Mitä voi tehdä kun on avioliitossa jossa ei voi olla oma itsensä. Olen ollut naimisissa n. 6 vuotta, yhdessä olemme olleet jo reilu 10 vuotta, meillä on 10 vuotias lapsi joka on meille tosi tärkeä. Liittomme on vaan aika lopussa. Mieheni ei ymmärrä minua yhtään. Olen yleensä antanut aina kaikessa periksi. Hän ei arvosta työtäni, ei harrastuksiani eikä sukuani. Se on vähitellen saanut aikaan sen etten enää arvosta häntä. Rakkaus on kuollut, jos voidaan näin dramaattinen ilmaus sallia. Olisin valmis eroamaan, mutta kun olen maininnut tästä lapsellemme, hän on sitä vastaan, ja olen päättänyt odottaa. En oikestaan kärsi, koska vain odotan, odotan että lapsemme kasvaa ja sitten saan vapauteni. En koskaan edes kuvittele että hankkiutuisin uuteen suhteeseen. Eniten odotan sitä että voisin tehdä mitä haluan. Ja se ei ole mitään ihmeellistä, vain että voisin laittaa astiat tiskikoneeseen silloin kuin se on mielstäni tarpeellista ja tavata ystäviäni silloin kun haluan. Siis pieniä asioita, mutta minulle tärkeitä. Kertokaa jos tunnette samoin. Onko minulla kohtalotovereita?
Avioliitto jossa ei voi puhua
Asti
272816
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Sitten pitää vain ottaa avioero. Sillä tavalla monet, monet muutkin ovat avio-ongelmansa ratkaisseet. Avioeron ainoa syy on, että ollaan menty naimisiin. Ikävää on, kun lohduttamisyritys lähtee tältä pohjalta.
Miksi yleensä jatkaa koko avioliittoa? Eikä lapselta kysytä, erotaanko vai ei. Erosta päättävät aina aikuiset. Oletko koskaan ajatellut, minkälaisen mallin te annatte lapsellenne parisuhteesta? Minä ainakin aikoinani ajattelin myös sitä puolta. Tuntui aika pahalta, että lapseni eivät voineet nähdä rakkautta vanhempien välillä.
Sanotaan ettei lapsen koti ole vain talo tai asunto vaikka hyväkin, vaan se on vanhempien välinen rakkaus. Lapsi on koditon turvaton ihmeissään ja lukee sanattomia viestejä eikä tiedä kumman puolelle asettuisi. Hän rakastaa molempia mutta itkee itsensä uneen kun aistii vihamielisyyden ilmapiirin vaikkei hänen kuultensa edes riideltäisi. Olet selvästi kontrolloivan miehen otteessa kun toivot niin pieniä arkipäivän onnen asioita kuin saada laittaa tiskikone päälle silloin kuin haluat. Tukahduttavaa. Toki on enää muutamia vuosia kun lapsi lähtee kotoa ja voit odottaa, mutta en tiedä lisääkö se kenenkään onnellisuutta. Itse odotin 30 vuotta, en koskaan lähtenyt, lapset kasvoivat onnettomiksi ja syyttävät nyt minua virheistäni. Siinä kiitos.
Itse toivoin pienenä ja edelleenkin jo 20-vuotiaana, että vanhempani eroisivat, koska riitelivät aina. Ero oli rahakysymys ja äitini pelkäsi, että isä olisi sotkenut asiat hänen työpaikallaan esim. soittelemalla sinne hölmöjä mielipiteitään. Vieläkään äitini ei pysty ottamaan eroa, koska pelkää, että siitä tulisi riitainen. Hän odottaa vain, että isäni kuolee, koska on jo aika vanha.
Toivoin useasti eroa, mutta sitä ei tullut. Nykyisin en oikeasti usko, että menisin koskaan naimisiin. Niin epämiellyttävä asia se on minulle. Ainakin, jos joskus menen, niin pidän huolen siitä, että pääsen siitä pois, jos haluan. Varmasti, jos isäni olisi ollut hyvä ja äitini rohkeampi, olisin nykyisin aivan toinen ihminen. Ennen kaikkea olisin toivonut, että äiti olisi ollut vahva esikuva. Äitini on luonut minulle aivan vääränlaisen kuvan naisesta, että nainen olisi alistuja.
