !..MINUN MAAILMANKUVANI ON TOINEN JA EN VOI OLLA YHTEYDESSÄ SELLAISEN SUKULAISENKAAN KANSSA JOKA NOI VOIMAKKAASTI POIKEAA OMISTA ELÄMÄNARVOISTANI...SAMOIN LENTI YLI LAIDAN KAIKKI MUUTKIN ASIAAN OSALLISET SUKULAISET

Hyvä valinta ! Itse tein samoin !

Minulla myös isoveli sai kaiken uutena. Itse kuljin vanhoissa vaatteissa jne. Jostain syystä tämä ei minua kuitenkaan suuremmin häirinnyt. Veljeni kuitenkin katkeroitui. Hänestä on esim. epäreilua, että minä muutin aikaisemmin kotoa pois ja opiskelin enemmän kuin hän (oppimisvaikeuksistani huolimatta). On myös epäreilua, että työskentelen alalla, jossa ei juuri ole työttömyyden riskiä (luonnollisesti samalla myös alhaisemmat tulot kuin veljen alalla). Koska veljeni oli aina tottunut saamaan enemmän ja ottamaan osan siitäkin mikä oli minun (esim. tädiltä lahjaksi saadut rahat), oltiin isoissa ongelmissa, kun oli aika alkaa jakaa vanhemmilta perittyä asuntoa. Hänen mielestään olisi ollut ihan reilua, että hän olisi tyttöystävänsä kanssa saanut asua vanhemmilta perityssä isossa rivitaloasunnossa ilmaiseksi ( tai maksaen ainoastaan yhtiövastikkeen myös minun osaltani) ja odottaa että asuntojen arvot laskevat. Samaan aikaan olisi itse asunut markkinahintaisesti vuokralla. Näin olisin yksin asuvana naisena päässyt tukemaan työssäkäyvän pariskunnan elämää, vaikka kaksin asuessa kulut on muutenkin alhaisemmat. Veljeni mieletä nöyryytin häntä, vaatiessani, että he maksaisivat vuokraa 50 % rivitaloasunnosta. Olin huono sisarus, kun en antanut hänen ja hänen tyttöystävänsä asua osittain minun kustannuksellani. (Vuokran ja yhtiövastikkeen välinen ero pääkaupunkiseudulla on usein aika iso. Kukaan ei luonnollisestikaan olisi vuokrannut asuntoaan minulle yhtiövastikkeen suuruisella summalla.) Veljeni mielessä asia kääntyi niin, että minä olen huono ihminen, eikä hän enää halua olla missään tekemisissä minun kanssani. Tavallaan vanhempani tekivät veljelleni karhunpalveluksen. Hän sai enemmän maallista omaisuutta, mutta katkeroitui. Minä olen päättänyt, että katkeroituminen ei kannata. Se syö ihmistä sisältäpäin ja tekee ihmisestä ilkeän. Niin kauan kun en katkeroidu, olen selviäjä/voittaja. (Aika monesta on tähän mennessä tällä asenteella selvittykin.)

Omalta osalta välit meni iso-veljeen kun hän yritti kävellä kaikissa asioissa ylitseni. Ja vielä niin että lähes joka asiassa vielä hoiti asiat omaltakin kannalta hankalasti vain siksi että ylikävely onnistui. Sai siitä jotkin kiksit. Soitteli aina jälkeenpäin naureskellen, että et kai tästä suuttunut.

Hohhoijaa. Kaikki asisarus"viha" aikuisena johtuu teistä itsestä. Ei vanhemmista tai "epätasaisesti" jaetusta huomiosta tai nallekarkeista. Te itse kannatte tuota katkeruutta nuoruudesta. Kasvakaa itsenäiseksi ja kulkekaa eri suuntiin tai hyväksykää se ettei maailma ole mikään kiva kaikki pelaa kenttä. Te itse muisteletta ja vertailette kuka sai mitä. Jäikö joku ilman ruokaa ja vaatteita ja piti naapurisya lapsena käydä kerjäämässä? Niinpä niin. Ette jääneet mistään paitsi, mutta kannatte mukananne syytöksiä ja katkeruutta kun joku sai jotain ja te ette. Yhyy. Haluun kultasen ferrarin!!! Jumala on NIIN epäreilu!! Soroksella on koko eurooppa ja mulla vaan pikkunen tontti. Päästäkää irti. Olkaa onnellisia että kaikille riitti ruokaa. Elätte aikuisuutta, mutta sisällä hyysäätte huomionkipeää pikkulasta. Ne ajat ei koskaan palaa, pilaatte noilla negatiivisilla lasteilla kaikkien perheenjäsenten tulevaisuuden. Hienoa, aikuiset, hienoa.

^ Oletko itse sellainen epäoikeudenmukainen vanhempi? Hehän tulistuvat heti, jos heitä arvostellaan, eivätkä ota kuuleviin korviinsa minkäänlaista kritiikkiä.

Kypsymättömiä, surkimus vanhempia.

Olen kuopus ja vanhempani olivat kontrolloivia paskiaisia. Dementian iskiessä (ja oikeastaan jo paljon aiemmin) heidän roolinsa siirtyi vanhemmalle veljelleni joka alkoi käyttäytyä minua kohtaan avoimen halveksivasti. Muistan ikäni kun menin isäni synttäreille, veli tuli minua eteiseen vastaan ja sanoi : " kato, kusipääkin tuli paikalle". Ehkä se on vain hänen tapansa sanoa rakastan sinua, mutta mielestäni hän on tyhmä (siis heikko ÄÖ), moukkamainen (ei tapoja), sekä ylimielinen paskiainen jolla on liian suurent itsestään.

No, minulla on oma tarinani siihen, enkä ala purkamaan sitä tässä. Joskus peli voi päättyä selvässäkin tapauksessa niin, että häviät elämäsi 4-0 voitolla, eli asiat on selviä ja kukaan ulkopuolinen ei kiistä ongelmaa, mitta se toinen vie voiton,

Kannattaisko ehjissä perheissä sisasrusten tehdä yhteisiä asioita kaikkien ihmisten elämässä onnistumisen eteen silloin, kun on jotain vielä tehtävissä. Onglmat näkyy usein vasta kun kaikki on aikuisia ja joku on osaton.

Mutta älkää tulko itkemään, jos teidän perhejuhlissa ei ole kaikki mukana tai teidän omakotitaloanne ei kaikki tule pälistelemään. Yksinoleva vuokralla-asuvaa kun ei kiinnosta muu kuin sähkönsäästö.