Jalopenoratsastaja

Otteita ylimääräisestä


Kaupungin infernaalisesta synkkyydestä johtuen ei ratsumiehelle tullut avautuvasta näkymästä muuta mieleen kuin mustan runon musta rutto.
Pariisi oli pysyvä epidemia tauteineen, kuolemanhajuineen ja pimeine kujineen ja katuineen. Ratsumiehelle, tämä ikivanha lauttapaikka yli samean joen, oli maanpäällinen helvetti, nuossut ylös lemuavasta suosta oudon voiman työntämänä, ja jäänyt palamaan paikoilleen kaikessa vastenmielisyydessään, iljettävyydessään ja rumuudessaan. Täällä kadut olivat yhä verestä raudanhajuiset, vetelät, ja saappaat ja kaviot savessa liukkaat kuin käärmeen kieli. Täällä jumalat halkoivat toistensa kalloja ja ihmiset toistensa päitä. Huudon ja kauhun määrää ei voinut verrata kuin hulluuden määrään. Yhtä kaikki: samaa helvettiä liekeissä: rääkyviä huoria, ihraa valtaistuimilla, lattioita nuolevia olentoja ja murhaajia, mudassa ryömivää nälkää ja kurjuutta. Seinen ihmisrannat kuin mätäpaise elimistön sisällä luikertelevissa putkissa. Tässä ja täällä, saman maan päällä ja sen joen töyräillä, paisuneilla penkereillä ja puhkeamaisillaan olevilla kukkuloilla.

Pysähtymättä ratsastaja antoi hevosen käydä lävitse mustana käryävän kaupungin, ja kietoutui viittaansa kuin valheeseen tai petokseen käsi miekankahvalla, valmiina sivaltamaan ensimmäistä tielle osuvaa - vaikka lasta tai naista.
Palatseja ja palatsien palvelijoita. Kasvot ikkunoissa eivät olleet kenenkään. Täällä ei ollut mitään.

(Naurua)