Isäni on muuttunut hieman helpommaksi vasta, kun minä kasvoin ja uskalsin sanoa omat mielipiteeni kylmästi, vaikka olisi tullut turpaankin. Äitini ei ollut koskaan uskaltanut sanoa omia mielipiteitään. Nykyään teen vain niin, että sanon isälleni miten asiat ovat, enkä välitä kuunnella hänen "oikeita" mielipiteitään. Sivuutan hänet aivan kuin hän teki muille aiemmin. Sillä on ollut todellakin parantava vaikutus ja äitinikin uskaltaa jo joskus sanoa oman mielipiteensä asiasta, erityisesti jos minä olen samaa mieltä.
Vinkkinä voin sanoa, että aggressiiviset miehet kannattaa unohtaa ja toivoa, että he kuolisivat vain sukupuuttoon, jos kaikki jättäisivät heidät. Aggressiivisuus ei parane koskaan kokonaan. Suurin syy kai, miksi naiset ottavat Suomessa avioeron on juuri tällaiset aggressiiviset miehet. Kumpa naiset huomioisivat asian jo ennen naimisiinmenoa, niin lastenkin elämä olisi helpompaa.
Mun kotona oli samantyyppistä, paitsi ei ikinä fyysistä väkivaltaa, mutta kuitenkin väkivallan uhkaa. Äitini sanoi mulle kun 9-vuotias, että hän lupaa ettei teidän lasten tarvitse ikinä pelätä sitä, että he isän kanssa eroavat. Nykyäänkin pidän itseäni vielä jotenkin syyllisenä siihen, että äiti ei luovu kamalasta elämästään, vaikka tajuan kyllä että aikuiset ihmiset ovat vastuussa omasta onnellisuudestaan.
Pienenä olin aina äidin puolella, koska sitä nyt on vaan sen heikomman puolella. Teini-iästä päälle kaksikymppiseksi yritin jossain määrin painostaa äitiä eroon. Myöhemmin mulle on selvinnyt, että äidillä on jonkin sortin marttyyrikompleksi ja isä on saanut oikein diagnoosin histrionisesta persoonallisuudesta.
Nykyään näen painajaisia, jossa äiti on ihan avuton ja minun pitää suorittaa mahdottomia tehtäviä ylivoimaista vastustajaa vastaan. Mun on vaikea sitoutua kehenkään, koska pelkään aina, missä vaiheessa ne ihmiset muuttuvat toisenlaisiksi, kamaliksi. Epäilen ihmisten motiiveja. Jos päädyn sitoutumaan, pelkään että ihmiset lähtevät ja jättävät minut pulaan (pelko saavuttaa välillä täysin hysteeriset mitat). Terapeuttini totesti, että luultavasti vanhempien ihmissuhteesta johtuen, minulle ei ole ikinä kehittynyt perusturvallisuuden tunnetta. Sitä nyt sitten rakennellaan pikkuhiljaa, omin avuin, melkein kolmekymppisenä. Vanhemmat keskittyvät edelleen tekemään itseään ja toisiaan onnettomaksi joko aktiivisesti tai passiivisesti.
Hyvin kirjotettu. Samaa mieltä olen, ja munkin perheen asiat, ja mun, on tosi samalla tavalla.
Kirjoitat, ettei miehesi enää arvosta sinua ja työtäsi. Mielestäni et itse arvosta itseäsi, jäät suhteeseen jossa sinua mollataan kaikin tavoin. Selitä lapsellesi, että kumpikin vanhempi rakastaa häntä erikseen, mutta ette enää rakasta toisianne ja siksi eroatte. kun isä muuttaa pois, hän saa tavata jne.Ikävä on alussa kovaa, mutta kyllä se siiitä. Osaat selittää sen, ja kysy neuvoa vaikka perheneuvolasta kuinka kerrot asian lapselle. Ei ole sinulle henkisesti hyvää jäädä moiseen suhteeseen.
Itse tein eron ja olen ollut nyt yksin liki 10v, ja onnellisena. Lapsikin selvisi hyvin, ei ole ongelmia, hän oli 9v eron aikoihin.
on turhan paljon tässä maassa muutenkin,kannattasi ainakin yrittää jotain muuta ratkaisua.
Eronneet täällä kertoilee,kuinka lapsikaan ei kärsinyt,täysin pötypuhetta.Lapsi kärsii erosta aina.
miksi just se isä joka muuttaa pois ja saa tavata lapsia,eikös se voi olla toisinpäin(tyypillinen
ajatusmaailma naiselta) minä pidän huolta lapsista,mutta olen niin joustava,että annan tavata joka toinen vkl ja kesälömalla koko viikon
huh huh,tämäkö on se lapselle malli perhe-elämästä.
Ei ne lapset kuule kaipaa vanhempien kuhertelua,vaan yhdessäoloa,tekemistä,välittämistä jne, nimenomaan
'lapsesta
Onhan ero vaikea paikka lapselle aina, ja yleensä siitä jossain määrin käsrsiikin kun tilanne päällä ja muutos edessä ... siinpä sitten tuleekin vanhempien vastuu lapsestaan peliin ... ja ymmärrys siitä ettei puolisosta eroaminen merkitse vanhemmuuden loppumista ... toimillaan parhaan kykynsä mukaan lapsen hämmennystä vähentää ja olla omaa katkeruuttaan lapseen kanavoimatta (saati häntä lyömäaseena käyttämään).
Väitän että suurin osa eroavista ovat asiaa harkinneet ja yrittäneet aikansa, mutta jos alkuperäisen tilanteessa mies ei asian vakavutta näe, eikä ymmärrä että aiheuttaa puolisolleen pahaa oloa ... niin mitäs siinä sitten toisen pitäisi tehdä?
Kun henkinen pahaolo jatkuu tarpeeksi pitkään, siitä varmasti kärsivät lapsetkin ... onnettomassa ja oirehtivassa perheessä, jossa ollaan yhdessä vain lasten tai kulissien vuoksi.
Kyllä, muita ratkaisuja kannattaa ja pitää hakea ... mutta ellei niitä löydy tai toinen ei näe mitään ongelmaa missään ... ja silti perheyhteisö kärsii ... niin ero voi olla ainoa vastuullinen ratkaisu, myös lasten kannalta.
heh ... no ei kai ne lapset suoranaisesti "kaipaa" vanhempien kuhertelua ... mutta vanhempien PITÄISI kaivata toistensa kuhertelua ja tulla keherrelluksi ... mikä monen muun ohessa luo sitä rakastavan ja lämpimän perheen tunnelmaa ja oloa -- mitä lapset tarvitsevat.
Lapset-perhe-puoliso-rakkaus-työ-koti-seksi-harrastukset-ystävät ovat kaikki linkittyineinä toisiinsa hyvässä parisuhteessa jossa kaikki suurimman osan ajasta onnellisia (alamäet, riidat ja jopa kriisitkin kuuluvat joka suhteeseen). Jos jotain laiminlyödään systemaattisesti, voi olla että toisella tai molemmilla alkaa "polla hajoon" ... ja sitten alkaa erilainen oirehtelu.
Parisuhdetta on osattava hoitaa ja huoltaa ... tai saattaa löytää itsensä yksin pohtimassa; "mutta meillähän kaikki oli hyvin (vai oliko vain toisella?)"
Mutta siitä olen kanssasi samaa mieltä, että mitä laajemmat tapaamiset ja yhteishuolto, niin YLEENSÄ sen parempi.
Aivan oikein. Ei se ole mitenkään itsestään selvää, kuka muuttaa ja missä lapset asuvat. Isä voi aivan hyvin jäädä asumaan lastensa kanssa. Muutoinkin olisi syytä ajatella näin: parisuhteen päättyminen ei saa vaikuttaa vanhemmuuteen yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä.
vois olla teillä paikallaan,jotenkin uskon,että
miehesi arvostaa ja rakastaa sinua,meille miehille
tekee vaan hyvää pieni kunnon HERÄTYS.
Jos lapsi on hankittu,on eroa myös ajateltava
hänen kannalta.Joutuuhan lapsikin tavallaan
eroamaan. Menettää jomman kumman vanhemmista
ainakin osittain,kodin,kaveripiirin ym.
Onko se,että miehesi ei ehkä arvosta työtäsi
nyt maailman tärkein asia,eihän kaikki edes arvosta omaakaan työtä,eikä tarvikkaan.
Onellista kevättä teidän perheelle!
Suhde on tuhoon tuomittu. Lapsi ei ole mikään syy tuhota elämää. Elämä jatkuu avioeron jälkeenkin. Myös lapsella, ja jopa parempana.
"Onellista kevättä teidä perheelle" on kuin haistatus. Etkö tajunnut ongelman ydintä?
Mielestäni ei kannata olla vuosia sellaisessa parisuhteessa, jossa ei voi olla oma persoonansa. Sinun suhteesi kuulostaa sellaiselta. Se että voi olla oma persoonansa edellyttää että toinen arvostaa - ja että ollaan rehellisiä - ainakin suureksi osaksi. Jos jompi kumpi pahasti klikkaa, niin kokemukseni mukaan mennään metsään. On kokemusta metsään menosta silloin kun suhteessa ei ole voinut olla oma itsensä, ja tuntuu että ero aikaisemmin olisi ollut parempi ratkaisu.
Suosittelisin kuitenkin että yrittäisitte ensin perhenuvolan kautta. Omasta kokemuksestani tiedän, että miehet ovat kovapäisiä mutta saattavat joskus muuttuakin - onhan mahdollista että miehesikään ei ole "aito" itsensä. Puhu perheneuvolasta miehellesi, ja vaikka hän ei suostuisi niin varaa aika siitä huolimatta. Tulee jos tulee. Ja vaikka miehesi ei sitten tulisikaam, saat ainakin itsellesi jonkun puhumaan tilanteestasi - ja tukea tarvittaessa eroprosessin hoitamiseen, jos siihen päädyt.
Nämä eroasiat ei ole koskaan helppoja varsinkaan silloin, kun on lapsista kyse. Itse erosin reilu 1v sitten. Meillä piti olla kaikki hyvin: kiltti mies, lapsi, koira yms. ns. kulissit kunnossa. Jotain oli ollut pielessä jo kauan. Itse kadotin itseni, kun tein ja olin vain toisen mieliksi. Alistin miestäni..miksi? Tein sitä 10v, kun itselläni oli paha olla koko ajan. Koko kroppa kärsi tilanteesta lihoin, hormonit meni sekaisin yms. en nauttinut mistään. Mikään ei tuntunut miltään. Kunnes avasin silmäni ja ilmoitin tylysti, että ero tulee. Sen päivän jälkeen olen elänyt.. luulin, että ovet menee kiinni vaan kävikin päinvastoin. Löysin sen, mitä olin hakenut jo kauan -ITSENI! Ja olen niin onnellinen. Pitää olla rohkeutta kohdata omat tunteensa ja totta vieköön niitä on ollut jossain pinnan alla. Itkeä silloin kun itkettää..Nyt ymmärrän, miksi meillä on elämä! Nyt on uusi perhe ja rakkaus kukoistaa -en sano, että näin aina käy tai että tämä on helppoa. Ei, sitä se ei ole. Mutta nyt kun olen oma itseni ja rakastan itseäni, pystyn aidosti rakastamaan myös toista omaa kultaani, jonka löysin samalla matkalla. Elämä on matka -on uskallettava poiketa joskus päätieltä niin näkee enemmän!
Olisikohan aiemmin pitänyt pysähtyä ja miettiä
Onkoohan nyt niin,että tuo ero sinulle sen ratkaisevan ahaa-elämyksen toi.
No onnea sinulle,ihmettelen vaan jos jo vuoden päästä olet valmis uuten suhteeseen ja mitä tarkoitat uudella perheellä?
Lapsi ei tule KOSKAAN hyväksymään vanhempiensa eroa. Se on ihan yhtä raskasta pienelle lapselle kuin täysi-ikäisellekin, ellei jopa päinvastoin!
Pieni lapsi kuitenkin sopeutuu paremmin kuin vanhempi lapsi jolla alkaa itselläänkin olla seurustelusuhteita.
Minäkin olen jo 26v eukko ja vanhempieni erosta on 20 vuotta, mutta en vieläkään ole siitä päässyt yli, enkä enää edes yritäkään koska olen sen huomannut turhaksi..
Äskettäin jossakin keskusteluohjelmassakin haastateltiin eronneiden lapsia, eräskin vanhempi nainen sanoi edelleenkin toivovansa vanhempiensa palaavan yhteen.
Silloin tajusin myös itse toivovani samaa.
Yksi kysymys: TIETÄÄKÖ miehesi että ajattelet noin kuin kirjoitit? Tietääkö hän että olet loukkaantunut hänen asenteestaan ja vähättelystään sinua kohtaan?
Jos hän ei tiedä, saat periaatteessa syyttää itseäsi, et ole pitänyt puoliasi ja se kuollettaa sinut myös tulevissakin suhteissasi eikä vain tässä.
Miehillä on muutenkin tapana laukoa suustaan mitä sattuu (ei pahalla) ellei nainen opeta puhumaan "oikein".
Kokemuksesta voin sanoa, että kyllä nuo pienet yksinkertaiset asiat joita nyt kaipaat, alkavat pikkuhiljaa tympäistä.
Ei yksinolo ole todellakaan herkkua, vaan ihan samalla tavalla jokainen päivä on samaa paskaa, samoja rutiineja kuin aina ennenkin ja lisäksi vielä hemmetin tylsää kun ei ole juttukaveriakaan.
Ja vaikka ystäviä on, eivät nekään tarpeeksi usein ehdi tavat kun jokaisella on omat perheet ja muut kuviot.
Sitä jää kuule todella helposti yksin ja uutta kunnollista miestä on äärimmäisen hankala löytää!
Erosin itse vuosi sitten ja nopeasti ajateltuna ei siinä minun suhteessani ollut oikeasti mitään, mitä ei olisi voitu puhumalla korjata, mutta sitä vaan oli liian ylpeä ja liian innokas kokeilemaan mitä on olla ja asua yksin.
No eipä ole hääppöistä ollut=/
tarinasi kuulosti kovin kovin tutulta. Minun kohdallani ero tuli. En jaksanut enään olla exäni jalkarätti ja sylkykuppi. Minulla ei saanut olla omia mielipiteitä, työni oli tyhmää hänen mielestään varsinkin silloin jos innostuin jostain ja nautin työstäni. Kotona oli tarkat ruokailuajat, kotityöt piti tehdä hänen ajatusmallinsa mukaisesti... Meilläkin on lapsia ja en kysellyt lasten mielipidettä vaan ajattelin kerrankin itsekkäästi. Elämme täällä vain kerran ja elämän ei tarvitse olla kärsimystä. Tsemppiä päätöksen tekoon
On todella upeata, että minulla on kohtalotovereita. Meillä on 9-vuotias tytär ja olemme olleet yhdessä pian 15 v. mutta tilanteemme on juuri tuollainen puhumaton. Karttelemme toisiamme, mieheni ei arvosta minua eikä sukuani, ei harrastuksiani eikä ystäviäni. En käy koskaan missään enkä harrasta juuri mitään. Olen ihan apaattinen ja mietin koko ajan mitä pitäisi tehdä? Olen sietänyt tilannetta liian kauan. En ole tosin puhunut asiasta tyttärellemme koska tiedän hänen kantansa. Mieheni on kyllä hyvä isä mutta surkea puoliso. Emme koskettele toisiamme ikinä emmekä ole harrastaneet seksiä n. 10 vuoteen. Ajatuskin tuntuu kieltämättä vastenmieliseltä. Olen nyt varannut ajan perheasiainneuvotteluun jonne haluaisin mennä ensin itsekseni mutta sekään ei onnistu vaan pitää mennä yhdessä. Tiedän, että mieheni saattaa olla jopa lähtemättä tai sitten ainakin kieltää kaikki ongelmat. Haluan kuitenkin tilanteesta ulos pois jonnekin, en jaksa enää... Jospa saisin apua em. paikasta ja siitä sitten ohjeita miten eteenpäin. Pelkään hirveästi anoppia ja miniää jotka tykkäävät pojastaan ja tyttärestämme ihan hullun lailla. Minä sen sijaan en ole ollut koskaan suosiossa vaan päinvastoin olen saanut kuulla olevani sitä ja tätä, kaikenlaista negatiivista rivien välistä!! Ilman tytärtä olisin häipynyt jo aikoja sitten, mutta nyt on hankalampaa. Mietin myös miten tyttäremme reagoi, tuleeko ongelmia koulussa tms. Millaisen perhemallin annamme jos eroamme. Näitä asioita ei tiedä etukäteen mutta kaipa saamme apua niihinkin ongelmiin (jos niitä tulee) jostain. Voimia sinulle! Toivon, että löydät ratkaisun. Itse yritän perheneuvottelun kautta vaikka en usko että (enkä tiedä edes haluanko) tilanne muuttuu pätkääkään. Mieheni on minulle toinen lapsi, pilalle passattu ja passattava. En saa apua, tukea tai muuta puhumattakaan seksistä. Olen umpikujassa. Hjelppivä!!!
Me kävimme pariterapiassa, vailla tulosta. Esiin vain nousi lisää asioita miksi ei kannattanut jatkaa. Meillä lapsille kerrottiin että vanhempien ero ei johdu heistä vaan aikusten välinen juttu. Nyt vuosi erosta ja lapsiin ei ole vaikuttanut millään tavalla. Päinvastoin ovat tasapainoisempia ja onnellisempia.
Oma paha olo vaikuttaa myöskin lapsiin ja lapset ovat enemmän kuin hyviä vaistoamaan asioita vaikka niistä ei puhuttaisi.
mistä tiedät,ettei ero ole vaikuttanut lapsiin?
Tuota en kyllä ikänä usko,ero on aina lapselle yksi elämän isoimpia pettymyksiä,joka vaikuttaa
koko loppuelämän.
Lapsi joutuu "valitsemaan"vanhemmat,kenen luo tulee käymään esim. opiskelupaikkakunnalta,ketä voi käskeä kylään,mitä voi puhua äitistä,isästä
esim. uudelle puolisolle ym.
Kirjoittaja ei ole itse joutunut kokemaan vanhempiensa avioeroa kuin tuollaisia päästelee
suustaan.Joskus ero on välttämätön ja voi olla
lapselle jopa pienempi paha,mutta aina vaikuttaa
läpi elämän.
Eilen juuri juttelin kahden yli 30v naisen kanssa,joidenka vanhemmat ovat eronneet(erosta yli 15v)molemmat toivoivat vanhempiensa palaavan yhteen.
Eron vaikutukset ei välttämättä näy heti,vaan esim.murrosiässa,opiskeluun lähdettäessä,omaa parisuhdetta aloittaessa,oman lapsen syntymisen aikoihin ym.
On vanhempien varmaan helpompi olla,kun luullaan,ettei lapset kärsi,mutta näin ei ole.
nimimerkillä.eronnut(valitettavasti)
Hei! Sinä joka olet sitä mieltä, että ei kannata erota, koska lapset kärsivät. Oletko ollut epätyydyttävässä suhteessa 10 vee ja vielä omalla kohdallani olisi toiset 10 melkein edessäpäin ennenkuin tyttäremme muuttaisi kotoa, jos sittenkään. Jo tämä 10 epätyydyttävää vuotta on tehnyt minusta ilottoman, ihmisiä karttavan (koska mieheni ei halua että meillä käy vieraita), päivästä samanlaiseen toiseen päivään jotenkuten jaksavan ja tunteitani tukahduttavan surkean ihmisen, josta en itsekään pidä!
En puolusta eroa, koska itsekin harkitsen sitä vasta, mutta jos terapiat ja keskustelut ei auta niin on pakko irrottautua sylkikuppina olosta. Voihan lapsen kanssa hakea apua ulkopuoleltakin eikä vain itselle. Sanotaan, että huono suhde tekee huonoa myös sydämelle. Itselläni sydän hakkaa välistä vimmatusti ja verenpaine kohoaa, ja uskon kyllä että ahdistuksellakin on osansa kun sitä kestää päivästä ja vuodesta toiseen....
Mieti vielä sinäkin mitä "suustasi päästelet". Kaikella kunnioituksella! Jaksaa, ei jaksa....
Onhan ero vaikea paikka lapselle aina, ja yleensä siitä jossain määrin käsrsiikin kun tilanne päällä ja muutos edessä ... siinpä sitten tuleekin vanhempien vastuu lapsestaan peliin ... ja ymmärrys siitä ettei puolisosta eroaminen merkitse vanhemmuuden loppumista ... toimillaan parhaan kykynsä mukaan lapsen hämmennystä vähentää ja olla omaa katkeruuttaan lapseen kanavoimatta (saati häntä lyömäaseena käyttämään).
Väitän että suurin osa eroavista ovat asiaa harkinneet ja yrittäneet aikansa, mutta jos alkuperäisen tilanteessa mies ei asian vakavutta näe, eikä ymmärrä että aiheuttaa puolisolleen pahaa oloa ... niin mitäs siinä sitten toisen pitäisi tehdä?
Kun henkinen pahaolo jatkuu tarpeeksi pitkään, siitä varmasti kärsivät lapsetkin ... onnettomassa ja oirehtivassa perheessä, jossa ollaan yhdessä vain lasten tai kulissien vuoksi.
Kyllä, muita ratkaisuja kannattaa ja pitää hakea ... mutta ellei niitä löydy tai toinen ei näe mitään ongelmaa missään ... ja silti perheyhteisö kärsii ... niin ero voi olla ainoa vastuullinen ratkaisu, myös lasten kannalta.
Jos voit suhteessa huonosti,älä pitkitä eropäätöstäsi liian kauan edes lapsen takia!!!
Minusta eroa ei kannata pitkittää loputtomiin kun se suunnaton katkeruus ja pahanolon tunne saattaa purkautua yllättäväillä tavoilla ja yleensä yhteisen lapsen kautta!Varmaan monet isät ja äidit ovat sen kokeneet!"esimerkiksi lasten tapaamisisa tehdään kiusaa"
Tietenkin lapsi kärsii erosta myos hän kärsii vanhempien huonoista väleistä!
Erosta huolimatta voitte olla kumpainenkin hyviä vanhempia erosta huolimatta!Vikka sillai et lapsi saa olla kummankin vanhemman luona aina viikon kerrallaan "vaikka tämmöinen järjestely tuntuu vaikealta mut on toimiva"edellyttäen tietenkin sitä et kotien välimatkat ei oo kohtuutoman kaukana toisistaan! Ajatellen myös lapsen koulumatkoja ja kavereita!
Itse oon ollu olen avioero lapsi(3v) Äiti lähti maailmalle!Vaikka olin pieni, niin muistan kuinka odotin sitä joulu/syntymäpäivä korttia eikä niitä koskaan tullut...en ymmärtänyt sitä miksi hän hylkäsi minut,vieläkin mietin sitä vaikka oon 37 vuotias!
Itse pidin omaa avioliittoo pystyssä lasten takia useita vuosia,kun en halunnut omien lasten kokea samaa kohtaloa kuin itse! Vaikka mies oli renttu mut sitten voimat loppu en jaksanut enään oli pakko tehdä päätös ja lähteä!
Missään vaiheessa en laittanut lapsia kiistakapulaksi Isä sai tavata lapsiaan joka toinen viikonloppu ja muulloinkin, 2 vuotta meni niin, tapaamiset harveni ja loppujen lopuksi ei tullut enään ollenkaan, vaikka vanhempi tyttö soitti joskus isälleen et koska tulee hakeen"ei ole aikaa"keskustelimme asiasta monesti lastenkanssa ja tuntui tosi pahalta!
No itse hekilökohtaisesti en kadu eroa!Enkä oo lasteni kautta purkanut katkeruutta ex-puolisoon!Niinkuin monissa eroissa tehdään ,joka on perin ikävää!
ja sen hyvinvoinnille voinut tehdä mitään?
tässähän se juju piileekin.
Miehinen näkökanta tuohon joka toinen vkl
tapaamiseen,noin vähällä tapaamisella vieraantuu
lapsesta vuoden varmasti,vaikka kuinka rakastaisi
lastansa.Se ei ole mitään vanhemmuutta,eikä millään voi olla lapsen arjessa mukana.
Onneksi nykyään on tuo viikko ja viikko systeemi yleistynyt,ikä on hyvä asia.
Suomessa on tuhansia niehiä.jotka olisi enemmän
lasten kanssa kun nyt voi olla,koska exät ei anna
tavata tarpeeksi usein(TYÖMAALLANI KAHDEKSASTA
ERONNEESTA KUUDELLA TÄMÄ TILANNE)
Ei aki tämä el'ämä aina ole ruusuilla tanssimista,
tyytymättömässä suhteessa,jo pelkkä lausekin on
älytön.
Ymmärrän,että väkiv ja alko-omgelmaiset tapaukset on eri asia ja ero on jopa ainut mahd. säilyä
hengissä,mutta jos esim seksi ei maistu muutamaan vuoteen ja ollaan sen takia hakemassa eroa,niin ihmettelen ihmisten kärsimättömyyttä
Kiitos kaikille kannanotoista. Mä pärjään kyllä. Olen päättänyt jatkaa, mutta teen kyllä omia asioitani, ilman että edes ajattelen mitä mieheni siitä sanoo, oikeastaan mä provosoin sitä etsimään itselleen uuden kumppanin, niin minun ei tarvitse olla se joka tekee eropäätöksen. Ajatteln usein että hänen mielipiteensä ovat niin yhdentekeviä ja hänen persoonansa on niin peini ettei se ulotu sille tasolle millä minä olen. Huom. omasta mielestäni! Hän kyllä haukkuu ja huutaa aika usein, mutta en anna sen häiritä, olen vain ihan hiljaa ja poistun paikalta. Hyvää kevättä kaikille!
t. Asti